Pienet
Pienet - Lokakuu 2023
11.10.2023
AD:Key: Two Souls EP
Alfa Matrix
AD:Key on saksalainen vanhan liiton EBM-musiikkia luova duo, joka on viidentoista vuoden aikana ehtinyt julkaista hyvän kasan erilaisia tallenteita. Uusin EP rakentuu kahden biisin versioista, joilla EBM:n, EDM:n, electroclashin, electropopin ja industrialin halleissa liikutaan edes ja taas, Brysselistä Düsseldorfiin ja Berliinistä Ruhrille.
Nimiraita Two Souls on mitä suorinta Front 242 / And One -perintöä. Single Mix on lähinnä tämän päivän soundia, mutta aikamittarit naksahtavat vahvasti kasarille, kun hakkaava Martin Bodewell Mix pääsee irti. Tämä jos mikä osoittaa, että remiksauksista parhaimmat ovat jo oikeastaan uusia kappaleita, niin vahvasti painopisteet muuttuvat. Lethal30 Aka Citric Acid Remix tipahtaa lähemmäs kahdeksan minuutin happomatkallaan syvimmälle kaninkoloon, herättäen kysymyksiä. EP:n toinen biisi, Alles Bewegt Sich, on modernimpi numero, jonka rauhallisempi luonne ja hienosyisempi electro ovat uudempaa aikakautta. Nätti peruskappale, josta Dee Jay Pari D&B Mix löytää syviä rytmikuiluja ja modernia kalahtelua, mutta tämäkin remiksaus jättää kalsan tunteen. Ei toimi.
Two Souls EP:n vahvinta antia onkin nimibiisin retrommat käsittelykierrokset. Martin Bodewell on selvästi oivaltanut EBM:n piirileikin säännöt, kun taas Schubys Femme Fatale Remix tekee biisistä täysin oman show’nsa – kuten remiksaajien olettaisikin tekevän. EP lentää korkealla, vaan ei läheskään aina.
Mika Roth
Cubic: c64 EPAlfa Matrix
Retroisuuden televisiopelimäiset pikselit voi jo tuntea ihollaan, kun belgialaisen Franky Deblommen projekti Cubic uusi EP tekee kunniaa legendaariselle Commodore 64 tietokoneelle. Soundit eivät ole siis viimeisen päälle hiottuja, vuoden 2023 kulmasta tarkasteltuna, mutta äänten puolesta teemmekin nyt aikamatkan neljän vuosikymmenen taa.
Soundi, muoto ja häpeilemätön retroisuus kantavat bittilastia tietysti hyvän matkaa, mutta todellinen stressitesti syntyy vasta ajan myötä. Toisena soiva Offline tuo onnistuneesti peliin mukaan hilpeän ja nostattavan electron suoraan Brysselin synaisilta kaduilta. Synkkyys ei näissä soundeissa ole tekijä, mutta Art In on hengeltään syvempää, tummempaa ja maalailevampaa – ympäristön rajoitteet huomioon ottaen. Cubic onnistuukin tuomaan moog-soundiin ja iskeviin rumpu- sekä bassolinjoihin vinoa eloa, ysärin päivitysten väijyessä jo kulman takana. Neljästä raidasta viimeisenä kuultava B C L on selkein siirto klassisen EBM:n suuntaan, minimalismin kukkiessa kovin kraftwerkmaisella tavalla. Mikä ei ainakaan haittaa.
Cubic flirttailee nostalgian kanssa, sortumatta kuitenkaan arkaaisten pelimaailmoiden lofi-ansoihin. Tämä on edelleen Cubicia, nyt vain toisenlaisella soundikattauksella, joka lämmittää kuusnepa-nostalgikkojen mieliä.
Mika Roth
Einoa: Yölauluja EP
Einoa jatkaa Eino Leinon teksteihin sävelletyn musiikin esittämistä. Rauha esikoisalbumi toimi jo hienona alkutaipaleen summaajana keväällä 2022 ja uusi EP laventaa debyytin luomaa maisemaa, tarjoten pientä yllätystäkin.
Neljästä raidasta löytyy musiikillisesti neljä erilaista kulmaa, neljän tekstin edustaessa Leinon eri puolia. Runous(kin) on vastavuoroista sielunhoitoa, me kaikki tulkitsemme asiat tavoillamme, painotuksillamme, henkilökohtaisilla leimoillamme, mutta juuri se tekee toisaalta sanoista kuolemattomia. Ja Leino jos kuka hallitsi tuntojen luotauksen. Ota helmahas on päivänpaisteisempi sävellys, jossa murheisuus löytää lohdun kautta onnen reunan. Avauksena kuultava Ääniä kuutamoyön nousee vuoroin kohtalokkaan countryn ja helmeilevän kohottavan folkin selkään. Akustisuutta suosiva äänimaisema työntää vokaaleja keskustaan, mutta antaa myös rikkaille taustoille tilansa. Huipentuma tuolla saralla on eittämättä Yön päätös, kun lähes viiteen minuuttiin kerkeävä raita vain kasvaa ja kehittyy loppuaan kohti.
Yölauluja on kaunis ja reilun 16 minuutin mitassaan kestoltaan täydellinen annos toiveikasta melankoliaa. Yö on armottomin vuorokaudenaika, mutta samalla suurten muutosten ja mullistuksien mahdollistaja.
Mika Roth
Ilkka Pokkinen: Nelikulma
Ilkka Pokkinen kertoo olevansa oululainen kulttuuripuolen sekatyöläinen, jonka uusi EP on kuuleman mukaan ”sekalainen kattaus” kertojansa sielunmaisemasta. Sisäiset tunnot ovat jäsentyneet joksikin rockin sukuiseksi musiikiksi, kielen ollessa tiukasti suomen ja otteen hivenen vanhempaa maailmaa suosivan.
Progehtavuus ja teatraalisuus ovat biisinelikkoa leimaavia termejä, ehkäpä myös 70-luvun lopun David Bowie on toiminut jonkinlaisena vaikuttimena. Kaiku ainakin huhuilee hiukan Major Tomin perään ja Palaset loksahtelevat kovasti Berliini-trilogian tavoin paikoilleen. Toinen puoli Pokkisen musiikillisesta sielusta tuntuu puolestaan kunnioittavan Kuolleet Intiaanit / Sielun Veljet -tyyppistä kotoista outorockia, jossa vokaalit ovat keskiössä ja niitä ympäröivissä soundeissa voi ja saa ottaa vapauksia. Avauksena kuultava Kuiskaa uskaltautuu pelaamaan laidoilla selvimmin, hiljaisen ja vimmaisen hakeutuessa tuottoisaan paritanssiin, joten siinä voisi olla potentiaalinen sinkkuveto.
Nelikulma on neljän raidan askarruttava joukko, josta ei tahdo oikein saada aina otetta. Jokin tuntuu olevan alati sijoiltaan ja sisäiset langat soivat oudosti, kuin tarkoitustaan hakien. Tämä kaikkihan saattaa olla myös tarkoin rakennettua isoa kuvaa. Niin tai näin, Pokkisen kannattaa jatkaa musiikin ihmemaan kartoittamista.
Mika Roth
Kai Kivi ja Eksyneet Äänet: Kaunis tulevaisuusStupido Records
Ja sitten väläys postpunk-arkistojen kätköistä. Kai Kivi ja Eksyneet Äänet on yhtye, jonka ainoaksi viralliseksi julkaisuksi jäi aikoinaan vuoden 1981 Tanssi tanssi tanssi -sinkku. Kollaa Kestää, Äpyli ja Vau!! -yhtyeiden soittajista koostuva bändi oli kelpo vauhdissa, vaan jostain syystä kaikki loppui aikoinaan. Nyt julkaistaan ensi kertaa vuonna 1984 nauhoitettuja kappaleita, joista olisi voinut kehkeytyä jotain isompaakin.
Vuodet ovat kuluneet armotta, eikä soundeja ole lähdetty sen kummemmin hiomaan uuteen uskoon. Kaikki onkin pitkälti kuin vuonna -84 ja postpunkin kolkkous kohtaa melodisen lauluntekijärockin hedelmällisesti. Melankolinen ja silti kaunis Viimeinen laulu olisi voinut kasvaa yhdeksi aikakautensa suurista tuntemattomuuksista ja sinkkunakin viime kesänä ilmestynyt Lasinen kaupunki omaa kaiken oleellisen Kiven tyylistä. Kitara on saanut rinnalleen sähkörummut, pasuunan ja kasarivuosiin olennaisesti liittyvät syntikat. Postpunkin kolkko soundi ja miltei folkahtava sivujuonne luovat yhdessä kumman kontrastin, joka toimii yhä. Kivi olikin sielultaan todellinen humanisti ajassa, jonka kylmyys vetää vertoja nykyiselle.
Kai Kivi poistui jo aikaa sitten keskuudestamme, mutta uskoisin herkkäsieluisen lauluntekijän olevan onnellinen näiden hienojen biisien saamasta mahdollisuudesta. Kaunis tulevaisuus EP pärjääkin omillaan vallan mainiosti, eivätkä sen viestit ole vanhentuneet negatiivisella tavalla.
Mika Roth
Kostamus: Trilogia osa II
Kostamus avasi alkuvuodesta ilmestyneellä Trilogia osa I EP:llä uuden aikakauden folkahtavan kauneuden ja kasvaneita hartioita osoittavan kitaravyörytyksen käydessä käsi kädessä kohti tulevaa. Kitaristi Toni Sundströmin säveltämät ja koko ryhmän sanoittamat sekä sovittamat siivut ovat toinen lohko uudesta ajasta, jonka myötä iso kuva selkeytyy entisestään.
Viiden biisin nipusta ei ainakaan tunteiden kuohut lopu kesken, kun yhtye ruhjoo rokillaan, sivaltaa sanoillaan ja takoo soundeillaan, melodisuutta kuitenkaan unohtamatta. Suomenkielisyys on olennainen osa kaavasta ja teksteissä astutaan monen rajan ylitse, mutta uudet ajat vaativat uusia sanoja ja tapoja. Musiikin puolella rajat ryskyvät myös iloisesti kumoon, kun Oulu nostaa raadot haudoistaan tanssimaan ja kauneus kohtaa kalmaisuuden melodisesti. Pullo keikkuu isojen kitaravallien harjalla ja Nirvanan puhdas kauneus hyötyy jopa folkin rajapinnoista. Yhtyeen itsensä tuottama EP ansaitsee kiitosta ja kunniaa myös tekniseltä puoleltaan, eikä kunnianhimon puutteesta pääse ainakaan orkesteria syyttämään.
Osa II pistää tietysti hiukan aloitusta paremmaksi, ponnistaa pidemmälle ja sohaisee syvemmälle. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka tuleva kolmas osa sulkee, täydentää ja kehystää kaiken kuullun.
Mika Roth
Lightboxer: Violet and Red (feat. Sounds of Mercy)Texicalli Records
On aika kohdata valo. Lightboxer on kova kotimainen jazz-kvintetti, joka on yhdistänyt nyt voimansa ison gospelkuoron kanssa. Lopputulemana on syntynyt viiden raidan kokonaisuus, jossa yksikään biisi ei alita viiden minuutin haamurajaa. Kokonaismittakin puskee puolen tunnin tuolle puolen, joten värejä ja valoja ehditään ainakin tutkia tarkoin.
Lightboxer rikkoo hivenen aiempia sääntöjään, sillä instrumentaalimusiikki on edellisillä julkaisuilla jäänyt ymmärtääkseni täysin vokaaleitta. Nytkin laulu taitaa olla sanatonta, mutta äänten käyttö yhtenä moneen taipuvana instrumenttina on tuonut kokonaisuuteen kiistatta tyystin pikantin lisänsä. Melankolinen From Here to Eternity maalaa kansikuvan väreillä taivaanrantaansa ja rytmikkäämpi sekä svengaavampi Above Sea Level vain lisää punaisen sävyjä jo valmiiksi rikkaaseen väripalettiin. Ankkurina kuultava Rapid Transit tempoilee sentään hiukan irti viehättävästä muotista, lähemmäs yhdeksän minuutin mitan kääntyessä todelliseksi maratoniksi. Värejä siis löytyy, mutta kappalejoukkoa on helppo kutsua tiiviiksi.
Violet and Red pelaa hetken upeudella, kauneuden pastilliväreillä ja rauhaisuuden voimalla. Kaipaisin kaiken kauneuden väriksi jotain räväyttävää, mutta onhan ilmaisu kiistatta kaunista ja tuntoja nostattavaa.
Mika Roth
Maarit Soikkeli: Taivas EP
Maarit Soikkeli on joensuulainen tummaa poppia esittävä artisti, jonka musiikissa soundi on sielukasta ja vokaalit puhuttelevan vahvaa kontra-alttoa. Taivas EP saikin välittömästi kuuntelemaan nimenomaan laulua ja sanoja, joiden käsissä tavallinen melankoliakin jalostuu joksikin upeaksi sekä hienoksi. Saatesanoissa puhutaan iskelmäpopartistista, mutta itse ymmärrän iskelmän toisin ja Taivas on mielestäni tuota sanaa huomattavasti laajempi kokonaisuus.
Neljän raidan mittainen esikois-EP pelaa rohkeasti tuntojen herkillä kielillä, eikä bändi lähde runttaamaan isoa soundia maisemaan, vaan asettuu vokaalien rinnalle avainsanan ollessa tunnelmallisuus. Ratkaisua voi pitää onnistuneena etenkin puhuttelevalla Usva-raidalla, sekä EP:n sulkevalla Halla-slovarilla. Kyllähän iskelmää voi aistia ilmassa ja Hallassa kuullaan ihka oikea sähkökitarasoolo, mutta painopiste asettuu tunnelmallisuuden puolelle. Potin räjäyttäjä on uusin sinkkuveto Taivas, joka tuo kuvaan countryn hehkua ja menevää soittoa. Melankolia kukkii edelleen, mutta samalla jokin taika syntyy.
Taivas EP on esikoiseksi komea näyttö ja tähän mennessä kuullun summaus. Paletti on levenemässä ja Soikkelin sielukas ääni on kiistaton valtti, jolle kelpaa pelata tulevaa. Nyt vain rohkeammin ilmaisua ja tulkintaa ajamaan eteenpäin, koska tässä on haisteltavissa todellisen läpimurron paikkaa.
Mika Roth
Mikael Laurent: Helsingis on tulvaLaundry Music Company
Tummaa, piinaavan sateista ja kouraisevan synkkää. Mikael Laurentin uusi EP osuu tunnelmissaan täydellisesti sateiseen syksyyn. Helsingis on tulva EP kokoaa yhteen Laurentin neljä uusinta sinkkua, joista peräti kolmella kuullaan vierailevaa artistia. Keväinen Serafiinan kanssa esitetty En oo sun kertoi suhteen päättymisestä ja sydänsurut ovat EP:n kantava teema.
Laurentin moderni pop ja sydänsuruja tihkuvat lyriikat ovat melkoinen yhdistelmä ja heti alkuun kuultava Kyyneleet & Sun vika -biisikaksikko kertoo kaiken: loppu on lähellä. Aaro630:n kanssa esitetty Ei meistä mitään tuu saattaa nostaa hetkellisesti tempoa ja heittää peliin kohottavampia soundeja, mutta lyriikoiden puolella sydämen syöksykierre on kiistaton. Suru on läsnä, mutta plussaksi on laskettava, ettei murhe käänny tukahduttavaksi peitoksi. Kappaleet sykkivät elämää, yksilöiden tarinat jatkuvat ja ehkä murheista jopa opitaan jotain. Muutos on voimaa, oli se kuinka kipeää tahansa.
Tummaa ja sateista siis, mikä on tuotu hienosti esiin soundien puolella ja melankolia jalostaakin EP:tä. Vokaalien saralla Laurent päästää itsensä turhan helpolla, vierailijoiden paikatessa tilannetta tällä erää.
Mika Roth
Oulun Keskusta: Putket (Villit) EP
Ymmärtääkseni poliittisesti sitoutumaton ja ilman ainuttakaan oululaista soittajaa toimiva Oulun Keskusta on kotkalaisen, tamperelaisen ja kempeleläisen soittajan muodostama saksofoni-rumputrio. Yhtyeen musiikillinen keskusta sijaitsee pari korttelia jazzin ytimestä kohti punkin laitakaupunkia, mutta silti tässä ollaan yhä siistillä alueella.
Elmeri Karjalaisen baritonisaksofoni ja Nestori Määttäsen tenorisaksofoni järjestävät nuottijuhlat, joissa soundihygienia on toissijainen juttu alkuvoimaisemman ilmaisun jyrätessä ja kokeellisuuden kukoistaessa rikkaruohomaisesti ei-niin-hoidettujen kiveyksien laidoilla. Tärkeintä on fiilis, TTI:n runtatessa karmit kaulassa syliin ja jeejee8vb:n svengatessa kuten trio vain ikinä voi. Bassosta olisi ollut hyötyä kaikkein afrobeateimmissa kohdin, mutta astetta kulmikkaampi muoto kyllä groovaa putket käyriksi trion pelatessa palloa omilla säännöillään. Meisseli istuu kouraan näpsäkästi ja vaikka kaltoin kohdeltua kelpo melodiaa käy lähes sääliksi, niin homma toimii mustelmista huolimatta.
Äänekkään törähtelevä jazzrockpunkbiletys on kuten on, turha siinä on lähteä nuotteja ja tahteja tarkemmin laskemaan, kun koko pointti on vetää äärirajoilla – ja niiden tuolla puolen. Pinnat myös siitä, ettei voima ole itseoikeutettu mestariavain, vaan biisiviikosta löytyy sävyjä, tasoja ja todellisia vaihtoehtoisia muotoja. Koosteen kummallisinta ja riemukkainta laitaa, joten keskustan rakentaminen/putkittaminen jatkukoon.
Mika Roth
Phoenician Drive: GlowEXAG’ Records
Phoenician Drive perustettiin vuonna 2016 Brysselissä suotuisten tähtien alla. Kaikki yhtyeessä huutaa kansainvälisyyttä, monikulttuurisuutta, rajattomuutta ja vapautta. Eikä tämä ole silkkaa PR-sanahelinää, sillä yhtye pyrkii ennakkoluulottomasti yhdistämään mm. Pohjois-Afrikan, Lähi-Idän ja Keski-Euroopan toisiinsa musiikin keinoin ja verkoin.
Nyt siis seilataan osin Välimeren rannoilla, kuten muinaiset foinikialaiset konsanaan ja saalis on komea. Sinkkuraita Glow hehkuu tanssin iloa afrikkalaisella silauksella, krautrockin tehdessä seuraa ja sähköisyyden jalostuessa runsaasti akustisuudesta. Vielä selvempi saksalaista motorik-rockia edustava numero on peräti kahdeksaan minuuttiin huitova Holy Security, mutta autobahnien seassa on soundia idästä, vaikutetta etelästä, ääniä tulevasta. Kiekon avaava Pull The Tiger kiehauttaa tuliset mausteliemet aavikon teltassa, kun taas ankkuri Pull The Tiger (part II) keinuu kamelin selässä vailla kiireen häivää. Kielisoittimet soivat halki levyn sovussa ja rytmipuolellakin osataan valita sekä varioida.
Glow on belgialaisten tiukka taidonnäyte, mutta samalla kiistaton ylistys monikulttuurisuuden voimalle. Kitarapoprockin rajat ovat vain mielen lumetta, kaikki on mahdollista rohkeimmille meistä, heistä, kaikista.
Mika Roth
Raivo Jackson: Five New Singles
Vajaa vuosi sitten Raivo Jackson julkaisi mainiosti nimetyn Raivo Jackson Takes a Peek at Your Soul EP-levyn. Tummaa, tuimaa ja tulista oli, sekä kaiken kukkuraksi country-henkistä, eikä Jackson ole ripustanut enempää valoja musiikillisen mökkinsä sisään näillä raidoilla. Sitten em. EP:n Jacksonilta on ilmestynyt peräti kahdeksan sinkkua, joista viisi viimeisintä muodostavat nyt oman joukkonsa.
Studiolivenä ikuistetut numerot ovat orgaanista voimaa uhkuvia ja väkevät tulkinnat ovatkin merkittävä osa magiaa, jonka avulla tavallinen muuntuu erinomaiseksi. Toismaailmallista uhkaa hehkuva There's a Strange Woman in My House saattaa olla tarina muistisairaudesta, mutta tekstit jättävät aina ovia auki ja kysymysmerkkejä ilmaan. Syvemmälle mielen yöhön sukeltaa Drinking Ink, jossa näennäisen arkiset asiat synnyttävät davidlynchmaisia sivuväreitä. Elämä ei ole silkkaa taistelua, minkä Watching Their Backs summaa jouhevan kulkunsa avulla. Eikä pohdinnoistaan kaihoisasti kertoileva Sound Don’t Sound jää seisomaan paikoilleen, kappaleen auetessa upeasti kolmessa ja puolessa minuutissa.
Kaihoisa country ja sydänverinen western ovat ydintä näissä biiseissä, myöhäisemmän Nick Caven hienosyisempi tummuus on myös iso tekijä soundissa. Vähän ja silti paljon, hiljaa ja sydämestä kouraisten.
Mika Roth
Rat Boogie: Ignoring The CostSecret Entertainment
Reipasta kitararockia soittava Rat Boogie osui mielestäni keskelle häränsilmää Bad Gravity -sinkullaan, joka on kesästä 2022 lähtien pitänyt pintansa. Nyt bändi niputtaa yhteen kaikki sinkkunsa sitten vuoden 2020 pitkäsoiton ja näissä neljässä virallisessa sekä kolmessa bonusraidassa riittää purtavaa.
Tarttuvuus ja terhakkuus ovat kaksi termiä, jotka määrittävät näitä vetoja. Avausraita Country Boy kiihdyttää melkoiseen vauhtiin, muistaen kuitenkin kaarrella komeasti kertosäkeessään. Seisahdus puolivälin hiljaiseen suvantoon uuttaa lopun lisäyksille torvineen kaikkineen aina vain lisää tehoja. Reggaen riippumatossa rennosti keinuva Running in Circles osoittaa oululaisten hallitsevan pehmeämmänkin puristuksen. Tarina ei kerro ken tuotannosta vastaa, mutta hommat ovat rautaisesti hallussa. Kasarin hard rockia kierrättävä Away from the Fire avaa uusia suuntia, kuten myös kiukkuisemmin muljahteleva One Star Vacation, eli bändillä riittää ainakin henkisellä kantilla rohkeutta ja materiaalissa laveutta.
Virallisten neljän siivun joukosta ei hutia löydy, eivätkä bonuksina kuultavat vanhemmat sinkutkaan sellaisia tuota, joten peukkua isosti tältä suunnalta. Rotat boogaavatkin niin, että ullakon lattialankut vain paukkaavat.
Mika Roth
Sonic Tides: Six Sided Square
Belgialainen kokeellisempaa ja modernia kitararockia soittava Sonic Tides aloitti julkaisu-uransa pandemian aikana ja parin vuoden takainen Six Sided Square – 1st EP on nyt saamassa seuraajansa. Loogisesti nimetty Six Sided Square summaa kolme tässä välissä ilmestynyttä sinkkua, joiden kavereina kuullaan kolme muuta raitaa ja näin kokonaisannos on kuuden raidan ja lähes 22 minuutin mittainen.
Syyskuussa ilmestynyt sinkkukaksikko The Maze, Pt.1 ja The Maze, Pt.2, sekä niitä reilu vuosi sitten edeltänyt Insomnia-sinkku ovat kuin kolmiosainen peili, joka paljastaa soundin syvyyden, sivut ja suhteet. The Mazen, Pt.1 on kaupallisin ja menevin osa, eikä menevässä melodiassa tai reippaassa rockin rutistelussa ole moitittavaa, kun kertsissä melodia saa karata hetkeksi kuusarin puolelle. Massiivinen Insomnia esittelee bändin kyvyn mittavampien jännevälien luonnissa. Aiemmin julkaisemattomista raidoista avaaja Walls on kitaravalleineen ja oveline bassolinjoineen selvin yllättäjäehdokas, eikä grungeisempi Wounded Man ole lainkaan hullumpi irtiotto ankkurina.
Ilmassa on lievää varhaisdeusmaisuutta, mikä on plussaa ja ymmärrettävää, mutta Sonic Tidesin aallot ovat riittävän persoonallisia isompiinkin rock-lampiin. Ääniaallot toimivat useammalla tasolla sekä tavalla.
Mika Roth
World´s First Cinema: Palm ReaderFearless Records
World´s First Cinema julkaisi ensimmäisen sinkkunsa vasta loppuvuodesta 2020, mutta Los Angelesista kotoisin oleva melodista ja elokuvamaista poprockia luova duo ei antanut pandemian hidastaa itseään. Yli kymmenen sinkkua ja pari EP:tä myöhemmin John Sinclair ja Fil Thorpe ovatkin tilanteessa, jossa heidän biisejään kuunnellaan kirjaimellisesti ympäri maailmaa.
Palm Reader pitää sisällään tämän vuoden kolme aiemmin julkaistua biisiä, joiden kavereina on kaksi versiota Love You Now -kappaleesta. Suuria tunteita, mittavia äänimaisemia ja tietysti rakkautta – sekä toisinaan sen puutetta. Ainekset ovat kiistatta tuttuja, mutta duo osaa sekoittaa niistä sydäntä nostattavia, melodioillaan mukaansa tempaavia ja tunteiden kimurantteja kaarteita kauniisti valottavia kappaleita. Holy Waterin nopea syke ja Palm Readerin syvempi rytmi ovat kuin kolikon eri puolet, pianon ja avarien sovitusten tehdessä taikojaan. Avausraita S.O.S. on nipun rockein veto ja sekin tarttuu tervan tavoin, niin säkeistön, kertsin, melodiakulun kuin jopa soundien saralla.
Palm Reader onkin täydellinen esimerkki äärimmäisen menevästä ja kaupallisesta poprockista, jossa ei ole kuitenkaan tarvinnut tehdä turhia kompromisseja. Biiseissä on yllätyksellisyyttä, rohkeutta ja uskallusta, minkä ansiosta mahtipontisimmatkin osat istuvat kuin nakutettuina kohdilleen. Täydellisyyttä hipovaa taitoa.
Mika Roth
Yam Haus: Stupid and FamousBig Loud Rock
Yhdysvaltain Minneapolisista kotoisin oleva Yam Haus on kuudessa vuodessa päässyt pitkälle. Yhtyeen synainen poprock on tuottanut pari hittiäkin ja pienellä lisäyksellä tästä EP:stä olisi saanut kasaan pitkäsoiton. Seitsemän raitaa, näistä neljä on ilmestynyt jo sinkkuina, mittaa yhteensä reilu 20 minuuttia – Yam Haus hallitsee tiivistämisen jalon taidon.
Kaikki neljä sinkuraa kuullaan hyvissä ajoin, mutta ensimmäiseksi raidaksi onkin nostettu rämisevämpi rock-siivu So Long, eikä tuo alle kahden minuutin pamaus jätä ainakaan kylmäksi. Lähestulkoon lofi-soundit ja kova ote vaihtuvat tuotetumpaan soundiin, kun Sandcastle kirii toisena raitana kärkeen ja tästä eteenpäin hommat kulkevatkin kuin leffoissa. Hieman myöhemmin Shakin’ Yer Hips tarttuu myös kuin terva paitaan, eikä Rafters jää tässä kisassa suinkaan lehdelle soittelemaan. Yam Haus on kehittänyt oman soundinsa, josta on samaan aikaan kuultavissa niin monet muut, ja joka kuitenkin on riittävän uniikki. Tasapaino on herkkää, mutta Minneapolisin trio hallitsee sen suvereenisti. Tuohon kun vielä lisää viimeisenä kuultavan nimibiisin grungehtavan soundin ja superironisen otteen, niin se on siinä.
Stupid and Famous on malliesimerkki siitä, kuinka menevää ja simppeliä kitarapoprockia voi yhä luoda vuonna 2023. Tulta tai pyörää ei keksitä uudelleen, mutta kuinka tulessa nämä pyörät ovatkaan.
Mika Roth
Lukukertoja: 880
Artistihaku
Pieniss� my�s
