Pienet
Pienet - Marraskuu 2015
27.11.2015
Consciousness Removal Project: Tides of Blood – part 1
Consciousness Removal Project julkaisi alkuvuodesta 2013 miltei kokonaan instrumentaalisen Tacit-albumin, joka nosti yhtyeen tyystin uudelle tasolle. Kyseinen kiekko on ilmestymisensä jälkeen viihtynyt tasaiseen tahtiin allekirjoittaneen levysoittimissa, joten uuden materiaalin ilmestyminen oli ainakin tällä suunnalla odotettu tapaus.
Kuten nimikin jo viittaa, Tides of Blood on ensimmäisen osa kahden EP:n kokonaisuudesta, jonka toinen puolisko julkaistaan keväällä 2016. Perusteluna ratkaisulle tarjotaan sitä, että yhtenä annoksena paketti olisi liian intensiivinen kerralla kuunneltavaksi, eikä väite ole täysin tuulesta temmattu. CRP:n post-metal on entistä progressiivisempaa ja raskasta ja EP:n kolme varsinaista kappaletta kellottavat yhdessä päälle puoli tuntia. Siinä missä Tacit oli miltei täysin instrumentaalinen nousevat vokaalit aiempaa suurempaan asemaan uudella EP:llä. Tosin möreät ja käheät äänet jäävät lähinnä maustemaisiksi väläyksiksi. Kummallisin lisäys vokaalien puolella on projektia johtavan Antti Loposen isoisovanhempien puhe, jolla he kaipaavat sodassa kaatunutta vanhinta poikaansa. EP kaksikon kantavina teemoina ovat sota ja rauha, joten poikkeuksellinen ratkaisu on perusteltu – ja toimiva.
CRP:n kunnianhimo tuntuu kasvaneen, mutta samalla Loposen sävellyskynä ja sovitussilmä ovat terävöityneet entisestään, joten ainakin ensimmäisen osan perusteella miehen itse itselleen asettama haaste ei ole liian mittava. Raskasta, progressiivista, melodista ja persoonallisella tavallaan erittäin upottavaa äänten virtaa kuuntelisi kyllä enemmänkin, joten odotukset toista EP:tä kohtaan ovat äärimmäisen korkeat.
Mika Roth
Dashbone: All Falls ApartEnergistä, rouheasti rokkaavaa ja nopeasti rollaavaa punkpoprollia Amerikan kaupalliseen malliin, siinä pähkinänkuoressa viisihenkisen Dashbonen käyttämä kaava. Pian viisi vuotta kasassa ollut ryhmä ei siis ole varsinaisesti lähtenyt keksimään rockin pyörää uudelleen, mutta vuonna 2012 kokoonpanonsa ja tyylinsä kuosiin saanut yhtye hallitsee palettinsa.
EP:n kuudesta raidasta huokuu vahva yritys ja usko omaan asiaan, mikä kuuluu varmuutena ja tuntuu ilmavuutena. Avausraita All Falls Apart tiputtaa juuri oikeat lohkot juurikin oikeassa järjestyksessä paikoilleen, jotta soittoaikaa voisi lohjeta vaikka joidenkin radioasemien tehopyörityksestä. Biisi on särökitaravalleineen ja nopeine tiputuksineen rankka, mutta tarttumapinnasta ei ole silti pulaa. I Wanna Go Home melskaa puolestaan vähemmän ja tarttuu päähän kuin purkka tukkaan, kiitos ovelan melodian ja parin pikku sovitusjipon. Iisimpi On My Way osoittaa tahollaan, että kaasua osataan myös tarvittaessa höllätä, jos nyt ei paljon niin ainakin hiukan.
Dashbonen paketti on muuten jo nätisti kasassa, mutta paria biisiä vaivaa turha hätäilyn tunne, mikä tekee kuuden raidan matkasta lievästi töyssyisen. Esimerkiksi Back from The Dead jää kaipaamaan pientä lisää, joka kääntäisi keskiverto biisin kertakaikkisen loistavaksi. Lähellä ollaan jo, mutta ei ihan vielä sitten kuitenkaan...
Mika Roth
Dorothy Polonium: Promo 2015Jyväskylän suunnalta operoiva Dorothy Polonium on jo tällä neljän biisin mittaisella esikoisjulkaisullaan melkoisessa iskussa. Ryhmän tummasävyinen rockmetalli flirttailee häpeilemättömästi 90-luvun alternativen kanssa, seisten silti tukevasti 10-luvun rähjäisessä soundimaisemassa ja koukkien vielä metallin puolelle silloin tällöin. Kaiken kukkuraksi biisien koukut tarttuvat hanakasti, ryhmän kuulostaessa jo nyt vahvasti itseltään. Hämmennys olikin suuri kun lähdin lukemaan kiekon saatetta (mielestäni on aina hyvä kuunnella levy pariin kertaan ennen kuin lukee mitään saatteita/sivustoja, näin mikään mitä lukee ei pääse vaikuttamaan siihen mitä kuulee). Ja niinhän se oli tietysti, että orkesterin kokeneet jäsenet ovat ”kyntäneet keikkapaikkoja ulkomaita myöten”, mikä selitti osin vahvuudet.
Historia on kuitenkin historiaa ja nykyhetkeä koskeva fakta on se, että esikoisen neljä kappaletta antavat melkoisen myrskyvaroituksen. Alkuvuodesta 2015 perustettu ryhmä iskee hakkunsa kultasuoneen jo avausraita Giltinen möyrinnässä ja parin mutkan kautta koneista vapautetun varhaisen Garbagen mieleen tuova Vilestar vihjailee puolestaan ankkuriosuudella tulevaisuuden lukuisista mahdollisuuksista. Lisätään kuvaan vielä Chasen asteen metallisempi herkuttelu ja kaavaa sopivasti rikkova Ungrateful, niin tässähän on eväät vaikka mihin. Plus-sarakkeen pienimpiä merkintöjä ei ole myöskään vokalisti Dorothyn vahva ja sävykäs ääni, joka ei jää isommankaan äänivallin alle. Tämän säteilyn ääressä kelpaa nauttia.
Mika Roth
Huojuva lato: Talvisia tarinoitaTarvitseeko maailma enää yhtään joululevyä? Ei? No, entä sitten joulu/talvi-levyjä, yksi sellainen olisi nyt tässä tarjolla…
Pohjoiskarjalalaisen kantrin ykkösketju Huojuva lato lyö melankolia-ässää heti kärkeen pöytään tällä uudella EP:llä, sillä voiko joululaulu olla suomalaisempi kun sen nimi on Barbie hautakiven päällä? Surullinen tarina on kuin Leevi and the Leavingsin katalogista ja kyllähän tämä kiteyttää jotain suomalais-ugrilaisesta sydämestä ja loputtoman tuntuisesta talvesta. Syvärin jouluyö kuultiin jo bändin esikoisalbumilla, mutta nyt mukana ovat lisäksi rummut, joten surujulistus soi nyt isommin. Että ei muuta kuin leukaa vasten rintaa ja tippa veteraanien muistolle.
Suomesta suunnataan kohti suurta maailmaa (eli Amerikkaa), kun Pekka Myllykosken vahvistama yhtye esittää näkemyksensä Waylon Jenningsin iki-ihanasta Outlaw Shit -biisistä. Käännös on tietysti Kantripaskaa ja melankolinen vuodatus osuu sarakkeeseen ”jotain hieman muuta”. Joulua tästä ei löydä talikollakaan, mutta kai tämän tahdissa voi tuupertua lumiseen tienpenkkaan. Onneksi päätöksenä soiva Christmas on the Road heittää peliin sentään pedal steeliä ja western swingiä, sillä muutoin pikkukiekon jättämä muistileima olisi jo liian musta. Ja taidetaan siinä tapailla vahingossa/tahallaan paria nostalgista joulusiivua. On se Joulu vaan synkkä juhla.
Mika Roth
Judas Avenger: s/tJudas Avenger syntyi vuoden 2015 ensimmäisinä päivinä Suomen Porissa tarkoituksenaan soittaa perinteistä ja lihaksikasta heavy metalia. Jotain yhtyeen missiosta kertonee se, että bändi syntyi kun Manowaria tributoiva Dark Avenger ja Judas Priestin materiaalia esittävä Judas Rising yhdistyivät. Näin syntyi Judas Avenger, joka kuulostaa ei-niin-yllättäen kovasti varhaiselta Manowarilta ja 80-luvun Priestiltä.
Omaperäisyydestä ja innovatiivisuudesta ei siis tulla jakelemaan tässä arviossa palkintoja, mutta lainoja vääntäneet herrat tietävät toisaalta mitä tekevät ja tuntevat genrensä metkut. Ensimmäisenä maisemaan kajahtaa ryhmän, ja samalla koko EP:n, nimibiisi Judas Avenger, jossa yhdistyvät maukkaasti näiden kahden eri maailman voimat. Hell Nation on vuorostaan bändin vastine Painkillerille, kun taas Night of the Banshee irrottelee asteen rautaneitsymäisemmin. Komeita ralleja kaikki, mutta aivan avauksen kaltaista iskusiivua ei joukosta enää löydy.
Judas Avenger on esikuvilleen uskollinen, vaikka Divine Darkness antaakin jo vihiä uusista, mahdollisesti asteen tai pari tummemmista, suunnista. Tärkeintä on nyt kuitenkin saada oma soundi ja visio uomiinsa, jotta tribuuttibändin leimasta päästään irti. Metallin suuri kirja kaipaa aina uusien lukujen kirjoittajia ja sinne päästään vain omaa tietä kulkemalla.
Mika Roth
Lauri Darra & Tuomiopäivän sävärit: Ei myytävänäInverse
Lauri Darra & Tuomiopäivän sävärit ei ole nimestään huolimatta mikään huumoribändiviritelmä, vaan ihka oikea actionrock/punk ryhmä. Vuosi sitten Jyväskylässä perustettu yhtye lataa esikoiselleen kuusi angstista raitaa, joilla maailma näyttäytyy luotaan työntävä, tylynä ja tylsänä paikkana. Onneksi sentään Darra & kumppanit osaavat itse yhä lukea, ajatella ja tehdä päätöksiä, mikä käy ilmi jo avauksena kajahtavassa Ei myytävänä -rallissa. Tuomiopäivän sävärit nostaa keskiluokalle vinoilun kulmaa, kun ikeat ja cheekit nidotaan mitäänsanomattomaan unelmaan, eivätkä rokkarit kavahda fiilistelyäkään.
Valkoista roskaa on kummallisimpia puolislovareita joita olen pitkään aikaan kuullut. Kivien heittely on helppoa kun kohteet edustavat muita ryhmiä, mutta Valkoista roskaa sekoittaa mukavasti kaikki rajat. Baarien sulkeutuessa kaduille päätyvä sakki ja näiden peräänsä jättämä roskien vana ovat yhtä, kun joka paikassa on ”pissiksiä, hipstereitä, hippejä ja hevareita, murjottuja streittareita” ja ties mitä muuta. Virkistävää on myös se, että iänikuisen Helsingin sijasta seikkaillaan nyt Jyväskylässä, jossa Jalat osaa vielä kotiin siinä missä muuallakin.
Suoralle rockille on aina tilausta, etenkin laadukkaalle sellaiselle, joten Lauri Darra orkestereineen kannattaa pistää mieleen. Eikä se, että bändistä tulee mieleen nuori Tehosekoitin ja muutamat muut menneet yhtyeet, ole ainakaan negatiivinen asia.
Mika Roth
Markiisi Ahonen: PakkopaitaMarkiisi Ahonen soittaa kitaraa ja laulaa, eikä miehen neljän biisin EP:llä sitten muuta kaivatakaan. Ahosella on myös sielussaan syvä blues, minkä voi kuulla joka ainoassa mutkassa ja varjossa. Lähinnä oman mielen muodostama Pakkopaita puristaa ihmistä kasaan, joten on vain lähdettävä pois, sillä jos jää, kuolee lopulta vain katkerana. Ahosen hiljaisessa kitaransoitossa ja laulutyylissä on himpun verran countrynkin fiilistä, tosin tällä kertaa risainen stetson vain roikkuu päähän lyötynä. Valkoisilla hevosilla ratsastavien sankareiden kuuden gallonan hattuja ei näissä piireissä suvaita.
Jo nimellään olennaisen välittävä Vittu kun ei jaksa on teemasta vain hieman harmaampi versio. Tanssitaan ei juuri tuo auringon paistetta mukaan, sillä kyseessä on kuolemantanssi, mikäpäs muukaan. Huomiseen sentään lupaa, että kuolemaan on vielä monta askelmaa, vaikka laskupino kasvaa ja riisuttu äänimaisema saa Johnny Cashinkin vaikuttamaan monipuoliselta. Ahosen persoonallinen folk/blues/country on siitä merkillinen, ettei se muistuta oikeastaan mitään aineksistaan, vaan siinä on jotain äärimmäisen pohjoista, suomalaista ja selittämätöntä. On se suru vaan upea asia.
Mika Roth
Samanna: RuohonleikkuriHelmi Levyt
En ole tähän päivään mennessä löytänyt sisäistä Forrest Gumpiani, joten en edelleenkään pidä ruohonleikkaamisesta. Eikä nähtävästi pidä Samannakaan, jonka kahden biisin mittaisen sinkun ykkösraidaksi on valjastettu Ruohonleikkuri.
Samannan heleän svengaavassa maailmassa fiilikset ovat päällisin puolin iloisia, mutta nurmikonleikkuuhommat saavat synkän käänteen, vaikka saksofoni ja koskettimet yrittävät kuinka somistella tilannetta. Aivan kuin hurmoksensa löytänyt Mike Flowers, jos ymmärrätte. Kyse ei olekaan siitä mitä vaan miten ja Samanna hallitsee nimenomaan pienten nyanssien ripottelun ensisilmäyksellä tavalliselta vaikuttavan tarinan päälle, lopputuloksen suorastaan huimatessa lopussa. Sinkun toiselta poskelta löytyvä Syksyn salaisuus on sisarustaan seesteisempi ja kenties juuri tämän vuodenajan johdosta hieman surumielisempi. Pienillä singer-songwriter/folk -elementeillä leikkivän kappaleen hohteessa kelpaa tosin katsella lasin läpi märkää säätä, kenties jopa viinilasin läpi?
Samanna osaa löytää arjen nopeasti kiitävistä hetkistä muistettavia palasia, mikä on aina hienoa, tämä taito kun on harvojen hallussa. Kahden biisin perusteella ei vielä voi tehdä kovinkaan pitkälle vieviä analyysejä, mutta kuuntelisin kyllä näin rentoa ja luontevasti rullaavaa musiikkia mieluusti enemmänkin. Vaikka ihan pitkäsoittomitassa, kiitos.
Mika Roth
The Chant: ParallelThe Chant ura on ollut mielenkiintoinen ja vaiherikas. Vuosien saatossa lupaavasta demobändistä kehkeytyi tunnelmallista ja melankolista musiikkia eteerisellä otteella luova yhtye, jonka yhteydessä on tullut mainittua useaan otteeseen länsinaapurimme tunnelmamestarit. The Chant on silti paljon enemmänkin kuin vain vastine Katatonialle, ja vaikka ryhmän viimeisin albumi New Haven on kuulematta, kelpaa viiden vuoden takaista This is the World We Know -albumia nostaa edelleen esille.
Parallel EP on ryhmän ensimmäinen omakustannejulkaisu sitten yhdeksän vuoden takaisen Breakdown demon, mutta laadullisesti eroa levy-yhtiöiden kautta julkaistuun materiaaliin on hyvin vaikea osoittaa. Tuntuukin suorastaan uskomattomalta, että eteeriset raidat ovat peräti seitsenhenkisen bändin luomia, niin paljon tilaa ja avaruutta äänimaisemassa on. Tuotannosta vastannut kitaristi/vokalisti Jussi Hämäläinen ansaitseekin tästä syvän kumarruksen, sillä äänikakun muhevuus vain paranee kuuntelukertojen karttuessa.
Kolmesta kappaleesta jokainen on kallellaan oman miniuniversuminsa suuntan, mutta kukin niistä tukee silti toistaan. Avausraita Counting Drops of Blood murskaa verkkaisella kauneudellaan ja pidättyvällä laulullaan. Parallel vie pidättäytymisen vielä pidemmälle, ja juuri kun kuvittelee että nyt äänivallin pitää räjähtää, osaa bändi pitää suitset kurissa ja näin potti posahtaa vielä suurempana, kun lopun hetket koittavat. Raidoista tunnelmallisin on puolestaan kiistatta Trees Surround, jonka pahaenteisyydessä voi tuntea ilman painon ihollaan. Mestarillista, kerrassaan mestarillista.
Mika Roth
Wakener: Promo 2015”There’s no school like old school”, sanoi joku joskus ja tuota samaa ohjenuoraa noudattaa myös helsinkiläinen Wakener. Alkuvuodesta 2014 perustettu soitin- ja laulu-yhtye kun tarjoaa sitä wanhaa kunnon death metalia. Melodioissa siis löytyy, eikä thrashin suuntaankaan ole ovea lyöty säppiin ja mitä vokaaleihin tulee, niin ne vedetään puolittaisella viemäriosastolla jota voisi kuvata möreäksi lausunnaksi. Tietysti.
Perusasiat ovat siis hallussa, mutta kappalemateriaali ei aiheuta mitään välittömiä sekoamisfiiliksiä. Toisena soiva The Plague irtoaa jo hetkellisesti death’n’rollin suuntaan, mutta ei lähde herrain räiske vielä isommin iskemään. Osa ongelmista on laskettavissa soundillisiksi, sillä kiekon kauniisti sanottuna kulahtaneet tekniset sfäärit antavat turhan paljon tasoitusta. Toinen, ja mielestäni huomattavasti merkittävämpi, ongelma on kuitenkin vanhan liiton sääntöjen liiallisen tarkassa seuraamisessa. Asiat tehdään niin kuin ne aina on tehty, mutta aika menee eteenpäin – jopa deathin tiimalasissa. Mikäli bändi aikoo todella jatkaa näin puristisella linjalla, on sen luotava melkoisia mestariteoksia, jotta paikka auringossa (tai auringotta, ihan miten vaan) irtoaa.
Mika Roth
Lukukertoja: 6039
Artistihaku
Pieniss� my�s
