Etno-Annikki
23.08.2003
Annikinkadun puukorttelin sisäpiha/Tampere
Toisin kuin elokuun alussa vietetyssä Annikin Tähtimusiikkifestivaalissa säät eivät todellakaan suosineet Annikin kulttuurikesän toista tapahtumaa, Etno-Annikkia. Vettä tuli tapahtuman alkuhetkinä ja vesiverho tipahti niskaan myös illan alkaessa laskeutua viimeisten esiintyjien aikana. Koska kyseessä on ulkotapahtuma, enkä pidä läpimärkänä musiikin kuuntelusta, jäi oma Etno-Annikkini, ikävä kyllä, melko lailla tyngäksi. Ja syömässäkin piti käydä...
Ehdin kuitenkin seurata neljää iltapäivän ja illan esiintyjistä, joista ensimmäinen oli Pohjois-Intialaista taidemusiikkia sitarilla soittava Lari Aaltonen. Erittäin komealla sitarilla soittanut Lari esiintyi yhdessä rumpuja taputelleen toverinsa kanssa saapuessani pihalle. Sitarin soundi on aina minun korvaani kovin hypnoottinen ja jotenkin erittäin sopiva startti tapahtuman henkeen. Valitettavasti sateen loppumista odotellessa oli monia esiintyjiä jo ehtinyt lavalla pyörähtää, etenkin capoeira-esityksen missaaminen harmitti. Vaikka startti siis myöhästyi, voi sanoa paikalle ilmaantumisen kannattaneen. Etenkin kun Laria voinee pitää jonkinasteisena Intialaisen musiikin asiantuntijana, mies opiskelee etnomusikologiaa keskittyen Intiaan. Jos siis Lari tai miekkosen kolmihenkinen yhtye Shankara on keikalla sinun lähiseudullasi, kannattaa käydä tarkastamassa. Etenkin kun vastaavaa musiikkia eivät juuri muut, ainakaan kotimaiset artistit, soita.
Nelinaisinen Alkulintu toi oman panoksensa musiikkitarjontaan suomalaisten ja pohjoismaisten kansanlaulujen muodossa. Viulujen ja sellon lisäksi neitosten laulua tahdittivat koskettimet, eikä musiikissa juuri soiton puolesta ollut mitään moitteen sijaa. Laulu sen sijaan jotenkin ei tahtonut oikein vakuuttaa, ikään kuin nelikko olisi jännittänyt keikkaansa liiaksi tai sitten mikrofonit eivät vain olleet tarpeeksi sisäänajettu elementti. Myös PA:n hetkittäinen kiertovinkuna yritti pilata keikkaa. Kaikkein päällimmäisenä mietteenä keikasta jäi kuitenkin lievä ärsyynnys. Ärtyminen johtui lähinnä siitä, kun joka ainoassa välispiikissä ”pyydettiin anteeksi” keikkaa ja ”mitenkähän te tähän suhtaudutte?” jne. Ei perkele, teki mieli sanoa. Soittakaa ja laulakaa, kyllä se vastaanotto sitten kuuluu ja näkyy sieltä yleisöstä. Joko itsevarmuuden kasvattamista tai ylpeyttä omasta tekemisestä, siinä minun vinkkini. Eiköhän yleisökin vakuutu paremmin siitä, että hei tämähän on tosi hyvää settiä, jos esittäjätkin tuntuvat niin uskovan? Joka tapauksessa, harmaa pilviverho pysyi tiukasti taivaalla, silti kohtuullinen määrä ihmisiä väritti tapahtumaa läsnäolollaan, paljon lapsia ja eläimiä. Nehän ne ovat aina mukavia tapahtumissa. Buffetti tarjoili virvokkeita, muttei soppaa tällä kertaa. Niinpä vatsaa joutui käydä täyttämässä muualla.
Palasin paikalle Bolivialaisen Flor Tani Tanin tahtiin. Kitaralla, panhuiluilla ja hieman eksoottisimmillakin soittimilla varustautunut nelikko esitti Andien alueen sampoña-huilumusiikkia ja värikkäät asusteet yhdistettynä musiikkiin toi mukavaa Etelä-Amerikkalaista tuulahdusta mieleen. Sitä vain en oikein ymmärrä, että miksi ihmeessä yhtyeen piti esittää Lambadaa ja muita miljoona kertaa pureksittuja hittejä? Minulle olisi tippunut paremmin puhdas Bolivia...
Illan mukaansatempaavimman (näkemäni) esityksen tarjosi Udokan rumpu-ja tanssiryhmä, jonka keikka alkoi oikeastaan ihan rummunlyömisen alkeista. Toisen kappaleen vaiheilla vauhdikas viisihenkinen tanssiryhmä piti melkoisen shown, afrotanssia parhaimmillaan. Heti esitanssien jälkeen tanssiryhmän neidotkin liittyivät lavalla jo oleviin tovereihinsa ja minun laskujen mukaan 12 rummunlyöjää aloitti melkoiset karkelot. Miltei puolet pihan yleisöstä liittyi rytmisetin myötä tanssin hurmaan ja yleisöä otettiin mukaan myös hilpeillä huudatuksilla. Tampere on söpö ja niin edelleen...
Ainoastaan aurinko, tuo valon ja lämmön tuoja, päätti olla hymyilemättä Udokan rummutuksille. Päinvastoin, rumpujen hiljennyttyä alkoi vettä taas tipahdella kasvavassa määrin ja päätin poistua ennen kunnon syysflunssaa. Paljon mielenkiintoista jäi siis näkemättä, mutta minkäs teet? Sade latistaa, etenkin tällaisia auringonpaisteessa tai leirinuotion ympärillä bailattavia rientoja. Näkemistäni esiintyjistä etenkin Larin sitar-sävelet ja tuo mainio Udokan rumpuryhmä vakuuttivat.
Ilkka Valpasvuo
