Pienet

Pienet II - Huhtikuu 2023

19.04.2023


77: Nousin 77: Nousin
Rockhopper

Seiskaseiska-ramopunkkia takova 77 korkkasi julkaisu-uransa komeasti Mä en enää kättele diktaattoreita -sinkullaan, joka posahti aiemmin tänä vuonna suomipunkin maailmaa rikastamaan. Sittemmin julkaistiin vielä toinenkin maistiainen ja nyt kasassa on EP, jolta löytyy kumpikin sinkku.

Nelikolta löytyy historiaa niin nimekkäistä yhtyeistä, etteivät hartiat lopu kesken. Ne Luumäet, Rehtorit ja Pojat ovat toisaalta sen kaliiberin nimiä, ettei lopputulemaksi kelpaa enää ’ihan kiva peruspunkkis’. Esikoissinkku oli kiistaton osuma, jonka kritiikin ja ironian tasot saivat hetkiseksi ainakin allekirjoittaneen hymyilemään diktaattoreiden järjettömyyksille. Ukrainalaisille kunniaa tekevä Kaadun on puolestaan upea biisi, katselee ja punnitsee sitä sitten miltä kantilta tahansa. Aihehan on vaikea kuin mikä, mutta myös tärkeä ja herkkä. Hiljaiseksihan tuo pistää, kun sanoja tarkemmin kuuntelee ja asioita miettii. Ja mm. juuri siksi musiikkia tulee tehdä, esittää ja levittää. Jotta mielipiteen vapauden kaltainen asia ei pääsisi lipsahtamaan käsistämme.

EP:n kahden ässän välissä Mä muistan maalailee kuvaa ikääntyneistä punkkareista, joilla taitaa olla matkamittarissa jo 77 vuotta taivalta. Hauska ralli pohtii, josko sitä vaari-iässä muistetaan enää mitään mistään, mutta seiskaseiska – jotain se merkitsee. Eikä tämäkään ole mikään täytebiisi, vaan täyttä asiaa, joten 77 elää nimensä vaatimusten sekä ryhmään ladattujen odotusten mukaisesti.

Mika Roth


Afternoon Astronauts: Lockdown EP Afternoon Astronauts: Lockdown EP

Helsinkiläinen Afternoon Astronauts soittaa melodista, mutta myös raakaa hard rockia leveällä hymyllä höystettynä. Noin saatekirjeen sanoja mukaillakseni. Keskellä korona-aikoja syntynyt bändi on nimennyt esikois-EP:nsä osuvasti, sillä Lockdown on näinä vuosina kaikille tutuksi tullut termi, vaan mitä nelikko on saanut siitä irti?

Kiekon neljä raitaa pätkitään maisemaan perinteisellä kaavalla. Kaksi kitaristia, basisti ja rumpali, toisen kitaristin hoitaessa myös vokaalihommat. Taustahuudahduksiin osallistunee puolestaan koko kööri ja kaikesta huokuu pitelemätön energia, joka kääntää keikkatilaisuudet luultavimmin melkoisiksi tapauksiksi. Eivätkä energiat ole kadonneet mihinkään edes studiossa (tai missä omakustanteinen EP sitten onkaan pistetty nauhalle), sillä nyt räiskyy ja rätisee. Ensimmäiseksi sinkuksi poimittu nimibiisi Lockdown on klassistakin klassisempi kaahausraita, jonka tulikuumista renkaista jää pitkät vanat asfalttiin. Kakkossinkku Don’t Leave nostaa hivenen jalkaa pedaalilta, melodisuuden pehmentäessä rakkaudenkivuista syntynyttä siivua – mutta vain hitusen. Kaksi lyöntiä, kaksi osumaa ja ehkäpä ainakin yksi kunnari.

Avaajaksi valittu Freak in the Halls ei jää sisarustensa jalkoihin, vaan pyrkii kovasti sinkkujen iskukaarien veroiseen vetoon, enkä lähde tutkimaan maalikameran kuvia sen tarkemmin. Vaan eihän kaikki silkkaa tulitusta ole, minkä ankkuriraita Meaning for Me osoittaa. Hiljainen rockballadi on ehkä siirtona arvattava, mutta suodaan hiljaiselle kauneudellekin oma spottivalonsa.

Mika Roth


DOL: Amor Brutale DOL: Amor Brutale

DOL julkaisi loppukesästä 2020 debyyttisinkkunsa My Julietin, sekä esikois-EP:sä. Maailma kuitenkin pysähtyi ja toisen EP:n materiaalia tehtiin pandemian aikana, mikä on saattanut heijastua aiempaa raskaampana musiikillisena linjana. Gootahtava darkrock kun on saanut rutkasti lisää rautaa tankoihinsa.

Vaan kaiken ytimenä toimii melodisuus, joka kukkii jopa massiiviseksi äänipommiksi kasvavalla Dead By September -julmistelulla. Jousenkaltaisia, konerumpuja, koskettimia sekä kilotonneittain kitaroita ladotaan niskaan, vaan melodisuus pistää kaiken alta esiin, ehkä jopa hyötyen ympäristönsä raakuudesta. Eikä tämä silkkaa turpasaunaa ole, vaan tunnelmallisuus elää ja hengittää vahvana. Drop Dead Vain riistää sydäntä rinnasta onnistuneesti ja Hand of Hate osaa tukistaa sekä silittää tilanteen kemioiden räiskyessä ääripäästä toiseen. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla omaksuttavan materian määrä aiheutti lähestulkoon infoähkyn, mutta sopeutumisvaiheen kautta iso osa tavarasta jäsentyi lopulta nätisti.

Raskasta siis on, mutta myös kaunista – tavallaan. Synkkinä aikoina syntyneet kappaleet eivät näe maailmaa ja sen asukkeja kovinkaan suotuisassa valossa, tosin tulkinnanvaraa jätetään kuulijallekin. Mistä esimerkiksi komea sinkkusiivu Lilith’s Song ensinnäkään kertoo, kuka oli/on tuo mystinen nainen? Amor on joskus brutaalein olento, eivätkä hänen kaikki nuolensa suinkaan osu ainoastaan sydämiin.

Mika Roth


ELM: Vessel of Violence ELM: Vessel of Violence
Alfa Matrix

ELM on ruotsalainen kolkkoa ja kovaa EBM-piiskaa vanhan koulukunnan säännöillä heiluttava duo. Aikakoneemme siirtää meidät jonnekin 80-luvun Deutsch Amerikanische Freundschaftin, eli tuttavallisemmin DAF:n ja Front Line Assemblyn välimaastoon, kajahtelevien rytmien ja kiivaan sykkeen toimiessa majakkana.

Genrelle ominaiseen tyyliin nimibiisistä kuullaan peräti neljä erilaista näkemystä, tai miksausta. Eikä näissä versioissa vain hinkata hiukan soundeja jonnekin suuntaan, vaan kaikki pistetään päreiksi, biteiksi ja osasiksi. J Wølfin käsissä siivu muuntuu trancemaisen krautiksi taonnaksi, hypnoottisen soundin alati kehittyessä ja muuntuessa. Ruotsalainen System tekee vieläkin selvemmin kunniaa EBM:n pioneereille, enkä liene ainoa Front 242 -vivahteita lopputuloksesta haisteleva kuulija.

Uudet tanssivaatteet itselleen ovat saaneet myös Excuses Excuses ja Ha-ha-ha-Begär -raidat, joiden mitat pidetään tiukasti kurissa ja biitit suoraviivaisina, miltei brutaaleina. Syntetisaattorit takovat vahvoja rytmejään, iskut ovat monotonisuutta huokuvia, kuvioiden ollessa samaan aikaan monisyisiä. EBM on puhtaimmillaan voimaa ja rytmiä, hikeä ja metallia, sekä kummalliseksi runoudeksi äityvää ilmaisua. Ojennankin piikkilankaseppeleen For L… -raidan neroudelle, sen verkkaiselle taipumiselle ja rauhallisemmalle tuokiolle, koska tehtaidenkin varjoissa rakkaus kukoistaa tavoillaan.

Mika Roth


Kesy Kesy: Kesy

Kesy kertoo olevansa kuopiolainen rock´n-pop´n-punk musiikkia soittava orkesteri. 10-luvulla projektista ihka oikeaksi bändiksi kasvanut yhtye soitti aikansa covereita, mutta pian jo omat siivut valloittivat tilaa seteistä. Kesy julkaisee nyt kolme aiempaa tuotantoaan edustavaa numeroa, eli putsaa tavallaan pöytää ja tekee siinä samalla tilaa uudemmalle materiaalille.

Rock on rajaton riemu ja nyt ikiaikaista viisauden/hölmöyden lähdettä lähestytään eri kulmista. Terävin sinkunkaltainen voisi olla rytmillään leikittelevä Maniaa, jonka vuoristoratamainen laukka ei juuri liukkaammin voisi kulkea. Alle kahteen ja puoleen minuuttiin likistetty siivu antaa torven törähdellä, päästelee kertosäkeessä iloiset punkhöyryt pihalle ollen ihanan madnessmainen outolintu. Nappikauppias on uuden aallon vesissä vaaniva manausraita, jonka maaninen prässi on tummempaa paahtoa. Entäpä sitten Keskikaljakuningatar? Alibin sivuille päätynyt lähimarketin ruusu, jonka tovereita löytyy harmillisen monesta kylästä, kaupungista ja lähiöstä. Myös murheen kuula kuuluu fortunaan, totesi joku joskus osuvasti.

Kesy ei ole helposti kesytettävissä kotikuuntelussa, enkä uskalla edes arvailla livetilanteiden energiamääriä. Avoimuus ja hulluun luovuuteen luottaminen tuottavat kuitenkin siinä määrin onnistumisia, että olisi mielenkiinoista kuulla myös sitä puolittain mainostettua uudempaa materiaalia.

Mika Roth


Lupiinit Lupiinit: Lupiinit

Lupiinit julkaisi taannoin itsensä mukaan nimetyn debyyttialbumin, jota mainostetaan tällä vain promoamiseen tarkoitetulla tuplasinkulla. Bändin muodostavat Vainoa-yhtyeen vokalisti Riku Junttanen ja Iso Auto-yhtyeen kitaristi Aleksi Saastamoinen. Yhdessä herrat ovat luoneet jotain, joka – heidän omia sanojansa lainatakseni – levittäytyy haitallisen vieraslajin tavoin vaihtoehtorockin, shoegazin ja post-rockin maailmaan.

Ensimmäisenä kuultava Kaiken keskellä olit sinä viskaa satunnaisen kuulijan välittömästi syvään päätyyn. Lupiinit antavat vokaaleilla, kitaralla ja syntetisaattorilla rakennetun äänivallin jyskyttää ja takoa aikansa, dystooppisten mielikuvien vilistessä jossain postapokalyptisissa painajaisissa. Silti jokin myös kiehtoo yön pimeydessä, kuten Blade Runnereiden surulliset maailmat puhuttelevat sydäntä ja Tetsuoiden mielettömyys magnetisoi mielen antennit. Toinen puoli on synkkyyden välistä kohoava kauneus, jota myös kakkosraita Horisontti korostaa. Akustinen kitarakin voi ja saa soida, koska Lupiinit kasvavat tilaisuuden tullen jokaisella pientareella, kaikenlaisista roskakasoista ja jättömaista.

Lupiineissa on kyse soundista. Isosta, massiivisesta ja kaiken huomion itselleen vaativasta soundista, jonka äärellä kannattaa unohtaa kirjat, tiskit, lehdet ja askareet. Se ottaa ja se antaa, se ravistelee ja kyselee. Tästä onkin luontevaa lipua ajopuuna seuraavaksi loppualbumin äärelle.

Mika Roth


Paroni von Samuelsson: Sikainfluensseri Paroni von Samuelsson: Sikainfluensseri

Paroni von Samuelsson on muuttunut takuuvarmaksi tekijäksi, ainakin jos kyse on matalan teknologiatason ja vaatimattomampien soundien siunaamasta/kiroamasta poprockista. Oudohkoja EP-levyjä on kertynyt artistilta kasaan jo kunnon pino, joten Sikainfluensseri seisoo tavallaan edeltäjiensä hartioiden päällä. En kyllä lähde puhumaan mistään jäteistä mitään, vaikka kansikuvan patsaat mittavia ovatkin.

Paroni itsekin on huomannut, ettei oikeastaan tee mitään kovinkaan ihmeellistä ja/tai erilaista materiaalia. Sähkökitara soi, lyriikat lähinnä lausutaan ja melodiaa törkitään raidalta toiselle, mutta kyllähän nämä kuusi uutta numeroa tekijänsä jälkeläisiksi tunnistaa välittömästi. Lakonisuudessa kypsytetyt vokaalit eivät peitä sanoja häpeillen, vaan riveihin oikeasti satsataan. Tajunnanvirtamaista tekstiä kuunnellessa voisi ottaa itsensä Peitsamon verrokiksi, koska niukkuus on taidelaji. Soiton puolella fiilis peittoaa myös teknisyyden puhtaasti, tosin alle minuutin mittainen instrumentaaliraita Dodekafoninen jumppa vinkkaa maailmoiden muuntuvan myös von Samuelssonin järjestelmissä.

Mitä sitten käteen jää? Sukupolveni viimeinen intellektuelli on oikeasti toimiva lofi-rokkis ja Pehmeä lasku olisi melko vaivatta muunneltavissa ”normaaliksi rokkibiisiksi”, jolla kirottuja soittolistoja voisi/joutuisi valloittelemaan. Rock elää ja suorastaan sätkii, eikä taidepopkaan ole minnekään nitistymässä, kunhan Esteen kaltaisia kuvaelmia vain syntyy.

Mika Roth


Päät: [ep:] Päät: [ep:]
BirchHill Holding

Kyllä, tämä on se ihan sama Päät, joka julkaisi muinoin 80-luvulla muutaman albumin ja ripusti silkkihansikkaat naulaan jo vuonna 1992. Tarina ei kenties olisi koskaan saanut seuraavia lukujaan, jos maailma ei olisi pandemian myötä pysähtynyt ja saatekirjettä lainatakseni: Päissä kuului ääniä, säveliä, sanoja. Vuoden 2018 paluukeikka toimi alkusytykkeenä, mutta nyt saatiin viimein aikaiseksi kunnon liekkejä.

Jokaisella albumillaan eri kokoonpanossa toiminut yhtye on tätä nykyä sama asia kuin Joel Kairo, Kimmo Kajasto, Wemppa Koivumäki ja Mitro. Tyylinä on kitaravahvikkeinen ja synavetoinen poprock, ilmaisukielen ollessa tietysti tuttuun tapaan ensimmäisen kotimaisen. EP pohjustaa samalla tietä loppukesäksi luvatulle albumille, joka viimeistään kruunaa moneen taipuvien poppareiden paluun. Eivätkä tanssilattioiden opit ole vuosien saatossa kuivuneet biisikynistä, vaan EP:n kolme eri raitaa valaisevat kukin yhtyeen kotikenttiä tahoiltaan.

Pilvenpiirtäjä synailee kerrassaan upeasti, Luuranko taas junnaa tumman synthwaven ja postpunkin varjoissa, juuttumatta kuitenkin murjottamaan. Päät-orkesterissa ei ole koskaan ollut kyse kekkoslovakialaisesta melankoliasta, vaan jostain aivan muusta. Kolmannen ja täysin erilaisen kaistan löytää puolestaan Jotain kaunista, joka on kaunis omat mahdollisuutensa ymmärtävä balladi. Päät puhuvat meille jälleen.

Mika Roth


Rapid: Blackstar Oppression Regime Rapid: Blackstar Oppression Regime
Dying Victims Productions

Rapid on todella alkukantaista ja alkuvoimaista metallia soittava kotimainen orkesteri, jonka sankarit edustivat 80-luvun alun raskaimpia mahdollisia metallin suuntauksia. Jos nimet Venom, Possessed, Slayer ja ehkäpä jopa Motörhead istuvat pirtaasi, niin nyt kannattaa pysyä kyydissä ja puristaa laidoista.

Neljän raidan mittainen Blackstar Oppression Regime ei tietenkään pidä sisällään otsikon nimistä rallia, mutta metalli paukkuu ja kitara kyllä kirskuu koko rahan edestä. Speed metalin, punkahtavan rockin ja mustuutta huokuvan alkumetallin ainekset sulavat trion ahjossa melkoiseksi räiskeeksi, jonka nopeinta ja häijyintä luontoa Edge of Eternity onnistuneesti kuvaa. Judaspriestmäiset soundiöverit ja lofi-surina tekevätkin gutaa, kun kauhuelementit uitetaan mukaan ja keitto se vain sakenee entisestään. Tietysti avausraita Manticore yrittää kovasti samaa, mutta taitaa kompuroida yliyrittämisen helmasyntiin. Digiversion matkan sulkeva Marines of the Blackstar kaipaisi myös saksia, sillä kuuden ja puolen minuutin meuhkaa voisi trimmailla rohkeamminkin.

Rapid on puhtaan nostalginen trippi, jonka joko ymmärrät tai sitten et. Metalli on mustaa, kiiltävää, nopeaa ja rehellisesti sanottuna kaikkea muuta kuin kaunista, mutta sehän onkin koko homman pointti. CD-versiolla on vielä toiset neljä rallia, mikä kasvattaa esikoisesta pitkäsoiton rajat ylittävän komeuden.

Mika Roth


Supertele Supertele: Supertele

Tamperelainen Supertele avaa oman julkaisu-uransa komeasti kolmen biisin mittaisella EP-levyllä. Ohjelmassa on kitaravetoista sahailua sekä kertosäkeistä voimapopin vauhtia ammentavaa musiikkia. Ilmaisu onkin suoraa, reipasta ja ilomielistä, jos nyt esikoisjulkaisun tekninen puoli jättää vielä toivomisen varaa.

Vokalisti/kitaristi Jussi saa kuusikielisensä särinästä, surinasta ja riffittelystä runsaasti irti, vaikka vokaalit hiukan taustaan uppoavatkin. Ankkuriksi sysätty Poptopia katoaa miltei kaaokseensa, kun taas power popin säännöillä luoviva Nikotiini on mitä selvin tarttumahaka taustalauluine kaikkineen. Väliin puristuva Levylaina jää kaikin tavoin laitojen väliin, eikä biisin lupaavaa melodisuutta mielestäni osata hyödyntää läheskään optimaalisesti. Osin ongelmat johtuvat niukasta budjetista, mutta yhtye rajoittaa itseään aivan liiaksi myös soundien ja sovitusten tahoilla – saa niitä tuttuja juttuja päivittääkin.

Melodioita tuntuu löytyvän ja riffejä pompahtelee esiin soittimista, joten kannattaa ehdottomasti jatkaa ja vastaisuudessa kertosäevetoisuutta voisi jopa rohkeasti lisätä. Nyt onkin aika ansaita ”super” nimessä.

Mika Roth


The Blackberry: First Berries The Blackberry: First Berries

Ysärin kitararockiin tekemisensä perustava The Blackberry tuli keskellä pandemiaa vastaan hienolla ja klassisia genren palikoita kierrättävällä Planner-sinkullaan. Rouhea rock oli riittävän sielukasta ja rosoista erottuakseen, eikä bluespohjalta ponnistava soitto jättänyt grooveakaan rauhaan. Loppuvuodesta 2021 julkaistiin vielä toinenkin sinkku, ja tämä viiden biisin EP on päätetty avata ja sulkea sinkkujen voimin.

Ensimmäisenä lyöntivuoroon pääsee em. Planner, jonka kivet rullaavat edelleen komeasti. Rosoa on ja voimaa, vaan ei liikaa. Toisessa päädyssä EP:tä Presence puolestaan osoittaa herkkyydenkin luonnistuvan, runtasta tinkimättä. Amerikan preerioiden hiekka narisee hampaissa, bitumi tuoksuu hien seassa, Keski-Lännen keittiöt maustavat ilman. Wrong Way pistää progempaa vaihdetta lootaan, pelaillen folkrockin kanssa ristinollaa, kun Highway Blues sarallaan antaa stereoiden laulaa ja auton ikkunoiden pysyä alhaalla. 70- ja 90-luvuista voi poimia parhaita marjoja ja kietaista niistä maukkaan piiraan.

En kiistä, etteikö tässä liikuttaisi täsmälleen siellä, missä lukemattomat muut rock’n’roll soturit ovat aiemmin taivaltaneet, mutta kun homma toimii niin turha siinä on rutista. Olkoonkin etten saa Atomicin ideasta mitenkään otetta, koska soundisoosi vaikuttaa näissä kohdin kiehahtaneen jo pahasti liedelle.

Mika Roth


The Southgates: Sensation Presentation The Southgates: Sensation Presentation
Valassaaret

Oululainen The Southgates nosti brittikitararockin jalustalle jo debyyttisinkullaan When the Lights Did Fade. Esikoismuotovalio ei ole mahtunut ensimmäiselle EP:lle, kuten ei toinenkaan sinkku Burn Me Out. Ratkaisu on uskalias, koska biisit summasivat genrensä parempia puolia.

Vaan eipä neljän raidan joukosta toisaalta poiskaan heivattavaa siivua löydy. EP:n virallinen sinkkuraita Friday In September on hiukan yllättävä sinkkunostoksi, mutta pidemmällä pelillä tunnelmaansa rakentava siivu on toisaalta väkevätunnelmainen kertomus ja taatusti tekijöilleen tärkeä. Itse olisin silti nostanut menevämmän Cat In a Shoebox -rallin tyrkylle soittolistoille, koska alle kolmeen minuuttiin ahdetussa biisissä kaikki on kohdillaan. Talking Headsin new wave iskeytyy brittiläiseen ysärikitarasoundiin ja lopputulos on jostain upean ja uljaan välitienoilta, ainakin allekirjoittaneen mielestä. Avausraita Sensation Presentation ampuu itsensä taas stonerosesmaiseen kaareen, jonka alla kelpaa ihastella rockin ikuista ja vimmaista voimaa. Kyllähän rockin sanomaa kelpaa levittää näillä harteilla.

The Southgatesin tavoite on tuoda kitarat takaisin valtavirtaan ja siinä samalla kansaa voi valistaa menneiden aikojen jättien saavutuksista. Matka The Smiths -lainoista on jo joissain kohdin pitkä, joten kolmen menoraidan ja yhden tunnelmointipalan joukko pystyy helposti perustelemaan olemassaolonsa.

Mika Roth


Vortex Of Thorns: Darkest Days / We Are All Vortex Of Thorns: Darkest Days / We Are All

Norskimetallin synkistä vuonoista saalista kalastellut Vortex Of Thorns julkaisi alkuvuodesta debyyttisinkkunsa, joka löi kerrasta jauhot ja/tai turskat suuhun. Am I The Curse oli, ja on tietysti edelleen, melkoinen mustan metallin kimpale, jolle kelpaa valtakuntaansa perustaa.

Nyt tuliannos on tuplaantunut ja tuplasinkun kokonaismitta asettuu kuuden minuutin tienoille. Sen suurempia progemetallitaivaita ei siis rakenneta, eikä helvetin esikartanoita kartoiteta supersinfonisen mahtimetallin keinoin. Vortex Of Thorns ymmärtää kyllä voiman merkityksen, mutta tulosta lähdetään hakemaan primitiivisemmillä soundeilla ja rosoisilla ratkaisuilla. Avauslyönti Darkest Days vaihtaa vaihdetta hitaalta nopealle ja takaisin, mutta tyly soundimaisema ei volakan- ja väännönmuutoksista juuri mihinkään hetkahda. Tuossa piileekin bändin mahti, sillä brutaali ehdottomuus jalostaa musiikin joksikin osiaan suuremmaksi ja jalommaksi. Tietysti äärimmäisyydelläkin on rajansa, mutta Vortex Of Thorns tuntuu kartoittaneen kenttänsä aika tarkkaan ja tietää mihin pisteeseen asti metallinsa voi rasittaa.

Nopeampi ja iskevämpi We Are All on selvästi ’perinteisempi ja normaalimpi’ metallipläjäys, jonka lukkarinrakkaus vanhaa blackia kohtaan on ilmeinen. Tässä seurassa sinänsä toimiva siivu ei vain pysty enää vakuuttamaan, A-puoli kun kiilaa sisäkaistalta karkuun.

Mika Roth


VähäE VähäE: VähäE

VähäE on turkulainen räppäri, joka on aiemmin pandemian aikana julkaissut kunnon nipun sinkkuja. Nyt kappaleita on poimittu yksiin kansiin ja nimibiisi on vielä pistetty täysin uusiksi, koska uudet ajat vaativat tuoreenlaisia avauksia.

Räppäreille ominainen featuring-ristituli rajoittuu yllättäen vain yhteen raitaan, eikä Vinin vahvistama Näillä tutkinnoilla ei leveillä jää sisarustensa jalkoihin. Vahvasti omaelämäkerralliselta vaikuttavan EP:n pehmeämpää sivua edustava biisi on soundeiltaan puhtaasti pop, mutta VähäE osaa napsia oikeat osat. Niillä mennään mitä on, toteaa myös Never Give Up, joka otsikostaan huolimatta on yli 90 prosenttisesti suomeksi esitetty siivu. Biitti on vahvasti etupainotteinen, melodia on pilkottu osiinsa, mutta rytmitys toimii ja kerrokset lisäävät soundikakun maukkautta. Eikä kasareista synasoundeista kimmoketta ottava ankkuriraita Päätyyn asti julista muuta kuin uskoa omiin voimiin ja tahdon voittoon.

Peräänantamattomuus ja sitkeys ovat EP:n kantavia teemoja, joita ei tälle kansalle ja näinä aikoina voi liikaa julistaakaan. Nollaviis rikkoo keskellä matkaa kuviota ja kertaa tuhoutunutta rakkaustarinaa, joka ei sitten ollutkaan se satujen romanssi vaan painajaiseksi kääntyvä tuhon spiraali. Tosin tässäkin tapauksessa kertoja kasvaa matkan varrella ja jatkaa kärvistynein siivin matkaansa kohti onnellisempaa huomista.

Mika Roth




Lukukertoja: 2026
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s