Ari Väntänen: Stone
06.02.2018
Stone on niitä yhtyeitä, jotka olivat osaltaan siirtämässä suomalaista metallimusiikkia nykyaikaan. Vuosina 1988-1991 neljä pitkäsoittoa julkaissut ryhmä paloi hetken mitä kirkkaimmalla liekillä, ehkä liiankin kirkkaalla. Nopea tahti, taukoamaton keikkailu ja kasvukivut päättivät bändin uran ennenaikaisesti, mutta jälkeen jäi ainakin kaksi klassikoksi luokiteltavaa albumia – sekä tietysti mitä upein tarina.
Like
Harvoin musiikkimaailmassa voi piirtää jonkin genren kohdalle selkeän viivan. Viivan jota ennen on ollut vanha järjestys, ja jonka jälkeen on koittanut aivan uusi aika, tuoreine sääntöineen, tapoineen ja rajoineen. Metallissa yksi tuollainen rajalinja on thrashin nousu 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, sillä sen jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Yhdysvalloissa genren neljä suurta, Metallica, Slayer, Megadeth ja Anthrax, tekivät jokainen omanlaistaan pioneerityötä, mutta osattiin sitä Suomessakin.
Ari Väntänen on ryhtynyt purkamaan Stonen myyttistä tarinaa virkistävällä tavalla: lähtemällä muistelu/naukkailureissulle keskeisten jäsenten ja hahmojen kanssa. Kirja kertoo kyllä Stonen tarinan kronologisesti, kuten tyyliin kuuluu, mutta tämän perinteisen muodon ympärille on punottu toinen raportti: ilta Stonen jätkien ja näiden läheisten apukäsien kanssa, bissen virratessa ja musiikin raikuessa stereoista. Matka käynnistyy tietysti paikallisjunareissulla Keravalle, sillä juuri tuossa pienessä nukkumalähiössä Stone otti ensiaskeleensa, ja samalla tulee kiteytettyä jotain stadilaisten ja satelliittikaupunkilaisten eroista, sekä keskinäisistä jännitteistä.
Ilta basisti/vokalisti Janne Joutsenniemen, kitaristi Roope Latvalan ja rumpali Pekka Kasarin kanssa on täydellinen vain, kun mukana on ryhmän äänittäjä/tuottaja -velho Mikko Karmila. Ja tietysti illan edetessä paikalle saapuvat myös uskollisista uskollisimmat: roudarit. Nuottiöljy virtaa, vuodet tipahtavat kuin huomaamatta hartioilta ja samalla käydään läpi itse tarina. Ääneen pääsevät kaikki osallistujat, ja kuullaanpa siinä sivussa lukuisten muidenkin kotimaisten metallivaikuttajien mietteitä pieninä pätkinä. Näin bändin merkitys vain korostuu, kun jokaisella on omanlaisensa muistot kivikaudesta.
Stone julkaisi vuosina 1988-1991 neljä pitkäsoittoa, joista debyyttialbumi Stone oli asteen suorempaa ja raaempaa mättöä, kun taas vuotta myöhemmin ilmestynyt No Anaesthesia! kiteytti kaiken olennaisen thrashin monimuotoisesta loistokkuudesta. Kyseiset kaksi kiekkoa ovatkin nousseet ansaitusti klassikoiden joukkoon, suomalaisen metallin suurina edistäjinä ja oman aikakautensa tarkkoina potretteina. Noilla modernin suomalaisen metallin alkulohkareilla nuorten miesten into, voima ja ennakkoluulottomuus kukkivat vielä estoitta, kun muun maailman tekemiset, pohtimiset ja odotukset eivät olleet ehtineet vaivata sen kummemmin parikymppisiä tekijöitään.
Kaksi seuraavaa albumia olivat nekin ansiokkaita, mutta kuten kirjassakin ilmenee: suurin puhti tuntui kadonneen bändistä jo 90-luvun alkumetreillä, kun kaikki saavutettavissa oleva oli saavutettu, eikä kansainvälisistä säädöistä tullut mitään. Väntänen ei pyrikään silottelemaan tai kaunistelemaan tapahtuneita, vaan kertoo asiat osapuilleen niin suoraan kuin ne nyt voi lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin enää kirjata. Tai muistaa ensinnäkään. Faktoihin kuuluvat totaalisesti epäonnistunut markkinointi ulkomailla, heikot kansainväliset sopimukset, sekä ihan puhdas huono tuuri. Mutta vaikka moni asia jäi vielä Stonelta saavuttamatta, avasivat iloiset thrashaajat tietä perässään kulkeneille metallivientituotteillemme. Ja siinähän sitä riittää perintöä josta olla ylpeä. Mosh!
Mika Roth
