Cloud Nothings (US), Merries
21.05.2012
Kuudes Linja / Helsinki
Maanantai-ilta oli alkuasetelmiltaan varsin kutkuttava, kun Suomeen oli saatu juuri erinomaisen Attack On Memory –levyn julkaissut Cloud Nothings. Lämppärikin oli varsin mielenkiintoinen, vielä tänä vuonna debyyttinsä julkaiseva Merries. Merries ammentaa sekä brittien kauniista pop-melodioista että jenkki-indien helmistä, lusmuiluasenteella höystettynä, josta kovasti tuli mieleen taannoinen The Lemonheadsin Helsingin keikka. Varsinkin kiipparien takana ollutta Mariaa tuntui lähinnä korpeavan lavalla.
Eipä siinä mitään, jos valittu linja on mikä on, mennään sillä sitten. Ja olihan bändi ihan sympaattinen, ei vähiten laulaja/kitaristi Millan pitkällä olevan raskauden takia. Setin alkupuolella kuultiin viekottelevasti alkuun hölkkäävä ja harmoninen Bigbang. Setin loppupuolelta jäi mieleen haikea, joskin vähän omaan korvaan turhankin näppärä Summerlove. Ihan onnistunut valinta lämppäriksi.
Steve Albinin tuottama Cloud Nothingsin uutukainen on levyvuoden positiivisimpia yllätyksiä, joten toivoin keikan keskittyvän juuri kyseiseen levyyn. Ei vähiten sen takia, että platta sopii mitä parhaiten keikalla irroitteluun. Iloiseksi yllätykseksi bändi keskittyikin täysin grungelle kumartavalle plattaansa ja jätti vanhemman materiaalin encoreen.
Keikka lähti hienoisen säädön jälkeen liikkeelle mukavan rivakkailla Stay Useless – ja Fall In -kipaleilla, joilla oli helppo kopata yleisö mukaan. Vaikka kävi pian selväksi, ettei laulaja Dylan Baldiila ollut juurikaan lavakarismaa, niin rumpujen takana meuhkaavaa Jayson Geryczia oli ilo seurata. Kaveri toi mieleen The Muppet Show:n Animalin ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Jos Jayson olisi lisännyt vielä vähän kierroksia, olisivat kapulat varmaan syttyneet tuleen.
Separationin kohdalla alkoi sitten levyn pidempien istrumentaalikohtien kanssa fiilistely, joiden aikana bändin jäsenet vaipuivat omalle vyöhykkeelleen ja keskittyivät fiilistelemään tontillaan. Ja eipä siinä mitään, olikin odotettavaa, että biisien kuten Wasted Daysin aikana meno menisi enemmän siihen nuppien ruuvailuun ja jumitteluun. Siinä missä jotkut bändit saavat aikaan maagisen tilan, jonka sisälle bändi kaappaa yleisönsä kuin tornadon keskiöön, toiset eivät onnistu herättämään juuri mitään tunteita. Näin kävi valitettavasti Clevelandin poikien kanssa. Periaatteessa ok keikka ei onnistunut olemaan henkilökohtainen, intensiivinen, merkityksellinen tai millään tasolla tunteita herättävä. Keikka ei oikein tuntunut missään ja elämysasteikolla se pääsi rimaa hipoen possujunan tasolle.
Teksti ja kuvat: Kari Koivistoinen
