Pienet

Sinkut II - Helmikuu 2023

27.02.2023


Cacophonic Frequencies Project: Insomnia Hell Cacophonic Frequencies Project: Insomnia Hell

Pitkän ja hieman hämmentävän nimen omaava Cacophonic Frequencies Project on rumpali Jesse Kiviluoman pöytälaatikkobiiseille syntynyt musiikkiprojekti, jossa genret vaihtuvat yhtä taajaan kuin laulajat ja soittajatkin. Ensimmäisenä julkaistun biisin juuret ulottuvat aina vuoteen 2008 asti, eli laatikossa on tuhdimpikin kerros julkaisematonta kamaa, jota lähdetään nyt purkamaan ilman minkäänlaisia rajoja ja rajoituksia.

Ensimmäisellä kierroksella ruletti on pysähtynyt progehtavan ja vanhemman liiton melodisen metallin kohtaan. Komean äänen omaava Miikka Saastamoinen saa pistää palkeistaan parasta peliin, ja kertosäkeen melodisuuden vastavoimana bändi muljauttelee tahtilajia ja rytmejä veikeästi. Pitkiä suoria ei juuri siunaudu matkalle. Sami Laine kiskaisee komean kitarasoolon ja ankkuriminuutilla kerroksia ladotaan vielä pari lisää, ettei ihan tylsää tule. Jännittävä jos nyt samalla hiukan demomainen aloitus.

Mika Roth


Eesa: Perhosia Eesa: Perhosia

Eesa-nimen takaa löytyy Esa Hynynen, joka tekee musiikkia popin eri sektoreilla indieartistina. Uran kolmas sinkku on saanut muodokseen isommin soundaavan ja synahorisonttinsa rohkeasti avaavan balladinkaltaisen, joka ei ole tarkemmin tutkittuna perinteistä poppia, eikä oikeastaan balladikaan. Aika- ja tyylilinjat menevätkin sekaisin, päällekkäin ja limittäin, kun Perhosia lähtevät liihottelemaan ennakkoluulottomasti suuntiinsa haasteita säikkymättä.

Moderniksi tanssislovariksi muotoutuva biisi antaa kertosäkeessä melodisen popin lentää, kun taas säkeistöt vedetään läpi rap-lausunnan pehmeällä puolella. Tekstissä kaikki on valmista suureen rakkaustarinaan, mutta juuri kun kaikki on kohdillaan ei tapahdukaan taikaa. Perhoset eivät lennä vatsassa, joten on aika ymmärtää yskä ja suunnata toisille kedoille. Kaihoa riittää ilmassa ja isosti kaiutettu biisi antaakin melankoliansa aaltoilla koko plus kolmen minuutin edestä, vaan viimeinen veto jäi mielestäni nyt uupumaan. Kertoja ei summaa tilannettaan riittävästi, kaikki jää leijumaan ilmaan ja biisi vain lopetetaan kesken.

Mika Roth


Joonatan: Meidän pitää puhua Joonatan: Meidän pitää puhua
Kaiku Recordings

Joonatan on artisti, biisinkirjoittaja ja tuottaja, joka tekee musiikkinsa alusta loppuun asti itse. Tyylilajina toimii moderni pop, ilman sen kummempia rajoja ja nuori mies on ehtinyt tehdä yhteistyötä jo kovien nimien kanssa. Kovuus loistaa kuitenkin positiivisella tavalla poissaolollaan debyyttisinkulla, jota taustoitetaan kutkuttavan niukasti. Kyseessä on kuuleman mukaan kahden ihmisen välille syntynyt jännite, joka pitäisi jotenkin purkaa.

Kohtalokkuus on taitolaji, jonka Joonatan tuntuu hallitsevan jo tässä vaiheessa suvereenisti. Sovitus ottaa heti tilan haltuunsa ja elokuvamaiset temput, kuten kaiutus ja ilmaan jätetyt lauseiden loput, kertovat enemmän kuin sata turhaa sanaa. Mistä siis pitää puhua, kun klubijumputus täyttää taustat ja Joonatan toistaa ’baby’-sanaa eri taivutuksilla? Monet mahdolliset sanat korvaantuvat kaipuuta ja magnetismia kahden ihmisen välillä huokuvilla öisen elektronisilla soundeilla. Harvoihin lauseisiin rakentuva hienovarainen tarinan kuljetus taas osoittaa Joonatanin olevan valmis puhumaan ja kertomaan monistakin eri asioista tavoillaan.

Mika Roth


Kalervo Riviera: Sopivat oireet Kalervo Riviera: Sopivat oireet
Alakulttuuritalo

Kalervo Riviera julistaa olevansa Itä-Helsingin tunteiden tulkki ja urbaanissa ympäristössä napattu kansikuva jatkaa tuota tarinaa. Esikoisalbumi Trapetsia ratakiskoilla on kymmenistä potentiaalisista kappaleista työstetty kokonaisuus, jonka ensimmäiseksi sinkuksi on valikoitunut svengaava retropop-helmi Sopivat oireet. Trio soittaa ns. oikeita soittimia, minkä avulla poprockin sävyihin on saatu ujutettua soulahtavaa sekä funkahtavaa vetovoimaa.

Periaatteessa pinnaltaan rauhallinen kappale sykkii vahvalla syd√§mell√§, alleviivaten kertojansa sis√§ll√§ j√§yt√§v√§√§ ep√§varmuutta sek√§ tyhjyytt√§. Sopivat oireet on siis yht√§√§lt√§ tyhj√§ksi koettua el√§m√§n rituaalia toistava kierto, mutta kertojan jokaisessa y√∂ss√§ voisi piill√§ mahdollisuus johonkin parempaan, johonkin ainutlaatuiseen. Yksin√§isyytt√§ v√§kijoukoissa, rahdun lannistuneen biisin soljuessa raiteillaan kohti auringonlaskua ‚Äď tai oikeammin nousua. Herkullista lakonisuutta, tarttuvaa kaipuuta ja sielukasta kipua, kun mik√§√§n ei tunnu silt√§ milt√§ sen pit√§isi tuntua. Vai oliko juuri se kaiken pointti, salainen tarkoitus, loputon rooli?

Mika Roth


Lake Jons: You Are Not Alone Lake Jons: You Are Not Alone
AntiFragile Music

Lake Jonsin vajaan neljän vuoden takainen The Coast nosti indie folk duon kertaheitolla kotimaisen musiikin kärkikahinoihin. Toinen albumi yhtä moneen vuoteen suorastaan huusi tuolloin itselleen jatkoa, vaan mitä tapahtuikaan? You Are Not Alone -sinkku on ensimmäinen julkaisu noin neljään vuoteen.

Uusi sinkku on tavallaan askel taaksepäin, kohti vuoden 2018 debyyttialbumia, mutta myös mitä selvin loikka aivan uuteen suuntaan. Lake Jons on hakenut elektronisesti kerrostettuun poppiinsa jälleen inspiraatiota luonnosta, mutta metsien huminat ja koskien kohinat ovat nyt osa paikallaan jauhavaa kuviota, joka ei kuitenkaan pysy paikoillaan. Biisi eteneekin koko viiden minuutin matkansa salakavalasti, vaikka koukkua ja tarttumapintaa ei aluksi tunnu olevan nimeksikään. Nyt kokonaisuus on jokaisen sekuntinsa summa ja kolmannen albumin ensimmäinen maistiainen nostaa jälleen panoksia, mikä sekin on duolle ominaista.

Mika Roth


Mardi Tickle: Monday Everyday Mardi Tickle: Monday Everyday

Helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä Mardi Tickle julkaisi vuonna 2019 mainion Colouring Book -pitkäsoittonsa, jolla soulahtavat ja tanssittavat siivut eivät ainakaan jääneet värikkyydestä paitsi. Pandemian pistettyä asiat osin jäihin on seuraavaa julkaisua saatu odottaa vuosia, mutta viimein odotus on ohi. Eikä sielukkuus tai kimalle ole karissut vaikeina vuosina mihinkään, vaan Monday Everyday jatkaa aika suoraan siitä pisteestä, mihin esikoisalbumi meidät aikoinaan jätti.

Mardi Tickle on ihka oikea bändi, jonka kitaraton rock perustuu ennemminkin pianoon ja sielukkaisiin vokaaleihin. Kuinka ollakaan, uudella sinkulla kitara kuitenkin pääsee hiukan pilkistämään takaa, vaikka vokaalit rytmiryhmän kanssa vievätkin jälleen karavaania todellisten johtajien ottein eteenpäin. Monday Everyday on hieman makeansuolainen numero, joka kiihdyttää kertosäkeessä sykettään, mutta jää pohtimaan säkeistöissä hetkellisiin varjoihin. Voittaako maanantai vai voitetaanko maanantaina? Veikkaan jälkimmäistä sillä nyt kyse on ennemminkin uskon asiasta, uskosta omiin voimiin ja hartioiden kantavuuteen.

Mika Roth


Marian Kyyneleet: Naapurissa ammutaan Marian Kyyneleet: Naapurissa ammutaan
Eclipse Music

Marian Kyyneleet on nimenä ihailtavan monitasoinen ja monitulkintainen. Juuri nyt se toimii otsikkona folkahtavaa ja laulaja/lauluntekijä -henkistä hiljaisempaa poppia esittävälle yhtyeelle, jonka uusi sinkku pysäytti ainakin allekirjoittaneen ihan oikeasti miettimään asioita. Mitä se meille kuuluu, että mitä naapurissa tapahtuu, vaikka selvästi jokin onkin pahemman kerran pielessä. Ja kysymys on tietysti sovitettavissa myös suurempaan mittakaavaan.

Maailma on vaikea paikka elää, etenkin kun tiedon valtatiet tuovat ulottuville niin kovin paljon asioita, joista ei haluaisi oikeastaan edes tietää mitään. Paitsi että hiljaisuus on samalla myöntymistä, sokean silmän valitseminen tekee meistä kaikista osallisia. Näitä vaikeita asioita niin mikro- kuin makrokosmoksessa pohtii Marian Kyyneleet ja biisihän on murskaavan kaunis pieni folkpoppis. Vain laulu, kitara, tunteita tihkuva sello ja mahdollisesti koskettimista syntyvä hiljaisuuden viereen luotu äänitaustatapetti. Hiljaa ja silti niin kovaa.

Mika Roth


Moonshine Mojo: Muddy Roots Moonshine Mojo: Muddy Roots

On hyvä tietää mitä tekee ja missä seisoo. Moonshine Mojo on itse rakennetuilla instrumenteilla jytäbluesrokkia soittava kotimainen voimatrio, jonka sikarilaatikkokitarat ja matkalaukkurummut saavat aikaiseksi alkuvoimaisen mekkalan. Enkä käytä tuota termiä nyt negatiivisessa mielessä, sillä urallaan jo yhden pitkäsoitonkin julkaissut trio on saanut noiduttua musiikkiinsa poikkeuksellisen tiukan juuriston. Amerikkaa lantrataan ja rikastetaan monilla yrteillä.

Kevääksi luvatun Mojolithic Vibrations -pitkäsoiton toinen sinkku karkaakin mukavasti lapasesta ja revittelee punaisilla kierroksilla polttamatta kuitenkaan moottoriaan. Kolmessa minuutissa boogierockin etupainotteinen jyrä tulee päälle, kaulitsee tarkoin satunnaisen kuulijansa ja sujauttaa sekaan sen verran härskisti tarttuvaa melodiaa, ettei mitään oleellista jää puuttumaan. Rouheat soundit ja kahden kitaran sahaus jakavat taatusti mielipiteitä, mutta eipä sikarilaatikkokitaroita olekaan luotu kaikkien korville. Mutaista on ja juurevaa, mutta kyllä tästä lekasta toisenkin huikan ottaisi. Ja kolmannen.

Mika Roth


Mr. Dad: The Coke Dealer's Depressed Again Mr. Dad: The Coke Dealer's Depressed Again

Sinkkujen myyntipuheet ovat joskus puhdasta ry√∂st√∂taidetta ja yliampumisen haastavaa kisailua, jossa pit√§√§ kiinnitt√§√§ huomio tavalla tai toisella. Mr. Dad osuu tietysti jo sinkkunsa otsikolla herkk√§√§n kohtaan, tosin ‚ÄĚkaikkien b√§ndien is√§‚ÄĚ pist√§√§ samalla kaulansa suoraan silmukkaan. Kun kappaleen tyyli√§ verrataan viel√§ Dylaniin ja The Beatleskin mainitaan, niin pakkohan biisi oli kuunnella kriittisell√§ korvalla ja herkill√§ antenneilla.

Entä mitä löytyy kehujen ja ylisanojen takaa? The Coke Dealer's Depressed Again on kiistatta kaihoisa folkpop-biisi, jonka analogisessa hehkussa nuoren Dylanin ja suruisan Brian Wilsonin perintö elää vahvana. Ajallinen äänikuva on 70-luvulle uskollinen, juuttumatta kuitenkaan kehyksiinsä. Puolivälissä äänenpaine kasvaa ihan pikkiriikkisen, melodiat lähentelevät iäkkäämmän fab fourin tekemisiä ja biisi ymmärretään lopettaa riittävän ajoissa. Kolme minuuttia onkin sinkulle täydellinen mitta ja kahden helsinkiläisen laulaja/lauluntekijän duolta on luvassa myöhemmin niin sinkkuja kuin debyyttialbumikin.

Mika Roth


Pekka Laine: Fumemos un Cigarillo Pekka Laine: Fumemos un Cigarillo
Svart Records

Enpä tiennyt aiemmin, miltä elokuvallispsykedeelinen instrumentaalimusiikki tarkemmin ottaen kuulostaa. Tai siis kyllähän kitaristi Pekka Laineen uusi sinkku kuulostaa retroisalla tavalla tutulle, mutta saatesanoista napattu sanallinen kuvaus herätti uteliaisuuden. Eikä siinä mitään, sillä Laineen yhdistettyä voimansa tuottaja-multitaituri Michael Bleun kanssa taisivat kaikki taivaiden tähdet asettua kuin luonnostaan suosiollisiin asentoihin.

Nostalgian voima on kiistaton ja alun perin jo 60-luvulta peräisin oleva argentiinalainen pop-helmi on kääntynyt spagettiwesternmäiseksi, uustarantinomaiseksi ja valkokangassoulahtavaksi siivuksi. Jouset värittävät taustaa, kohtalokkaat kuorot utuilevat, mutta johtaja on kaihoisa kitara, surumielisyyden sinisiä nuotteja kirkkaille sinitaivaille saatteleva sooloinstrumentti. Eikä tässä vielä kaikki, sillä sinkku on vasta maistiainen tulevalta pitkäsoitolta. Caramba ja tuhat tulimmaista! Nythän taivaskaan ei ole enää rajana.

Mika Roth


Pieta: Peura ajovaloissa Pieta: Peura ajovaloissa

Pieta on laulaja/lauluntekij√§ joka luo popmusiikkia laidasta toiseen, hiljaisuuden √§√§relt√§ aina massiiviseen tanssielektroon asti. Peura ajovaloissa on esikoissinkku, joka posauttaa korkin auki rohkean √§√§nekk√§√§sti, eik√§ h√§peile tekemisi√§√§n. Peura ajovaloissa on ymm√§rt√§√§kseni vertauskuva ep√§varmasta teinist√§, joka kertoja on ehk√§ joskus ollut ‚Äď vaan ei ole en√§√§.

Kolmeen ja puoleen minuuttiin ladattu biisi ei juuri jarruun koske, vaan elektronisesti vahvistetut bändisoittimet takovat naarmuista välittämättä eteenpäin. Kitaran säröisyyteen otti jopa hetken tottua, sillä kontrasti vokaaleihin ja muihin elementteihin on kiistatta melkoinen. Mutta lopulta juuri sen biisi tarvitsi ympärilleen, jotta lyriikat todella voivat osua kohteeseensa. Kaiutettu laulu ja kolkoksi karsittu soundikenttä viskaavat sanat silmille, nostavat valonheittimet suoraan eteen ja tuo ehdottomuus kantaakin biisin lopulta maaliin asti. En vieläkään tiedä, mitä oikein olla kappaleesta mieltä, mutta ainakin se jäi tiukasti mieleen. Viimeisen minuutin voima saakin odottamaan toukokuista debyyttialbumin julkaisua mielenkiinnolla.

Mika Roth


Plastic Tones: Threshold Plastic Tones: Threshold

Plastic Tones on poprockin ja popin rikkaissa murtovesissä viihtyvä helsinkiläinen yhtye, joka ei suotta peittele vaikutteitaan ja ymmärtää niiden huiman potentiaalin nykypäivässäkin. Rakkaus Blondien uuden aallon poprockia ja The Rolling Stonesin 70-luvun soundia kohtaan on selviö, joka värittää tekemisiä vaan ei määrää suuntaa. Plastic Tones osaa kuitenkin myös napsaista tanssittavimmalta David Bowielta ja häneen voimakkaasti vuorostaan vaikuttaneilta amerikkalaisilta jotain, joka istuu luonnollisen tuntuisesti helsinkiläisten soundiin.

Näin laajan vaikutekirjon uhkana on tietysti se, että oma soundi puristuu lainavaatteiden alle, eikä Threshold ole kiistatta kaikkein muistettavin numero. Pumppaava bassolinja ja naisvokalistin viileän tyylikäs työskentely ovat plussaa, mutta jos kerran grooveruuvia halutaan kunnolla vääntää, niin miksi ei mennä samalla lontoolaisen Junglen tasolle saakka. Kun funkkaus pistää kerran polviin liikettä, kannattaisi kortti pelata tappiin asti. Taustan yksityiskohtien mehukkuus saakin veden herahtamaan kielelle, mutta vielä ei tainnut irrota taivaallista palkkiota. Lähellä kuitenkin jo ollaan, tosi lähellä.

Mika Roth


Pääkallo: Levitoiva nainen Pääkallo: Levitoiva nainen
Svart Records

Pääkallo on nimenä sitä kaliiberia, joka luo monenlaisia odotuksia. Kuopiolainen yhtye hakee perinteiseen kitararockiinsa vivahteita mystisistä, osin psykedeelisistäkin suunnista, rankkuutta kuitenkaan unohtamatta, joten otsikko on tässä tapauksessa mitä osuvin. Kovista tekijöistä koottu bändi on julkaisemassa ensi kuussa debyyttilevyään, jolta on ehditty lohkaista jo kolme sinkkua. Niistä uusin, Levitoiva nainen, kierrättää rohkeasti vanhoja kauhuelementtejä.

Mystiset voimat ovat liikkeell√§ ja aikaikkuna narahtaa jonnekin 60-luvun lopun garagerockin suuntaan. Koskettimet jylisev√§t kitaran rinnalla ja vokalisti pyrkii pit√§m√§√§n puolensa l√§hes kaoottisessa meuhkassa, joka on kaatumaisillaan metelin puolelle, mutta ei sitten kuitenkaan. √Ą√§nt√§ on yllin kyllin, eik√§ kaiunkaan kanssa olla t√§n√§√§n nirsoja. Onneksi v√§liosassa ehdit√§√§n tipauttaa hetkiseksi painot k√§sist√§, jotta loppukiri ei tuo veren makua suuhun. Yhtyeen mukaan nimetty albumi onkin n√§ill√§ n√§yt√∂ill√§ omanlaisensa tapaus.

Mika Roth


Rakkaudella Janne: Toppilan avaruusmies Rakkaudella Janne: Toppilan avaruusmies
Jämädiili Records

Rakkaudella Janne on niin folkista, kantrista, rokista kuin progesta kitaravetoiseen musiikkiinsa voimaa ammentava kotimainen yhtye. Musiikki syntyy mies & kitara -pohjalta, mutta studiossa kappaleet saavat ympärilleen bändisovitukset. Toppilan avaruusmies -sinkun tapauksessa nuo sovitukselliset ratkaisut ovat tosin enemmänkin harsottuja palasia jo valmiiksi persoonallisen ytimen ympärille, eikä niiden liene tarkoituskaan kuin lerputtaa oudosti tuulessa.

Entä mistä tuo tuuli sitten muodostuu, mikä puhaltaa biisin sisuksista ulospäin? No sehän on tietysti kumma avaruusmies, jonka kertoja on tavannut oletettavasti lapsuudessaan. Joku joka on saattanut ottaa Ziggy Stardustin haastattelut liian tosissaan, ja jonka päässä on tapahtunut mystistä ratojen naksahtelua. Nostalgia polttaakin kaihoisan poprockin siivistä kärkisulat, mutta Rakkaudella Janne ei jää murheilemaan. Se nyt olisi väärin niin kertojaa kuin siunattua hulluutta kohtaan, sillä Toppilasta on päästy avaruuteen Oulun kautta. Siellä tähtiä on näet enemmän ja alempana kuin kotikylillä. Hieno lofi kaihorautalanka ja beat-helmi.

Mika Roth


Sivujuttu: Kaunis ajatus Sivujuttu: Kaunis ajatus

Sivujuttu sai alkunsa nimenomaan sivuprojektina, joka on sittemmin kehittynyt ihka oikean bändin suuntaiseksi. Punkahtavaa ja riittävän popahtavaa kitararockia räimivä yhtye julkaisi keskellä pandemiaa EP:n ja nyt on sihtiin otettu kokonaisen pitkäsoiton tekeminen. Materiaali tulee kuuleman mukaan olemaan suomen- ja ruotsinkielistä, eli lontooksi ei siivuja tulla nähtävästi kuulemaan. Ykkössinkku rokkaa uuden aallon hengessä, energiatasoista tinkimättä.

Kaunis ajatus on kolmeen minuuttiin puristettu biisi, joka lähtee saman tien telineistä matkaan ja ravaa kipakalla räyhällä lähes koko matkansa. Lyhyt väliosa tipauttaa mätön tasoa hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Bassolinja seikkailee taustalla, kitara kukkoilee kukkulan kunkkuna ja kertosäkeen melodiaan pistetään mukaan kaikki mahdollinen. Onpa sekaan puristettu ihka oikea kitarasoolo, mutta tärkein ase löytyy laulumelodiasta ja sen tukemisesta tuskin havaittavilla koskettimilla. Lupaava startti uudelle luvulle.

Mika Roth


Sky Dee and The Demons: What a Sensation Sky Dee and The Demons: What a Sensation
Stupido Records

Rock on rajaton riemu, tavataan sanoa. Vaan ei tuo vanha sanonta täysin ponneton ole vielä nykyäänkään, kuten Sky Dee and The Demons esimerkillään osoittaa. Svengaavaa poprockia vanhemmilla kuvioilla ja rohkeilla leikkauksilla luova kotimainen yhtye näet iskee tiskiin sen verran yllättävän grooverockjyrän, että parempi pitää tiskin reunasta kunnolla kiinni, koska tanssilattia tulee jytisemään orkesterin toimesta.

Peruskivi on rock. Vanha kunnon rock, jossa sähkökitara on kuninkaallinen seremoniamestari, mutta ei suinkaan ainoa johtaja. Sopivan rosoisen äänen omaava vokalisti ja alati taustalta taikojaan viskova kosketinvelho pitävät äänikentän rikkaana, liekö peräti farfisa joka siellä taustalla soi? Basso pumppaa rytmiä ja tekee hellää junttatyötä rumpujen kanssa, rytmillisen yhteisymmärryksen ulottuessa koko bändin läpi. Tämä takoo otsaan, vaan ei hakkaa päätä tunnottomaksi, sillä melodiastahan kaikki lähtee nytkin. Yhtye julistaa svengaavansa kuin raitiovaunu, enkä lähtisi vääntämään kiskoja sen kummemmin kun kerran toimii.

Mika Roth


The Fisherman & The Sea: Strangehold The Fisherman & The Sea: Strangehold
Neck of the Woods

Tämäkin sinkkukooste tarjosi jälleen pari mojovaa yllätystä. The Fisherman & The Sea vastaa yhdestä niistä, sillä ennemminkin folkahtavan poprockin kanssa aiemmin operoinut yhtye soundaa nyt niin americanalta ja amerikkalaiselta, ettei mitään rajaa. Hekottelin itseksi lukiessani saatekirjeen otsikkoa, jossa mainittiin Foo Fighters ja Tom Petty, sekä jopa Angus Young. Vaan mitä löysinkään otsikoiden takaa?

Okei, myyntipuheet ovat aina tietyll√§ tasolla myyntipuheita, mutta t√§ll√§ er√§√§ niiss√§ on yll√§tt√§v√§stikin pointtia ja pontta. Ensinn√§kin kitararockin soundi on kasarille ominaisesti siiderinkuiva ja rapsakassa √§√§nimaisemassa stemmalaulut huhuilevat tapetteina taustalla. Kitara kuljettaa karavaania s√§vykk√§√§sti, rytmiryhm√§ naputtaa nuottinsa tarkasti ja totomainen kiippareiden sulauttaminen soundiin on mestarillista. Eik√§ itse biisi j√§√§ komeiden kehyksiens√§ taakse, vaikka Learning to Flyn korkeudet j√§iv√§tkin saavuttamatta ‚Äď viel√§.

Mika Roth


VIMMA: Sateenkaari ja ilmapallo VIMMA: Sateenkaari ja ilmapallo

VIMMA on niitä yhtyeitä, joiden lupaavan lennon pandemia katkaisi julmalla tavalla. Olen tuskin ainoa, jonka mielestä loppuvuodesta 2019 ilmestynyt Meri ja avaruus -pitkäsoitto unohdettiin tarpeettoman nopeasti. Seuraavan kesän festarikeikat jäivät väliin tietysti kaikilta, mutta VIMMAn tapauksessa se tarkoitti divarissa pysymistä seuraavat vuodet, vaikka tunnustuksia tulikin mukavasti.

Vaan kaikki loppuu aikanaan, eikä karanteenien jälkeinen elo jää odottamaan ketään, joten ainoa suunta on eteenpäin. Uusi sinkku on toinen ennakko tulevasta toisesta pitkäsoitosta ja yhtyeen jännittävä folkpopin ja progerockin sekoitus pelaa ainakin nyt vähemmillä kansanmusiikin pitoisuuksilla. Alun vaanivan hämyinen osa täydentyy eteerisestä vaiheesta, jonka kautta viulu piirtelee kaihoaan ja metsän vastausta odotellaan. Tekstissä maailman uhat ja vaarat väijyvät, eikä niiltä pääse turvaan edes uneen, koska asiat eivät vain toimi siten. Musiikki ja sovitus heijastavat tekstin kaksijakoisuutta, unen ja toden sekoittuessa kohtalokkaasti.

Mika Roth


Violet Sin: The Night Is Dark (And Full Of Memories) Violet Sin: The Night Is Dark (And Full Of Memories)

Mahtipontisesti nimetty Violet Sin on suomalais-amerikkalainen modernia metallia soittava yhtye, joka osaa ottaa kimalletta ison veden takaa ja yhdistää sitä kotoiseen melankoliaan. Debyyttisinkulla käsittämättömän valtava määrä aineksia runtataan neljän minuutin mittaiseen sinkkuun, joka alustaa samalla tietä tulevaisuuden mittavammille julkaisuille.

Kaikki aseet laukovatkin putket kuumina metalliaan maisemaan, kun nelihenkinen bändi pistää toinen toistaan nopeampaa ja isompaa vaihdetta silmään. Veli-Matti Kanasen ja Jon Pyresin jo vuonna 2016 perustama bändi paukuttaa metalcorea, ei häpeile ottaa sekaan kasarisia synia ja kaikki kuorrutetaan isokarmisella metallin laskettelulla. Härski melodisuus ja voimakkaat tarttumapinnat saavatkin lopputuleman kuulostamaan ruotsalaiselta, mikä on näissä karkeloissa laskettavissa positiiviseksi asiaksi. Materiaalia ja omaksuttavaa on tosin niin huimat määrät, että metallikakulle kannatta antaa sulatteluaikaa.

Mika Roth




Lukukertoja: 1228
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs