Provinssirock 2013 - sunnuntai
16.06.2013
Törnävä / Seinäjoki
Provinssin päätöspäivässä kuultiin kadonneita helmiä, viinankatkuisia surmatekoja, juurevia iskelmäkertomuksia, kolmen soinnun tarinoita asuntolaelämästä ja koko viikonlopun painavin testosteronitöräys.
Suuren koettelemuksen viimeinen erä käynnistyi hiljalleen, harmaana ja koti-ikävän (tai tarkemmin pehmeä sänky-ikävän) katkuisena apatiana. Ajatusten suuntaaminen oikeille urille tuntui ensin toivottomalta, mutta tiettävästi kahvin voimin onnistuu mikä vain. Ennen porttia teki kyllä mieli kääntyä takaisin, kun satuimme kohtaamaan äärimmäisen kuumottavan hiljaisen joukkion, joka tervehti ympäristöään iloisesti Janne Kataja-naamareissaan. Hiljainen kauhu, se kauhuista kammottavin.
Vaan tuska helpotti verrattain piakkoin saapuessamme Island Stagen ja Harvest Moonin syleilyyn. Vaatii hieman kiveksiä ottaa käsittelyyn moinen veisu, mutta Laitakaupungin Orkesterin vaativana tehtävänä olikin versioida nimenomaan Provinssin syystä tai toisesta skipanneiden artistien tuotoksia Otto Grundströmin johdolla.
Liian vilkkaasti muovituoppiin kaatuneen seitsemän ja puolen euron Stella Artois’n kuvatusta litkiessäni tuumin ristiriitaista tunnetta, minkä kadonneiden helmien konsepti minussa herätti. Toisaalta oli mieluisaa ottaa otetta päivään tuttujen laulujen äärellä, mutta samalla kokonaisuus oli melko vaisu, paljolti kellonajasta johtuen. Kappaleita, kuten One ja Rehab oli soviteltu rohkeisiin suuntiin, mutta kaikki niistä eivät herättäneet oikein minkäänlaista reaktiota. Näihin lukeutui vahvasti nuoruusvuosieni verkkarihevisuosikki Kornin turhimman coverin tulkinta. Word Up ei ehkä muutenkaan lukeudu edellisen vuosisadan parhaiden luomusten joukkoon, joten jälkimaku oli vähän sinnepäin.
Jos olisin muuttanut Provinssin aikataulusta jotain, olisi ehkä seuraavana kohdattavaksi tupsahtanut Rytmihäiriö voinut puolestani vaihtaa paikkoja perjantaisen Hexvesselin kanssa. Delirium Tremensin hajuinen rytöjyystö kävi päälle vaadittavalla voimalla, mutta olisi kenties toiminut paremmin festareiden tervetulotoivottajana kuin sulkevan päivän iltapäiväisenä energiapiikkinä. Mielipiteeni tosin saattoi olla ainoastaan omani, eikä Rytmiksen vedossa bändin omasta puolesta kyllä ollut moitittavaa.
Tuoreemmat rallit ovat vielä hakusessa, mutta bändin tuttu linja ei tunnu erityisemmin muuttuneen hardcoren, grindin ja thrashin muovaamasta luonteestaan sen enempää huonompaan kuin parempaankaan. Jos jotain niin ainakin biisien nimet paranevat kerta toisensa jälkeen. Ainakin näin voisi päätellä Viinan kyllästämän moottorisahaturman aikaansaamasta kieroutuneesta riemukohtauksesta.
Rytmiksen rytö-sektorilla muutosta sen sijaan on havaittavissa etenkin vokalisti Unen suhteen, jos vertailukohtana käyttää vaikkapa Pitkä kuuma kesä –elokuvassa esiintynyttä untuvikkoa. Herran habituksen ansiosta tarinat laitapuolen hyökkääjien viinan ja veren tahrimista seikkailuista alkavat tuntua levy levyltä entistä omaelämänkerrallisemmilta. Tunnelman kannalta tämä on ainoastaan positiivinen seikka.
J. Karjalainen on suomalaisen kevyen musiikin saralla nimenä varsin merkittävä, ja biisinikkarina usein harmaan arjelliseksi äityvän genren edustajana omalaatuisemmasta päästä. Yllättävyydeltäkään ei ole voinut välttyä, kiitos Lännen-Jukan pirtulle haiskahtavien (kylläpä nyt on haju-painotteista!) mandoliinituiverrusten. Ennen rohkeaa sivuaskelta en ollut herran luomuksiin syvempää tarttumapintaa ottanutkaan, ja veikkaanpa, että ilman sitä ei olisi tämä päälavaslottikaan vetänyt puoleensa.
Lännen-Jukan kaikottua takaisin erämetsiin Karjalaisen tutumpi materiaali tuntuu yllättävän tuoreelta. Kovista musikanteista koostuvan orkesterin sointi on iso, mutta ilmava. Itse maestron ei tarvitse osoittaa osaamistaan sen enempää kuin muunkaan jäsenistön – kappaleet tuntuvat rullaavan kuin itsestään. Karjalainen on myös sikäli onnellisessa asemassa, että setin ei ole pakko koostua pelkästään loppuun kuluneiden hittien varaan rakentuvasta keskikaljayleisön viihdyttämisestä. Paluualbumin materiaali istui enemmän tai vähemmän ikivihreiden poimintojen sekaan hienosti. Jonkinlaisia ajattomia säväreitä tunsin Hänen tahtiin, kun taas apea Sankarit tuntui olevan ihan väärässä paikassa.
Edellisen kerran Pertti Kurikan Nimipäivät nähdessäni bändistä kertova Kovasikajuttu –dokumentti oli vasta tuloillaan, ja silti Ilosaaren rekkalava oli aivan tupaten täynnä. Tällä erää esiintymäpaikkana oli selkeästi isompi Island Stage, ja mainion dokkarin ansiosta yleisökin saapui paikalle vahvemmin fanipohjalta kuin silkasta uteliaisuudesta. Kurikan orkesteri on osoittanut olevansa oleellinen ja arvostettava olemalla täysin oma itsensä, ja ansaitsevansa asemansa tekemättä tarpeettomia kompromisseja.
Aidosta punk-hengestäkin on aihetta puhua, kun huuteluista ja suosiosta huolimatta orkesteri jätti jonkinlaisen allekirjoituksen asemaan nousseen Kallioon! –biisin soittamatta. Sen sijaan bändi esitti nipun muita tehokkaita rypistyksiä, kuten Päättäjät on pettäjät sekä Puhevika. Hullujussin Friduna Skikuna sen sijaan palveli omalaatuisen cover-valinnan tehtävää. Kurikan herättämä vilpitön hyväntuulisuuden tunne on kerta toisensa jälkeen kokemisen arvoinen.
Kurikan myötä koitti eräänlainen levottomuusbingo, joka sisälsi rahtusen verran White Liesia ja Sin Cos Tania. En erityisemmin syttynyt kummallekaan. White Lies oli liveaktina yllättävän hyväntuulinen, mutta biisit tuntuvat yhä vähän valjuilta indielurituksilta ostarinuorille. Jälkimmäisenä mainittu taas tuuttasi varsinkin alataajuuksia niin järjettömän lujaa, että Rumba Stagen telttaan ahtautuminen ei tuntunut erityisen puoleensavetävältä idealta. Jonkinlainen kiehtovuusaste herkkyyden, taiteellisuuden ja ahdistavan äänenpaineen välillä oli, mutta en tavoittanut kokonaisuuden punaista lankaa. Ehkä kohtaamme revanssin äärellä.
Väsymys alkoi muutenkin hiipiä melko kokonaisvaltaisena ylle arkisten huolien, ripotteleven sateen ja lähtösäädön nimissä. Silti kaikki olemassa oleva festarimotivaatio oli vielä muodostettava yhdeksi yhtenäiseksi klimpiksi, josta se voisi levitä ympäriinsä musiikillisen riemun, testosteronin herättämän mylvinnän ja voimakkaan esityksen aikaansaamana euforiana. Eli siis Down oli vielä ohjelmassa.
Phil Anselmon ja Pepper Keeganin hupiprojektina aikoinaan aloittanut yhtye on noussut melko vähällä vaivalla sludgen katkuisten riffijyräbändien aatelisten joukkoon. Levyltä kuultuna bändi ei herätä kovin suuria reaktioita, ja sitä olisi helppo tituleerata tyypilliseksi nimekkäiden jäsenten nimillä ratsastavaksi superbändiksi.
No mutta, tehdäänpä kerralla selväksi, että ken orkesteria millään tapaa edes harkitsee rinnastavansa johonkin Audioslaven tai varsinkaan Chickenfootin tasoisiin ”nimiakteihin”, viettäkööt loput elämästään jossain rikkinäisessä ämpärissä ja pukeutukoot omaan ulosteeseensa. Down veti kevyesti kotiin pisteet Provinssin kovimpana aktina. Joo, olen valmis nostamaan tämän yksittäisen esityksen Sólstafirinkin ohitse.
Anselmolla on maine asiansa osaavana ja hyvin karismaattisena esiintyjänä, mutta enpä odottanut, että kaveri osaisi näin monipuolisesti pyöriä vakavamielisen mylvinnän, yleisöä herättelevän machonostattelun ja herttaisen hölmöilyn välillä. Mies keräili arvostusta myös musiikkiinsa välinpitämättömästi suhtautuvien tahojen puolesta, joten jonkinlainen hulvaton keskitie viihdyttävän show’n ja verenpaineelle ihmeitä tekevän metalliperformanssin välillä saavutettiin. Sellaista en ole kohdannut kovinkaan usein, ja jo pelkästään siitä syystä olin onnellinen. Jokunen plussamerkintä vielä siitä hyvästä, että kyseessä oli sateinen sunnuntai – väsymyksen unohtaa kun edessä on voima, joka nostaa esiin vähintäänkin sisäisen riehakkuuden.
Mutta sitten kun bändin musiikillinen anti vieläpä on timanttista. Soundit pelasivat hienosti ja biisit takoivat päätä nyökkymään ja syleilemään meneillään olevaa esitystä. Elämä se on sitten joskus hienoa, ajattelin, kun Anselmo vaati minua huutamaan, että New Orleans is a Dying Whore.
Kun keikan lopuksi Pertti Kurikka ja Kari Aalto kutsuttiin lavalle jonkinlaiseen hyperhauskaan ja mielettömän sekavaan loppujamitteluun, tuntui siltä, että nyt on nähty kaikki mitä Provinssilla oli tänä vuonna annettavana. Hetken aikaa astelimme kohti Convergea, mutta päädyimme siihen, että soittivat he miten kovan keikan hyvänsä, tuskin siitä muistaisi mitään Downin jälkieuforian ansiosta. Siten oli aika armahtaa itsensä ja lähteä kohti Tamperetta – tällä aikataululla ehdimme vielä pysähtymään Juustoportilla paluumatkallakin. Festareiden jälkituska oli huomattavasti helpompi ottaa vastaan, kun sitä saattoi paeta juuston sekaan. Juusto auttaa, juusto kuuntelee, eikä sitä haittaa,vaikka sitä vähän nakertaisikin.
Jotkut tuntuivat olevan huolissaan siitä, miten Provinssilla menee, kun juuri missään päin festivaalia ei kohdannut varsinaista tungosta. Itse en olisi kovin huolissani, sillä en kaipaa muutaman vuoden takaista System of a Downin aikaansaamaa tungosta millään tapaa. Musiikillinen tarjonta voi jakaa kävijämäärää melko voimakkaasti – toisaalta on ehkä tapahtuman etu, että sen tarjonnassa on variaatiota kansansuosikeista elektrohämyämisen kautta metallipäiden lemppareihin asti. Järjestelyissä en havainnut liiemmin puutetta, ja on mukavaa, että varsinkin ruokatarjonta alkaa hiljalleen olla sellaisella tasolla, että jopa makkaraperuna-annoksesta löytyy luonnetta. Kummastusta sen sijaan herättää hypertarkasti ylläpidetty lavojen edustojen ja telttojen tupakointikielto, jonka pohdiskelu kasvatti mielessäni jonkinlaisen vision suuresta vapauden paradoksista. Sitä en kuitenkaan aio kirjoittaa tähän, sillä laki on laki ja blaa blaa blaa – minkäs teet. Kiitos Seinäjoki, ootte nastoja!
Pääset muistelemaan Provinssin perjantaita tästä.
Lauantain kulkua voi seurata painamalla tästä.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund
