Pienet

Pienet - Helmikuu 2012

02.02.2012

'Ohjuksia Aivottomat: Ohjuksia ja aseita (EP)
Bored Youth

Uudenkaupungin Aivottomat veti ensimmäisen kierroksensa vuosina 1987-1991. Tuloksena oli yksi demo ja pohjia vuonna 2007 tapahtuneelle uudelleenaktivoitumiselle. Toisella kierroksella ote on ollut tuotteliaampi: Ohjuksia ja aseita -seiskatuumainen on hardcore/grind-nelikolta jo kolmas EP-mittainen levy neljään vuoteen.

Kuten Aivottomien perustamisajankohdasta saattaa arvata, soittaa nelikko kohtuurehellistä vanhan koulun nopeaa hardcorea. Jo ensikuuntelut kielivät, kuinka ote on irtonainen, komppi tiukka ja vokaaleissa vääntöä. Samalla tulee selväksi, ettei Aivottomat ole järin omintakeinen yhtye, vaikka A-puolella kuultavat efektit aivan perinteisimmästä sahauksesta heidät erottaakin. Mutta ei pyörää tarvitse keksiä uudestaan: Aivottomat on asiansa tehokkaasti esiin tuova yhtye, jonka hyvä vääntö ei peitä sitä, että vakavalta kuulostava nelikko taitaa nauttia tekemisestään.

Jani Ekblom

Cawl: Inner Transition

Rockin, metallin ja progen yhdistelemistä harrastava Cawl tekee itselleen karhunpalveluksen tarjoamalla metallisimmassa kappaleessaan (Dead Ends, Bitter Ends) naislaulajansa rinnalla miehistä vokalisointia, vielä dialogin muodossa: juuri kun he kahdella biisillään ovat vakuuttaneet, ettei raskasta ja miellyttävän melodista ulosantiaan tarvitse lähteä vertaamaan edes mielessään Nightwishin tai Within Temptationin kaltaisiin tekijöihin. Se ei ole helsinkiläisiä mairitteleva mittelö.

Kolmibiisinen Inner Transition on nykykokoonpanossaan noin vuoden soittaneen viisikon ensimmäinen julkaisu. Kokemusta noin kolmekymppisillä on, joten kliseet ovat vähemmistössä. Vielä ehkä omimpansa perään katseleva Cawl kuulostaa raskaimmillaan vähän väkinäiseltä ja liian moneen kertaan kuullulta. Rock-biiseissään dynamiikka toimii huomattavasti paremmin. Monipuolisuus vakuuttaa, kun maltetaan ottaa rauhallisesti. Sun of Rage tarjoaa ihan maukasta koukkua, mutta julkaisun säihky on Black Pearl: ajateltu, keskitempoisesti leijaileva kaunokki, joka menettää tenhonsa tarjotessaan lopussa ilmeisesti pakollisen tympeän kitarasoolon. Kokonaisuudeksi hiottu julkaisu jättää silti positiivisen mielikuvan.

Jani Ekblom

Cry of Pain: Dead Rockstar

Moni bändi uhoaa soittavansa räyhäkkää ja ryhdikästä metallia, jossa rock ja raskaampi rytke lyövät kättä päälle kuin parhaat ystävykset konsanaan. Yksitoista vuotta sitten perustettu Cry of Pain ei ainoastaan uhoa vaan myös toteuttaa lupauksensa.

Talla lyödään välittömästi pohjaan ja bändi on selvästi mukavuusalueellaan nopeusmittarin neulan puristuessa kohti kaakkoa. Avausraita Getaway Runner ja päätöksenä kuultava Dead Rockstar rullaavatkin vaivattomasti eteenpäin ja suorastaan purskahtelevat energiaa. Näissä kohdin kunniamaininnan ansaitsee myös rytmiryhmä, jonka soitossa on tarvittavaa imua ja voimaa. Kolmen kipaleen mittaisen kiekon korkein kohta saavutetaan kuitenkin hitaammalla Chamber of Lust -siivulla, jonka viipyilevän raskaassa rullauksessa on jotain lähes hypnoottista. Tätä kehityssuuntaa bändin kannattaisi tulevaisuudessa tutkia ehkä enemmänkin.

Cry of Pain hallitsee perusasiat ja osaa pyörittää tuttuja palasia riittävästi. Pientä lisäterää biisikynään ja bändille saattaa hyvinkin avautua mahdollisuus kotimaiseen mestaruussarjaan nousuun. Nyt ollaan jo lähellä, paikoin hyvinkin lähellä.

Mika Roth

Giglinger: Red EP

Kolmisen vuotta on kulunut Giglingerin edellisestä seiskasta, mutta ihan hirveitä muutoksia ei soundipolitiikassa ole tapahtunut. Tukkoisella säröllä paahtavaa rokkikaahausta, jossa stoner, garage ja punk lyövät kättä. Tällä kertaa A-puolen punkkien "vastapainona" on "nätimpää synkkistä" ja "kaahausta", kuten asia saatekirjeessä tiivistetään. Ja kyllähän Who Wants It All positiivisesti nouseekin joukosta, nelikko antaa itselleen tilaa maalata tunnelmaa hylkäämättä kuitenkaan jyrää. Tinkimätön kuvaa soittoa, ja tinkimätön taitaa yhtye olla myös keikkailemattomuutensa ja enintään nelibiisisten EP:iden julkaisun kanssa. Tosin nämä rallit löytyvät myös mp3-muodossa bändin sivuilta, joten formaattimielessä seurataan aikaa. Melko puhtaalla treenikämppälivesoitolla ja Jürgen Hendlmeierin miksauksella on saatu varmasti odotetun rupinen lopputulos, joka toki pitää sisällään tarvittavan energian ja draivin, muttei sinänsä nouse peruskaahausta kummempiin sfääreihin - edes tummemmissa tunnelmoinneissaan.

Ilkka Valpasvuo

Jane Distortion: No More Time for Love and Hate

Kolmen kaveruksen muodostama Jane Distortion on luonut kotisohvallaan kolmannen omakustanteen. Esikuviksi nimetään Nine Inch Nails sekä Pink Floyd, ja etenkin ensin mainittu kuuluu vahvasti läpi bändin viimeisimmällä tuotoksella.

Kokonaisen kahdentoista kipaleen mittainen kiekko on siis industrial rockin ja progehtavamman materiaalin yhteentörmäyksen tulosta, ja fiilikset sekä soundit vaihtelevat voimakkaasti eri biisien välillä. Tehtaan hämärissä kellaritiloissa synkistely ja möyryäminen kuuluvat luonnollisesti kuvaan, kuten oppi-isä Reznorilla konsanaan, toisinaan taas noustaan nopeiden koneiden kyytiin ja viiletetään pitkin metropolien neonkujia kuin tieteisfilmeissä konsanaan. Rosoisuus ja hiottu tyylikkyys tuntuvatkin olevan jatkuvassa kädenväännössä, särökitaran ja huutoon taipuvaisen laulun porautuessa koneäänimaailmaan.

Viisivuotias yhtye ei nähtävästi keikkaile lainkaan, joten bändin soundi on saanut kehittyä lähinnä läppärin ja olohuoneen sisällä. Tämä on osin rajoittava tekijä, mutta triolle täytyy samanaikaisesti nostaa silinteriä kirkkaasta ja rikkaasta soundimaailmasta. Käytetyt ratkaisut eivät ole aina niitä persoonallisempia, mutta lähes jokaiseen kappaleeseen löytyy oma kulmansa. Usein yhtye tosin hylkää turhankin nopeasti hienot ideansa, minkä johdosta jotkin kipaleet tuntuvat hieman luonnosmaisilta. Erittäin lupaavan kuuloista joka tapauksessa, joten pistetään nimi mieleen ja yhtye tarkkailuun.

Mika Roth

Kailo: Kailo -EP
Pääruoka

Tumman kuulasta mutta kaarestaan huolimatta aika pienieleistä alternativepoppia soittava turkulainen Kailo on sorvannut kolmibiisisen EP:n. Solisti-kosketinsoittaja Milja Mäkelän ja kitaristi Valtteri Harsun luomat kappaleet yhdistelevät popmelodioita seesteisen säröiseen kitaramaalailuun ja hallitun isoon soundiin. Nelikon täydentävät Molly Grows Upista tuttu basisti Valtteri Levanto ja The Friendissäkin rumpaloiva Antti Siniranta, joiden hallittu mutta jykevä rytminpito tuo yhtyeen kokonaisuuteen rockin menevyyttä. Kailon maalauksessa on hyvä syke.

Anti-Organic soi samaan aikaan isosti kuin stadionbändeillä mutta myös tunnelmoi heleämmin Mäkelän laulun äärellä. Mäkelän ulottuva laulu onkin yksi yhtyeen vahvuuksia, neidolta sujuu yhtä lailla heleämpi tunnelmointi kuin kipakampi potku. Pop-melodisuudessaan yhtye tekee samaan aikaan kelvollisen tarttuvia mutta myös hiukan yllätyksettömiä ja turhan turvallisia sävellyksiä. Vaikka melodia- ja harmoniapisteet ovat korkealla, sovituksissa on mukavasti nyanssia ja "valmiutta", ei kolmen biisin kappalemateriaali haasta ns. "easy-listening" alueen ulkopuolelle - sukeltamalla synkkään pyörteeseen taikka riisuutumalla alastomaksi kaikkien nähtäville. Tai jotain muuta poikkeuksellista... Se mistä on eniten pulaa on raadollinen tunne ja yllätyksellisyys. Samanlaista ongelmaa toki on ollut meikäläisen korvissa vaikkapa Kemopetrolilla, joka on silti myynyt aika monta levyä. Nämä kun ovat pohjimmiltaan niitä makuasioita. Mutta ensimmäiseksi julkaisuksi tämä on joka tapauksessa harvinaisen taitavasti rakennettu ja sovitettu EP.

Ilkka Valpasvuo

Keoma: The Journey

Keoma puskee toisella julkaisullaan eteenpäin progehtavan raskaan rockin saralla. Tällä kertaa mukana on myös pieniä metallin palasia, tosin vierailut tuolle sektorille jäävät lopulta suhteellisen vähiin.

Yhtye on vahvimmillaan suoremman ja rokkaavamman materiaalin kanssa, jota väritetään ja sävytetään muutamilla mutkilla sekä koukeroilla, ja etenkin kitarat ovat paljon vartijoina tässä kuvitustyössä. Vokalisti hallitsee puolestaan niin melodisen ja puhtaan laulun, kuin rosoisemman huudon ja jopa murahtelevat vokaalit. Tämä antaa orkesterille pelimerkkejä, mutta niitä ei osata vielä hyödyntää kunnolla, sillä itse kappaleet eivät nouse osastensa yläpuolelle. Biiseissä on kyllä toimivia ideoita, mutta niistä ei vain saada läheskään kaikkea irti.

Tekniseltä kantilta tarkasteltuna kaikki alkaa olla kunnossa, mutta etenkin sovitusten puolella ryhmällä riittää yhä kirittävää. Hiukan pistävämmällä terällä esimerkiksi mainio Still Searching (For the Seeker) olisi saattanut räjäyttää hyvinkin rock-pankin holvin. Nyt onkin peiliin katsomisen paikka, mikäli bändi aikoo nousta seuraavalle tasolle.

Mika Roth

Roitotuli: Hauras

Tamperelainen Roitotuli julkaisi viime vuonna ristiriitaisen vastaanoton saaneen debyyttipitkäsoittonsa. Suomenkielistä raskasta ja miltei iskelmällistä rockia depressiivisillä sanoituksilla työstänyt yhtye jatkaa hiihtämistä samassa kurjuuden umpihangessa, joten taas on leuka rinnassa ennen kuin huomaakaan…

Kolmen biisin mittainen Hauras on vaikea pala purtavaksi. Tekstit ovat musiikin lailla tummasävyisiä, mutta siinä missä maamme parhaat lyriikka-nikkarit osaavat nujertaa kuulijan muutamalla tarkoin valitulla lauseella jää Roitotuli harhailemaan sinne ”masentaa melkein, muttei sitten ihan kuitenkaan” –tantereille. Yhtyeen käyttämä kaiutus luo loputtoman tuntuisia äänivalleja, joista on vaikea saada otetta ja jotka nielaisevat sanoituksista terän. Tarkoituksena on varmaan ollut ahdistavan ilmapiirin luominen, mutta nyt ase kääntyy isäntäänsä vastaan.

Roitotuli yrittää kovasti olla seuraava Lyijykomppania ja Mana Mana, mutta siltä puuttuu yhä se vaadittava totaalisuus. Jos tarkoitus on tehdä ahdistuksesta valtti, kannattaisi keskittyä asian ytimeen eikä jäädä vain puoliväliin säröilemään.

Mika Roth

The Crones: Against All Odds

Keväällä 2011 alkunsa saanut The Crones lähtee ensimmäisellä demollaan rohkeasti kohti keskilännen preerioita. Kiekon kolme kipaletta istuvatkin mainiosti Amerikan mystisille teille, yhtyeen matkatessa verkalleen paikasta ja fiiliksestä toiseen.

Laulajalla tuntuu olevan jatkuvasti päällä blues, vaikka viimeisenä kuultavalla We’re All On Our Own -siivulla yritetäänkin saada yhteislaulua käynnistymään. Lähinnä akustista soittoa ryyditetään mandoliinilla ja seesteisimmissä kohdin jopa sellolla, ja kaikki oikeat elementit tuntuvat olevan paikalla, mutta biisit eivät vielä pure kunnolla. Tunnelmoidessaan bändiltä jää puuttumaan se lopullinen puristus, joka saa todella uskomaan sanomaan ja menovaihteen ollessa silmässä tuntuu nelikko taas hiukan pidättelevän itseään.

Tässä jäädäänkin kaipaamaan sitä suurempaa sydäntä ja rohkeampaa panostusta biiseihin. Etenkin sovituksia kannattaisi työstää koko bändin voimin, jotta soitto todella rullaisi.

Mika Roth

The Pistones: The Pistones (EP)
Iseland

Helsinkiläisen The Pistonesin eponyymi esikoisseiska soi melodista punk rock/just rock/only rock-n-rolliaan niin maukkaasti, että on ihme ettei biisejään ole saatu muoville uurrettua aiemmin. Vuonna 2009 perustetulla nelikolla on kokemusta (mm. The Heartburns, Lehtivihreät ja Problems), joten yhteistä aikaa lienee käytetty lähinnä biisien hiomiseen. Se kuuluu, The Pistones kun tuntuu tekevän ehkä jopa parasta kotimaista rockia hetkeen.

Rouheaa, mutta ennen kaikkea korvamatoa tarjoavan seiskan kärki löytyy A-puolelta. That's What You Got tykyttää vaatimattomasti kuin jokin härmän The Clash, ja Forget You jättää vielä suuremman jäljen kertsin koukullaan, jonka tiedän olevan varastettu, mutta mistä...? Nelibiisisen toinenkin puoli on hieno. The Pistones rokkaa perinnetietoisesti ja urku auki, mutta hallitusti ja siististi; biisien ehdoilla. Luotettavat lähteet tietävät kertoa, että nelikko on omimmillaan lavalla, joten suosittelen käyntiä lähimmällä keikalla tai levydiilerin luona.

Jani Ekblom

Turta: Turta Mikkiin

Vajaa vuosi sitten Turta julkaisi viiden biisin mittaisen EP:n ja nyt on kahden kipaleen mittaisen promosinkun vuoro. Kiirettä siis pitää triolla.

Piskuisen annoksen ensimmäinen puolisko on ruohonjuuritasolta kovasti kantaa ottava Älä usko, jonka melankolisessa melodisuudessa on jotain niin kovin, kovin suomalaista. Tavoitteesta jäädään taas puolitiehen, mutta niinhän se aina tahtoo olla täällä viikonloppuisien ja rentunruusujen maassa. Säröisen kitaran voimalla pusketaan ilmoille myös Kymmeneltä illalla, tosin tällä kertaa Turta on löytänyt itsestään vankemman vaihteen. Asteen kiinnostavammat lyriikat yhdistelevät tällä kertaa Mokoman ja Sielun Veljien näkemyksiä, mutta lopputulos on nyt monin tavoin onnistuneempi.

Kyllä Turta tarttuvia biisejä osaa rustata ja soitto kulkee jouhevan vaivattomasti eteenpäin, mutta tyylillisesti bändi kuulostaa edelleen harmillisen paljon niiltä muilta. Ehkä siihen mikkiin pitäisi tarttua pontevammin.

Mika Roth

Ventura Highway: Had Afternoon Tea With Satan and Dicussed About Business

Tarina ei kerro onko ensimmäisen demonsa julkaissut Ventura Highway saanut kenties nimensä American samannimisestä biisistä, mutta ainakin ryhmän vaikutteet lepäävät vahvasti amerikkalaisen glam/sleaze hard rockin suunnilla.

Kolmen biisin ja reilun yhdentoista minuutin mittainen paketti katu-uskottavaa amerikanvääntöä taipuu kotimaisissa käsissä yllättävänkin jouhevaksi rullaukseksi. Englannin lausunta ei tuota sen enempää ongelmia kuin genren klisheiden viskelykään, ja vaikka bändi ei kerää paljoa pisteitä originaalisuudellaan on touhussa silti sitä tarvittavaa poltetta ja kipinää. Se mikä voitetaan asenteen puolella, hävitään kuitenkin biisimateriaalin laadussa, sillä yksikään ralli ei osu vielä lähelle maalitaulun keskustaa. Yhtye ymmärtää kyllä genrensä sisäiset kuviot, mutta se ei vielä riitä toimivien kappaleiden kaavaksi. Loppukesästä 2011 nykyisen muotonsa saanut ryhmä etsiikin yhä selvästi sitä ominta itseään, joten jäädään odottamaan niitä seuraavia käännöksiä ja tuotoksia.

Mika Roth

Vuolla: At the Edge of the Mist

Jyväskyläläinen Vuolla julkaisi tämän kuuden biisin mittaisen tuotoksensa lähes vuosi sitten, mutta syystä tai toisesta pikkukiekko päätyi vasta nyt allekirjoittaneen käsiin. Esikoista edelsi vain yksi demo, jonka kolme vuotta sitten perustettu bändi pisti ulos nopeasti perustamisensa jälkeen.

Yhtye pyrkii sanoutumaan irti perinteisestä metallista, eikä At the Edge of the Mist kieltämättä olekaan mitään perushevanderia, vaikka ryhmän juuret metallisessa maaperässä lepäävätkin. Rouheasti soivissa melankolisissa kappaleissa satsataan painoon ja tunnelmaan siten, että rosoinen kitara, Kati Hämäläisen melodinen laulu, sekä napakasti yhteen soittava rytmiryhmä ovat samanarvoisessa asemassa. Rosoisemmasta laulusta vastaava kitaristi Sakari Paavola suoriutuu vokaaleistaan myös moitteetta, vaikka pieni variointi antaisikin kokonaisuudelle lisää potkua. Tyylillisesti bändi risteilee jossain doomin, tunnelmallisen heavyrockin, sekä vauhdikkaamman mätkeen välimaastossa, seoksen rikasteena toimii myös mm. pieni progeilu. Mausteeksi paiskotaan vielä hiukan efektejä ja koskettimia, jotka antavat kakulle juuri sen kaivatun loppusilauksen.

Kiekon kuudesta raidasta jokainen seisoo omilla jaloillaan, ja etenkin lähes kymmenminuuttinen Afterlie, sekä loppupuolella kuultava Reckless Dream saavat lyijyn muuttumaan kullaksi. Oman soudinsa löytänyt ja erinomaisia kappeleita luova Vuolla onkin jo sen verran valmis, että seuraavaksi bändin soisi nousevan omakustannetasolta ylöspäin.

Mika Roth

Lukukertoja: 6205