Pienet

Pienet II - Marraskuu 2020

25.11.2020


Dö: Black Hole Mass Dö: Black Hole Mass
Döömernaut Records

Astrofyysikoiden mukaan mikään ei paina niin paljon kuin supermassiivinen musta aukko, joten lienee täysin loogista ja odotettavaa, että Dön uusi EP on nimetty juuri näin. Ryhmän kosminen stoner doom saa nyt kolme uutta lukua, joiden massojen laskemiseen tarvitaan kiistatta aivan omanlaistaan metallimatematiikkaa.

Samalla kun Dö on porautunut niin soundillisesti kuin tyylillisestikin yhä syvemmälle kosmoksen sfääreihin, ovat myös muusikot omanneet uudet nimet. J’andrömeda, Teröid ja Kristös ovatkin komeat nimet, ei siinä mitään, mutta tärkeämpää omasta mielestäni on musiikillinen kehitys. Tietysti trion stonerin, doomin ja sludgen murjonta on yhä tuttua muodoiltaan ja teemoiltaan, mutta mielestäni materiaali on piirun tai pari svengaavampaa, rullaavampaa ja vapaammin hengittävää.

Jopa päälle kymmenminuuttinen ankkuriraita Radiation Blessing laahaa kuokkaansa jotenkin nostattavasti, vaikka biisitrion helmi on mielestäni kiistatta vain reilun viiden minuutin mittainen Plasma Psalm. Tempohan on Dön mittapuulla jo kiivas, mutta kun lekat tipahtavat, ne tipahtavat korkealta.

Mika Roth


Emmy June Emmy June: Emmy June

Aiemmin JUNE-nimellä esiintynyt Emmy June jatkaa siitä, mihin kesän lopulla julkaistu JUNEn The Message Field -sinkku jäi. Uusi EP on neljän raidan mittainen, ja työn alla on kuuleman mukaan kokonainen pitkäsoitto.

Uunituoreelle EP-levylle on etuoikeutetusti kelpuutettu mukaan em. The Message Field, kuten myös niin ikään sinkkuna ilmestynyt Walk Song. Päätöstä voi pitää perusteltuna, sillä biisit ovat ensinnäkin vahvoja ja toisekseen ne esittelevät kattavasti Emmy Junen repertuaarin eri puolia. The Message Fieldin menevästä ja rokahtavasta popsoulista kun on matkaa Walk Songin maalailevaan, tunteikkaaseen ja dramaattiseen souliin.

Em. raitojen väliin jäävässä I Believe popballadissa on myös tunnetta, jos nyt se huikein menestys jääkin uupumaan. Onneksi EP:n sulkeva Wake Up With Someone tuo isot tunteet ja suurikaarisen soulin takaisin estradille, minkä ansiosta kuumasta jälkihehkusta voi nauttia vielä pitkään. Nyt vain entistäkin rohkeammin eteenpäin, Emmy June, sillä kaikki tarvittava on jo mielestäni kasassa.

Mika Roth


Ihmeauto: Pimento Ihmeauto: Pimento
Alakulttuurtalo

Ihmeauto on tuottajaduo Ville Lindforsin ja Tuukka Terho muodostama yhtye, joka luo melankolista ja elektronista popmusiikkia. Pimento on Ihmeauton toinen EP-levy, jota edeltänyt Avarrus ilmestyi vuonna 2017.

Tällä erää duon soundi on hieman rankempi, rosoisempi ja hetkittäin suoraan sanottuna rockimpi, mutta toisessa päässä äänikarttaa Ihmeauto sukkuloi entistäkin urbaaneimmissa ja öisemmissä betonikanjoneissa. Ei tämä ehkä mikään Batmobile tai KITT ole, mutta aika hieno kiesi nyt kuitenkin. EP:n teema on luopuminen, jota lähestytään eri kulmista ja pisteistä. Luopuminen ja jonkin taaksensa jättäminenhän avaa aina myös uusi ovia, mutta näissä kappaleissa katse tuntuu kiinnittyneen vielä enemmän sinne taustapeilin puolelle.

Duon kumpikaan jäsen ei laula, mutta jokaisella raidalla kuullaan silti vokaaleja. Eteerisyyteen taipuvaiset naislaulut ja kuulaat, toisinaan efektoidut taustalaulut istuvatkin näihin kaihoisiin raitoihin kuin usva aamuisen meren ylle. Sydänmaa on upeasti rintaa kaihertava numero, samoin klassisemman folkin lähelle hivuttautuva Vaikenevat linnut. Hieno on myös miesäänellä lausuttu Viimeinen valo, joka nostattaa tuntoja keveillä äänimaisemillaan ja luopumisen pohdinnan edes jotenkin sulkevilla runomaisilla riveillään.

Mika Roth


Jerico: Stonelake Sessions Jerico: Stonelake Sessions

Tamperelais-jyväskyläläinen Jerico on studioprojekti, jonka debyytti EP pitää sisällään kolme siivua. Mittaa Stonelake Sessions -levylle kertyy vajaa 17 minuuttia, eli stonerin ja aavikkorockin katkuiset biisit saavat velloa niin kauan kuin niiden pitääkin velloa.

Avaukseksi sijoitettu Heavy Smoke rikkoo heti kaavoja lupaavasti, kun jälkimmäisellä puoliskolla efektit antavat kitarapörinöille ja rytmin runttaukselle lisäväriä. Lyriikoita ei ole montaakaan riviä, mutta toistohan on tunnetusti tehokeino. Others (won’t dare to go) on enemmänkin luokkaa ’ihan kiva’, tosin jos totta puhun niin näissä kohdin katse etsiytyy yhä useammin kellon tauluun, kunnes viimein koittaa ankkuriraidan aika.

Kadut esitetään nimensä mukaisesti ensimmäisellä kotimaisella ja lyriikatkin iskeytyvät maaliinsa, mutta biisin täydellinen kitaravoima se saa vasta polvet notkumaan ja pään vippaamaan. Viimeinkin. Eihän tässä stonerin pyhiä savuja varsinaisesti uudelleen keksitä, kaikkea muuta, mutta kun magia toimii ja kaikki on kohdillaan voi syntyä näinkin suuria kultakimpaleita näinkin raskaasta lyijylastista. Lievä geneerisyys voidaan antaa esikoisella anteeksi ja hattua nostetaan rohkeista soundeista, jotka etenkin avauksessa ja päätöksessä tekevät gutaa.

Mika Roth


Johannes Faustus: Valo Johannes Faustus: Valo

Onko Johannes Faustus todella pistämässä hanskat naulaan? Niin ainakin tuoreen sinkun saatesanoissa kovasti uhkaillaan, mikä pistää hiljaiseksi. Kyseessä on siis näillä näkymin kolme täydellistä albumia julkaisseen taiderock-ryhmän joutsenlaulu.

Marraskuun 13. päivä julkaistu sinkku on kahden biisin kokonaisuus, jonka kuvitteellisella A-puolella Valo loistaa kohtalokkaana, kenties miltei hartaasti. Valontuojahan on Luciferin nimen suora käännös, ja 70-luvun progepaatos hohkaa kuumana, mutta jalat vaikuttavat lähes painottomilta eikä tästä tule lainkaan syntinen olo.

Ns. B-puolen Hiljaisuus on v√§hint√§√§nkin sisaruksensa arvoinen rockhelmi, jossa katsellaan telkusta Twin Peaksia ja pohditaan sunnuntaip√§iv√§n mahdollista viett√§mist√§. Proge piirtelee poprockin pensselill√§, eik√§ yksik√§√§n veto ole turha. Taidemainen kasvattelu, viipyilev√§ leijailu ja kertoileva miesvokalisti luovat tunnelman 80-luvun Marillionin ja Kauko R√∂yhk√§n hybridist√§ ‚Äď ihan oikeasti.

Jos tämä oli tässä, niin syvä kumarrus ja kiitos Johannes Faustus. Annoit maailmalle runsaasti upeaa musiikkia, mutta enemmällekin olisi ollut tilausta.

Mika Roth


Marko Hokkanen: Lähellä Marko Hokkanen: Lähellä
Syys Records

Marko Hokkanen on suomenkielistä poprokkia soittava laulaja, kitaristi, lauluntekijä, tuottaja. Herran uutta levyä on työstetty saatesanojen mukaan pari-kolme vuotta ja sen kahdeksasta raidasta peräti viisi on ehditty julkaisemaan jo sinkkuina.

Alkuun ladataankin ensiluokkainen sinkkutrio, joka samalla esittelee näppärästi Hokkasen ilmaisun eri aspekteja. Bailataan tuikkaa bilevaihteen silmään ja kipaletta voi kuvata jopa kiivaaksi, vaikka positiiviseksi new wave/postpunk/iskelmärock -hybridiksi. Lähellä on moderni popballadi, jossa sydän avataan ja soundit säihkyvät elektronisemmin. Tärkee kulkee myös slovarin polkujen laitoja, mutta Dave Lindholmin ja muiden tarinankertojien perintö on nyt lähempänä.

Yksi jalka lepää iskelmän puolella, toinen nojaa taas angloamerikkalaisen poprockin amerikanraudan lokariin. Katossa killuu tietysti tanssilattioiden peilipallo ja jotenkin samaan kasaan on onnistuttu lisäämään jopa folkahtavaa singer-songwriter kamaa. Todellinen taikatemppu on kuitenkin se, että nämä kaikki biisit muodostavat yhdessä edes jotenkin koherentin paketin. Nostetaan myös stetsonia onnistuneille lyriikoille, jotka mielestäni ovat useimmin karmejaan arvokkaampia.

Mika Roth


Piela: Kadulla huutaa jokainen Piela: Kadulla huutaa jokainen

Piela on vuonna 2019 perustettu yhtye, joka saatesanoja lainatakseni, luo suomalaisella melankolialla maustettua rockvivahteista popmusiikkia. Ymmärtääkseni kahden biisin mittainen sinkku on ryhmän esikoisjulkaisu, jolle luvataan jatkoakin. Pöytälaatikot ovat kuuleman vielä tyhjentämättä, joten kokemusta jäsenistöllä lienee jo muista yhteyksistä aiemmin.

Kahdesta siivusta ensiksi kuullaan sinkun nimikipale, joka on kaiken kukkuraksi vielä ensimmäinen biisi, jota nelikko lähti yhdessä sovittamaan. Kolmen ja puolen minuutin mitta on sopiva sinkulle, mutta jokin kappaleessa ei tunnu vielä loksahtaneen kohdilleen. Lupaavia osia ja vaiheita, siinä se. Viiteen minuuttiin yltävä Palava kaupunki napsahtaakin sitten ainakin allekirjoittaneen makuhermoon paremmin. Kiireettömämpi soittelu ja onnistuneempi sovitus, jota korostaa popahtavampi paletti, mutta pienet siirtymät kerryttävät nyt pottia. Tekstissä uidaan syvemmissä tunteissa ja vaikka kaikki on lopulta tuhottu, niin tuhkasta on syntynyt upea pop-helmi.

Hieman ristiriitainen lopputulema siis, mutta yhtä kaikki erittäin lupaava aloitus. Rento tatsi taitaa olla ryhmän tehokkain ase.

Mika Roth


Roivanen: SOOMA Roivanen: SOOMA
Svart Records

Enemmän ja vähemmän kokeellisen popin parissa luomistöitään tekevä Roivanen nosti odotuksia melkoisesti alkusyksyisellä Ruska-sinkullaan. Helkkyvä pop-helmi on sittemmin saanut kummaa seuraa, kun Kutu2 ja Kutu1 julkaistiin niin ikään sinkkuina. Mainittakoon sekin, että näistä jälkimmäinen on vain 49 sekunnin mittainen puheintron kaltainen, eli rohkeutta ainakin riittää. Kutu2 on sentään ihka ’oikea’ kappale.

Monimuotoisten sinkkuherkkujen lisäksi debyytti-EP pitää sisällään neljä muuta raitaa. Yhdessä nämä luvut muodostavat hyvällä tavalla hämmentävän ja sopivan pirstalemaisen kokonaisuuden. Ankkuriksi säästetty nimikappale herkistelee folkahtavan dreampopin huntujen seassa ja Vpun mehu (jonka nimi on oikeasti kirjoitettu noin) kiihdyttää samalla kaistalla päälle viiden minuutin ajan pääsemättä oikein mihinkään.

Ei miss√§√§n ja kaikkialla ‚Äď n√§iden kappaleiden sis√§avaruuksia on vaikea ymm√§rt√§√§ saati kartoittaa, mutta syyst√§ tai toisesta ne jaksavat vieh√§tt√§√§. Eik√§ kyse ole vain siit√§, ett√§ Roivanen rikkoo kasan pop-musiikin s√§√§nt√∂j√§, valitessaan kerran toisensa j√§lkeen ‚Äôv√§√§r√§n‚Äô reitin tai vaihtoehdon. N√§iden rakennelmien syd√§mist√§ n√§et l√∂yt√§√§ ainutlaatuisia ideoita, joita toteutetaan ja rikastetaan ennakkoluulottomin ratkaisuin.

Mika Roth


Scythe For Sore Eyes: Beware Scythe For Sore Eyes: Beware

Rokkaavaa ja kolhosti rollaavaa metallia soittava Scythe For Sore Eyes on pistänyt henkilöstöään isolla kädellä uusiksi. Tätä nykyä kvartettina toimivan bändin vokalistina toimii melodisesti laulava Satu Someroja ja toisen kitaran varteen on kiinnitetty Timo Rajala. Laulu vaikuttaa tietysti lopputulemaan runsaasti, minkä vastavoimana kuusikielisiin on lisätty rosoa ja raskautta.

Kahden biisin mittainen sinkku esitteleekin uutta soundiaan yhä paikoilleen ruuvaavan nelikon, jonka palikat tuntuvat loksahtelevan jo lupaavasti paikoilleen. Etenkin jälkimmäisenä kuultava Root of All Evil osaa pelata merkkinsä siten, että melodia ja kertsi jäävät kerrasta roikkumaan korvasta. Melodinen naislaulu ja möreä äijämurina ovat tietysti temppuna vanha ja tuttu, mutta turha siinä on nillittää, kun kaava toimii ja biisi potkii takalistolle. A-puolen Beware yrittää myös kovasti osua tauluun, mutta ettei nyt vain puristettaisi jo liikaa mailaa?

Maailma muuttuu ja SFSE sen mukana. Käymistilassa oleva ryhmä on kuitenkin jonkin tutkittavan arvoisen äärellä, joten ei muuta kuin isompaa terän kaarta vain piirtelemään. Pinnat vielä Bewaren hienosta skittasoolosta.

Mika Roth


Snowed Out: Eight Billion Chances Snowed Out: Eight Billion Chances
Medley Illegal Recordings

Ainahan löytyy tilaa romantikoille, eikö vain? 90-luvun brittipopista ja 80-luvun The Cure/ New Order -koulukunnista innoitustaan ammentava Snowed Out on saanut valmiiksi uuden kolmen biisin mittaisen EP-levyn. Yhtymäkohtia on helppo löytää vajaan vuoden takaisen Wall of Mountains EP:n kanssa, mutta ei tämä sentään pelkkää uudelleenlämmittelyä ole.

Planetaarisen kannen takaa paljastuu p√§√§lle 14 minuutin mittainen annos ys√§rikasarikeitosta, jossa popataan ja rokataan suhteellisen tasavahvasti. Kulmikkain ja rosoisin osuus lienee Fists Are Your Words, joka on my√∂s soundisoppana se kaikista rohkein/mielipuolisin. Alkuun vaikutti jopa silt√§, ett√§ n√§m√§ eri osat eiv√§t yksinkertaisesti pysty rakentamaan yhten√§ist√§ biisi√§, mutta toiston kautta kulmat, kurvit ja yll√§tt√§v√§t suvannot asettuivat aloilleen ‚Äď melkein nyt ainakin.

Satunnaisen kuulijan onkin turvallisempaa vain hypätä Eight Billion Chancesin perinteisemmän brittipopin kyytiin ja nauttia paloista, joiden ennustettavuus on huomattavasti helpompaa. Kelpo numero on myös paketin sulkeva There Is Still Hope, jonka simppeli kuvio on taas aivan puhdasta cureilua. Kaikki on siis kunnossa, joten miksi kuuntelen edelleen mieluummin sitä lauman mustaa lammasta? Hmm…

Mika Roth


Veli: (kotiäänityksiä II) Veli: (kotiäänityksiä II)

(kotiäänityksiä II) on kyllä yksi parhaista nimistä vähään aikaan, jos mitataan otsikon voimaa kuvaavana tekijänä. Laitan siis musiikin soimaan… ja varoittamatta istun aurinkotuolissa, loungemusa soi letkeänä taustalla ja käteeni on ilmestynyt trooppinen drinkkilasi, jossa on enemmän kasvustoa kuin takapihan ruohikossa. Ei, en trippaile, kuuntelen vain Veli-yhtyeen uuden EP-levyn intromaista Aamuaurinko-biisiä.

Onko simppelin kaunista ja suoraan sydämestä kumpuavaa poprockia luova Veli siis hylännyt juurensa? Ei, sen vakuuttaa jo seuravana kuultava Breedersin Pod. Tiedä sitten kuinka omakohtainen muistelumatka vuoteen 1990 on kyseessä, mutta onhan The Breedersin debyyttialbumi kiistatta melkoinen kiekko, eivätkä sukupolvet koskaan kohtaa todella muualla kuin konflikteissa. Tällä kertaa biisit lauletaan suomeksi ja nostalgian mittarit hakkaavat kaakkoon mm. instrumentaaliraidalla Merten salaisuudet 1 - 10.

Lumottuja tuokioita, ohikiitäviä ajatuksia ja muistoja, niistä on kelpo poprock-kiekko tehty. Eihän tässä mistään sen ehyemmistä kokonaisuuksista voi puhua, mutta toisaalta kollaasimaisuus ja mosaiikkimaisuus ovat nekin toisinaan hyveitä.

Mika Roth


Wildfire: Dark Illusions Wildfire: Dark Illusions

Wildfire on raakaa skandinaavista metallia työstävä orkesteri, jota ei tule sekoittaa samannimiseen helsinkiläiseen pop-yhtyeeseen. Koko projekti henkilöityy ainakin tässä vaiheessa vielä voimakkaasti kitaroista, bassosta ja raaemmista vokaaleista vastaavaan Veli-Matti Kuloon, mutta sessiojäsenetkin muistetaan kyllä mainita saatesanoissa.

Saatekirjeessä kiteytetään myös osuvasti, kuinka EP:n teemoina ovat kuolometallille ominaiset uho, tuho ja ruho, eli lemmenballadit jätetään muille. Marieth vastaa kolmella raidalla harvemmista puhtaista vokaaleista, kun taas Johanna Rutto kiskaisee kovemmalla tyylillään Utter Chaosin kurveissa. Kolme ääntä antaa kiistatta materiaalille syvyyttä ja monipuolisuutta, joten naisvokalistin posti lienee avoinna jos/kun bändi jossain vaiheessa jalkautuu keikoille. Kipakka Utter Chaos on perinteisempänä metallijysäyksenä melkoinen taidonnäyte, kun taas Sceep nykii modernimpia palikoita, miltei nu-metalmaisella raivolla. Sanan ’tunnelmallinen’ käyttö Wildfiren yhteydessä on vähintäänkin arveluttavaa, mutta sisaruksiinsa verrattuna Talisman on kiistatta ainakin rahdun eeppisempi.

Neljä raitaa, neljä hieman erilaista näkemystä ja neljä tietä, joita Wildfire voi kaikkia kulkea tulevaisuudessa. Mielenkiintoinen avaus, vaikka sitä täydellistä iskua ei tästä nipusta vielä löytynytkään.

Mika Roth




Lukukertoja: 838
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs