Pienet

Pienet - Helmikuu 2024

15.02.2024


Ares & Bizi: HAHAHA Ares & Bizi: HAHAHA
PME Records & Rähinä Records / Kaiku Entertainment

Rap-artistit Ares & Bizi ovat yhdistäneet voimansa ja näin on syntynyt kuuden biisin mittainen EP. Tyylinä on huippumoderni rapin ja popin sekoitus, jota leimaa vahva elektronisuus sekä luonnosmaisuus, hetkessä eläminen ja vastaantuleviin tilanteisiin miltei vaistonvaraisesti reagoiminen.

Yksikään kappale ei kellota kahta ja puolta minuuttia, joten syvät soundiväliosat ja venyttelyt jäävät suosista muille ja toisiin kertoihin. EP:n ainoana sinkkuna ilmestynyt Just tollee soundaa miltei demolta, vaan ei mitenkään negatiivisella tavalla. Energiat vellovat näennäisen tyynien pintojen alla, sanojen naksuessa nopeasti, taipuisasti, nokkelasti. Ares & Bizi eivät huuda tai räyhää, heidän ei tarvitse, sillä rivit palvelevat mestareitaan muutenkin. Älä vertaa hiipii ihon alle minimalististen soundien avulla, groovaavampi Ratchet naksuttelee taas urbaanin paratiisinsa mustissa valoissa. Vuoroveto pelaa kuin unelma ja kiteytetyt muodot osoittautuvat oikeiksi siirroiksi. Tuotantopuolella MD$ ja Evertime ansaitsevat sydän kumarruksen, kova karsinta ja maaginen niukkuus kun ovat haastavia hallita.

Tarina ei kerro onko tiimityön hedelmien keruu nyt tässä, toivottavasti ei. Kaksikolla tuntuu olevan hallussa niin sana, suunta, soundi kuin yhteistyökin, joten puolestani nauru voisi raikua vastakin.

Mika Roth


Deathscreamers: Suffermore Deathscreamers: Suffermore
V.R. Label Finland

Deathscreamers saattaa nimellään vinkata kalmametallin suuntaan, mutta huudot eivät kanna sentään ihan päätyyn asti. Kyseessä on metallin kanssa kyynärpäitä hierovaa kitararockia soittava kotimainen orkesteri, joka syntyi pandemian aikana.

Kolmen varsinaisen turpasaunarallin avaus on komeaa kuultavaa. Shoutcry iskee pikavaihteen silmään ja rällää aikansa, kunnes varoittamatta doomin vasara pamahtaa päähän ja lossit pohjaan. Että ja mitä? Kituvan lopun myötä hymy leviää naamalle, eikä Pain Believer pyyhi sitä enää tämän jälkeen pois. Biisin moottori hyrrää ykkösluokan melodian voimalla, jota ymmärretään jatkojalostaa sopivan 70-lukulaisella mureudella. Huutoahan sieltä nytkin karkaa eetteriin, vaan rahdun klassisempaa moista. Tekstien kipuisuus saattaa olla osin överiksi vedettyä, mutta nyt ei nillitetä pienistä vaan irvistetään mukana. Suffermore on paketin goljatti plus viiden minuutin mitallaan, kivun, säryn ja kolotuksen muuntuessa kulmiltaan pyöreämmäksi ja taas sinne klassisemman raskasrockin suuntaan säteileväksi.

Outro sulkee kaiken kahteen ja puoleen minuuttiin. Loppukohtaus ja jälkisanat ovat rauhaisat, akustisen kitaran ja herkemmin kurkuin laulettujen rivien antaessa raikkaan erilaisen kulman kaikkeen kuultuun. Kärsimys ja kipu kasvattavat, sanotaan, enkä voi kiistää viisautta tässä yhteydessä.

Mika Roth


Drifters´ Collective: Light Blue Strange Drifters´ Collective: Light Blue Strange

Kotimainen alternative hiphop-yhtye Drifters´ Collective summasi onnistuneesti Cranes In The Rearview -albumillaan haastavan 20-luvun alun. Tuon jälkeen oli hiljaista aina kuluvan vuoden alkuun asti, kunnes The Stage -sinkku avasi uuden jatkumon tunnelmallisella ja pohtivalla kulullaan.

Aika on askarruttava, kummallinen ja joskus petollinenkin asia, joka on eri rooleissaan yksi tuoreen EP:n teemoista. Bändin kymmenvuotista taivalta juhlistavalla viiden raidan kokonaisuudella on kuultavissa myös tummempia sävyjä, jopa epäilyksiä ja negatiivisuutta. Tai näin tulkitsen pinnalta tyynen ja sisältä jännittyneen The Darkin kulkua. Onneksi The Climb nousee keskellä EP:tä korkealle, muistuttaen bändin kyvystä soundata samaan aikaan menevälle, pohtivalle ja arvaamattomalle. Avausraita The Roomin taustan aavemainen soundimaisema ja edessä takova syke repivät vokaalien kanssa teosta eri suuntiin, konfliktin syvetessä ja vauhdin kasvaessa. The Elevatedin elokuvamainen kosketinkuvio saattelee alati kiihtyvää äänimatkaa, jonka lopussa lienee uuden alun siemen – tai niin ainakin huomaan toivovani.

EP:n rajat ovat usvaiset ja silti selvät, sinisen ja tumman hallitessa nyt niin äänimaisemaa, tekstejä kuin yleistä tunnelmaakin. Takana on kovia vuosia, joten toivottavasti Drifters´ Collective tarina jatkuu vastakin.

Mika Roth


Foxpilot: Tested By Time Foxpilot: Tested By Time
Hardbite Music

Foxpilot on uuden aallon kitararockiin perinteisemmin nojaava turkulainen yhtye, jonka debyytti-EP kruunaa kahden vuosikymmenen mittaisen taipaleen. Eli ajan testaamia numeroita ei ole päästetty ainakaan raakileina matkaan. Kuuden biisin joukko on valikoitunut kuuleman mukaan kymmenien enemmän ja vähemmän studiovalmiiden siivujen joukosta.

Kitara on kukkulan kuningas, englanninkieliset tekstit esitetään melodisuutta vaalien ja leppoisuus leimaa soittoa. Energisesti paukkuva New Deal vinkkaa silmää niin Talking Headsin kuin kasarisen Bowien suuntaan, kun taas melankolisempi 4PM lähtee em. Davidin kanssa kohti kaihoisampaa yötä. Foxpilotin tapauksessa pohjoisuus on monitulkintainen termi ja Not That Far voi päätyä Skotlannin rannoille Skandinavian sijaan. Todellinen taito ja taika on kuitenkin näistä tutuista ja turvallisista aineksista jonkin uuden, raikkaan ja silti riittävän perinteisen luomisen. Historiaa ilman taakkaa, viittauksia vailla plagiointisyytöksiä. Foxpilot ei ehkä selviä täysin kolhuitta, mutta isommat lommot vältetään.

Avausraita Holding On To Nothing on nostettu aiheesta kärkibiisiksi, eikä astetta rosoisemmilla kulmilla varustettu Heart With Muscles kolistele suotta tahollaan. EP esittelee onnistuneesti ja kattavasti bändin vahvuuksia, eikä tämä jää kuuleman mukaan tähän, nyt kun vauhtiin on päästy.

Mika Roth


Jenni Karjalainen & Kaverit: Minä nojaan sinuun Jenni Karjalainen & Kaverit: Minä nojaan sinuun
Impossible Music

Jenni Karjalainen & Kaverit on Helsingissä syntyneen laulaja/lauluntekijän ympärille rakentunut yhtye. Karjalaisen biiseihin yksissä tuumin sorvatut sovitukset ovat syntyneet kokeneen bändin kanssa ja reittejähän on edessä loputtomasti. Kolmen biisin mittainen maksisinkku avaa kolme hyvin erilaista maisemaa kuulijan nautittavaksi.

Avausraita Minä nojaan sinuun on syntynyt rakkauden voimasta. Siitä yksinkertaisesta ja kaiken muuttavasta tunteesta, joka on liikuttanut sieluja aikojen alusta. Lähes balladimainen numero kohottelee maalauksellisia siipiään viehkeästi, kun taustaa maalataan herkin käsin. Naapurin Heikki on puolestaan anteeksipyyntö ja tunnustus, jossa aatoksiinsa helposti katoava kertoja tiedostaa luonteensa haastavuuden. Folkahtava ja menevämpi pop suosii akustisuutta, suoruutta, sekä soundien, sanojen ja asenteen rehellisyyttä, biisin ollessa ruuhkaisella tavalla ilmava. Kainaloon nostaa svengipitoisuudet huippuunsa ja vanhan jazzahtavan popin voima saa biisin loppupuolen suorastaan liekehtimään.

Siro tunnelmointi, arjen kummallisuutta pohtiva numero ja riehakas voimannäyttö muodostavat melkoisen kolmikannan, jossa riittää kuunneltavaa ja kuopsuteltavaa. Todellinen temppu on kuitenkin osien loihtiminen toisiaan täydentäviksi palasiksi. Se on taito ja todellinen supervoima, johon bändin kelpaa nojata vastakin.

Mika Roth


Kolossus: Arma Kolossus: Arma
Rockhopper Music

Vajaa viisi vuotta sitten Kolossus iski modernilla ja raskaalla metallikirveellään kipinää kivestä oikein olan takaa. Tuolloin taonta kohdistui enemmän kotimaiseen peruskallioon, mutta nyt louhintaa luvataan tapahtuvan myös tiellä kohti Göteborgia.

Arma kiristää kiistatta kierroksia ja syventää syöveriä, jossa bändin deathiltakin tuoksahtavat palikat venyvät arvaamattomiin suuntiin. K.P.V. (Kohti punaista valoa) saattaa eeppisemmällä asenteellaan voittaa enemmän maata kuin mitä avauksena leukaperiin jysähtävä sinkkunosto Maankamara, mutta asiat eivät ole niin simppeleitä sittenkään. Kokonaisuutena Arma hakee voimaa niin melodisemmasta ja isolinjaisemmasta metallista, kuin tuimista rynnäkköhetkistäkin. Yhtäältä Valkoinen kääpiö polttaa korventavilla säteillään, mutta samaan aikaan melodia elää ja kehittyy jopa äärimmäisessä metallipätsissä. Tasapaino on herkillä, onneksi sovituskyniä ei ole puristettu liikaa ja uskallustakin on löytynyt riittämiin.

Kolossus astuu eteenpäin, mutta lisäys persoonallisuudessa ei heikentäisi tilannetta. Yhtye uskaltaa näyttää niin herkkää puolta kuin yhtä sormea, mutta mielestäni ääripäitä voisi ja saisi etäännyttää vieläkin kauemmas toisistaan. Keskellä kiekkoa Henkipatto lupaavasti alasimelle jo kyytiä antaakin, eikä Hiiltynyt katse jätä ainakaan syöksyään kesken. Tässä ollaan pääsemässä selvästi jyvälle jostain oleellisesta.

Mika Roth


Levels: Pulse EP Levels: Pulse EP
Sharptone Records

Levels on juuri nyt ja tässä yhteydessä loistava nimi. Yhdysvaltalainen yhtye hakee näet tasapainoa metallin raskauden, popin tarttuvuuden, rockin rankkuuden ja elektronisen tulevaisuuden väliltä. Yhtäältä Pulse EP:n viisi raitaa kuulostavat kiistattoman pohjoisamerikkalaisilta, mutta samaan aikaan rajat ja linjat liukenevat mielikuvitusta kutkuttavasti.

Viidestä raidasta kolme on ehtinyt ilmestyä aiemmin, mutta EP:lle ei ole koottu läheskään kaikkia sinkkuja. Pulse hahmottuu nimenomaan kokonaisuudeksi, jonka vanhin raita, Opium of Man, julkaistiin jo vuonna 2022. Tuossa raivoisassa ja ahdistuneessa numerossa on kuitenkin energiaa, joka on kannattanut napata mukaan. Ankkurina soiva Siren Hymn kirpoaa tyystin vastakkaiseen suuntaan, raskauden vaihtuessa kuulauteen, varjojen valoon ja eteerisempään soundiin. Efekti on huima kaiken kuullun jälkeen, minkä lisäksi biisin ydin on koottu arvokkaan melodian ympärille. Öisempi Breed sijoittuu ääripäiden väliin, yhdistäen selvimmin kaiken alussa mainitun ja siirtäessä fokuksen modernimpiin aikakausiin.

Levels takoo kiivaasti, mikä on tiettyyn pisteeseen asti valtti, mutta lienee samalla vakavin ongelma. Nimibiisi tungetaan ylitäyteen ja Realign hukkuu osin aaltojensa alle, eivätkä risut näihinkään raitoihin rajoitu. Kaava on rohkea, parhaimmillaan loistava, mutta tasapainoa kaivattaisiin isoa kuvaa selkeyttämään.

Mika Roth


Manaja Manaja: Manaja

Tamperelainen Manaja ilmoittaa musiikkinsa olevan noitagrungea. Ysärihälyttimet pirisevät siis jo villeinä. Esikoisjulkaisuja on kolmen biisin mittainen EP, jolla kahden oman siivun seuraksi kuullaan versio Probotin I Am the Warlock -kappaleesta.

Musiikin noitamaisuus tahtoo sanoa, että tietäjänsauvaa kolistellaan stonerin kivisiin valleihin ja teksteissä musta on tietysti kroonisesti valttia. Peräti kuuden minuutin tuolle puolen kivirekeään raahaava Black Mountain kirvoittaa tuskan hikipisaroita otsalle, muttei anna henkensä toisaalta lannistua. Soundin terä yltää lähelle doomin tummia korpia, vokaalien puolirosoisen hengen vinkatessa aina 70-luvun suuriin ja mahtaviin asti. Vauhtivaihde rusahtaa puolestaan silmään, kun jouhevasti takova D.O.O.M. hakkaa seinät sisään alle kolmessa minuutissa. Grungen, stonerin ja sludgen rullaava yhteispeli on kuin unelmien – tai painajaisten – hyökkäysvitjan tekemisiä. Laidat paukkuvat, luut rutisevat ja siltikin yhä vain hilpeää on.

En täysin ymmärrä, miksi Dave Grohlin bändin soittama ja Jack Blackin laulama coveri on kelpuutettu mukaan, kun EP:n yleinen taso ei sen kummemmin nouse. Bonuksena tai lisänä tuo menee, mutta alkuperäinen on aina alkuperäinen – minkä lisäksi omista biisikynistä tuntuu jo löytyvän riittävästi toimivaa mustetta.

Mika Roth


MirkaKaarina: Astangakaskelotti MirkaKaarina: Astangakaskelotti
Marsu Records

Viime vuonna makoisan nipun sinkkuraitoja julkaissut tamperelainen laulaja/lauluntekijä MirkaKaarina on lyönyt sinkurat nyt yksiin kansiin. Näistä herkuista Isä Aurinko osui Desibeli.netin sinkkukoosteeseen, mutta EP:stä on myös yllättävänkin moneksi muuksi.

Kiekko saa energisen alun Boringin puhaltaessa ikävän maisemasta svengaavan rockin keinoin. Nimibiisi antaa inhorealistisen arjen porautua mieleen, mutta lyriikoiden poltetta rauhoittaa jopa balkanilaisia viboja hohkaava soitto. Hattua päästä myös MirkaKaarinan tilanteeseen heittäytyvän vokalisoinnin edessä, sillä nyt tulkitaan ja lietsotaan kuulijankin askelta lattiaan. Ankkurina permantoon tipahtava Teivoon! osoittautuu ihka aidoksi ja alkuperäistä kunnioittavaksi rock’n’rollin rätkeeksi, johon siihenkin on tosin onnistuttu upottamaan artistille ominaista leikkimielisyyttä. Eikä hauska irtoa vain nokkelista teksteistä, vaan ison käsi myös jänöjä hatuista tempoville sovituksille. Kaiken kukkuraksi bändi soittaa niin, että iholla tuntuu.

Astangakaskelotti on niin toimiva ja menevä musapaketti, että tämä olisi voinut olla vaikka täysipainoisen albumin yksi puolisko. Arki on ankeaa, toisinaan jopa harmaan vaikeaa, mutta siitä ei tarvitse paeta suin päin käsiään heiluttaen ja kaiken taakseen jättäen. Sen sijaan asioista voi löytää ne hauskat kulmat, hilpeät hiput, kuten MirkaKaarina tekee. Realistista positiivisuutta voi julistaa myös musiikin voimin, väittäisin.

Mika Roth


Palaye Royale: Songs For Sadness Palaye Royale: Songs For Sadness
Sumerian Records

Palaye Royale on dramaattisen tummaa ja kohtalokasta kitarapoprockia luova yhtye Las Vegasista. Songs For Sadness on puolestaan jo toinen viiden biisin mittainen EP-levy alle kahden kuukauden sisään, joten periaatteessa kasassa olisi jo viidennen pitkäsoiton materiaalit. EP on kuitenkin valittu muoto, joten sillä mennään.

Kriittisen pisteen yli taipuva kuvauksellisuus, rakkauden loputon traagisuus ja suorastaan goottilaiseksi äityvä tunnelmien tumma venyttäminen ovat tulenarkoja aineksia. Sydänsurua, kyyneleitä ja tukahdutettuja tunteita käsitellään popahtavan kitararockin hellin käsin. Vaarat ovat läsnä, mutta akustisesti kuulotettu Hello Sunshine uskalletaan pitää pienenä ja sinkkubiisi umakemenotwannadie omaa oikeaa taikaa. Bändin nerous ilmenee kaikessa siinä, mitä ei isketä isoilla vasaroilla sisään. Kuulija saa todella ottaa kiinni nyöreistä, kun biisejä ei normaaliin tapaan räjäytetä kertsitaivaisiin. Don’t Cry nostaa jouset ja kerrokselliset vokaalit aivan pintaan, mutta kaikki pidetään silti hiljaisena ja tuo rohkea siirto räjäyttää pankin.

Songs For Sadness on julkean erilainen ja siten ehdottomasti valokeilansa ansaitseva kappaleiden joukko, jolla voimien tasapaino hipoo optimia. Kaikkea ei ole siis vieläkään tehty tai keksitty edes musiikin näillä seuduin, kun hiljaisuus osataan ottaa osaksi kaavaa. Sanalla sanoen nerokasta.

Mika Roth


Samase: myrkky Samase: myrkky

Samasen grungeinen ja tikkuinen kitararock kuokki jo lupaavasti Auringonkukka-sinkulla. Bändi tekee kovan liikkeen, sillä kyseinen biisi sekä kolme sitä vanhempaa sinkkua on jätetty pois debyytti-EP:ltä. Pöytä on katettu uudestaan ja neljästä raidasta vain ankkuri Yksin kuultiin alkuvuodesta sinkkuna.

Eikä tässä vielä kaikki, sillä kuultavat biisit edustavat kuuleman mukaan ryhmän alkutuotantoa, eikä niitä tulla kelpuuttamaan tulevalle pitkäsoitolle. Vanhaa/uutta materiaalia leimaakin kiistatta sitkeä epätasaisuus, noin kauniisti sanottuna. Aivokemikaali tuntuu viskaavan pari sinällään toimivaa ideaa ilmoille, mutta ne eivät vain klikkaa keskenään. Avausraita Käärme lyö Nirvanat ja Apulannat naamalle, vaan voittava käsi jää nytkin puuttumaan. Lumi on ykkösnumero, jonka potentiaalin bändikin on oivaltanut, joten hyllyttämispäätös kannattaisi ottaa uudelleen pöydälle. Ysärin kuonainen kitararock ja kotoinen outorock ei ole uusi liitto, mutta toimii ja kertosäe vie kuusi-nolla kuulijaa. Sinkkuveto Yksin voisi myös elää toisenkin elämän, ehkä pienen muokkaus- ja muunnosleikin myötä nyt ainakin.

Samase käy läpi historiaansa ja on taatusti hyötynyt siinä samalla tulevaisuuden suunnitelmia ja linjoja muodostaessaan. Ysäristä ja grungesta ovat monet lähteneet, vaan mihin tie vie – se on todellinen kysymys.

Mika Roth


SONNY x Askel & Elere: Kent SONNY x Askel & Elere: Kent
Blammo!

SONNY, jota kutsutaan helvetin lahjaksi kotimaiselle bassomusiikille, on lyönyt erinäisiä asioita yhteen kotimaisen drum'n'bass duo Askel & Eleren kanssa. Lopputulos on vähintäänkin mielenkiintoinen, mutta törmäyttämällä juttuja toisiinsa se Higgsin bosonikin vasta löytyi.

Yhteistyössä on voimaa ja kun Trisector liittyy mukaan väkeen, lähtee Manta liitämään halki urbaanin yötaivaan hypersoonisella voimalla. Matalia taajuuksia suosiva musiikki kulkee rynnäköiden, aivan kuin lähes hanskasta karannut kilpa-auto kiitää pikataipaleelta toiselle. Voit tuntea vaaran, aistia riskin, vauhti vain kiihtyy ja mutkat syöksyvät vastaan. Toisinaan painoa ja bassoa on enemmän, toisinaan painetta kevennetään reilusti. Sanavirrat täydentävät soundeja, soundit korostavat sanoja, kiesiä piiskaa eteenpäin armoton hoppu. Tämä ei ole kuitenkaan negatiivista tahi liian painostavaa painetta, tai ainakaan itse en koe kuulemaani niin. En edes ankkuriraita Saken kiristäessä entisestään ruuveja, biittejä sekä vanteita.

Toisessa laidassa Kent maalailee laajakangastaivaanrantaa, mutta nytkään sanat eivät anna armoa, koska näissä törmäyksissä etsitään raskaampia aineita. Pesson kanssa esitetty Sorrento tuo väriä keskelle öistä amok-juoksua, joka saattaisi muuten kääntyä jo tarpeettomankin tummasävyiseksi.

Mika Roth


Sähköbikini: Saatanan feministi Sähköbikini: Saatanan feministi

Sähköbikini on kesällä 2023 perustettu punkbändi Helsinki/Tampere akselilta. Tyyliksi ilmoitetaan energinen ja feministinen punkrock. Riot grrrl -henki mainitaan myös, ja samaa maailmaa heijastelevat myös nämä debyytti-EP:n neljä rallia

Aluksi maisemaan ammutaan ohjelmanjulistuksena toimiva Sähköbikini, jonka ansiot ovat kiinni muustakin kuin osuvista sanoista. Todellinen kunnari pamahtaa kuitenkin siinä vaiheessa, kun kakkosraita Ehkä nähään pääsee karkaamaan maisemaan. Pisimpänä siivuna kipale kellottaa melkein kaksi ja puoli minuuttia, mutta lisäsekunnit hyödynnetään huimalla kaartelulla ja naurettavan tarttuvalla rakenteella. Tarina ei kerro ketkä kaikki vokaaleihin osallistuvat, mutta ryhmässä on voimaa ja melodiahan iskee kuin miljoona volttia. Runttaavampi Sata miestä karkaa myös telineistä lupaavasti, mutta ehtii jotenkin jymähtää matkalla. Lopussa vyörytetään komeasti, vaan pieni notkahdus keskellä vie momentin. Ankkurina soiva Feministi julistaa vapautta v-sanan vilkkuessa ja raivon voikin aistia kotisohvan selkänojan taakse asti. Kymmenen pistettä energioista, mutta pientä miinusta kauloihin juuttuneista karmeista.

Alku on räjähtävä ja Saatanan feministi EP sanoo asiat niin kuin ne ovat. Vastuun pallo siirtyy näin kuulijalle, joka voi vain rokata & rollata, mutta korvaa kannattaa kallistaa myös teksteille. Ja faktahan on myös se, että biisikynistä on irronnut jo ykkösluokan riffiä & melodiaa. Ei siis muuta kuin lisää, enemmän ja eteenpäin.

Mika Roth


Tekramütisch: Pardon min jargon Tekramütisch: Pardon min jargon

Se on jo 38. tekratallenne, hyvät naiset, herrat ja kaikki muutkin. Vuoden 2024 ensimmäisellä Tekramütisch-tallenteella on jo totuttuun tapaan 10 biisiä, kokonaismitan asettuessa reiluun 22 minuuttiin. Raidoilla elämän simppeli yksinkertaisuus ja herttaisen hämmentävä monimutkaisuus kirvoittavat jälleen tahroja paperille liikoja rypistelemättä.

Tyylillisesti Tekramütisch jatkaa outoutta suosivan ja soundillisesti kepeän poprockin saralla, tosin sana ’rock’ saa tätä menoa entistäkin isommat lainausmerkit ympärilleen. Avantgardemaisuus on herkkiä sormia vaativaa, mutta Toimenkuva hilluu veitsenterällä tyylikkään hillitysti. Suomen hitaimman räppärin esittelevä Comeback kääntää lattian kattoon, ja väärillä rattailla veikeästi veivaava Virsipuu osuu myös jonkin hienosti sirpaloituvan jutun kylkeen. Törkitään ja tönitään, silleen sopivan jatkuvasti, tiedättehän. Kissa kenkälaatikossa soundaa lähes lastenlaululta, mutta eihän niitäkään ole koskaan liiaksi. Samaa puolitraagista menoa on Tina sulaa, joka jättää rahdun melankolisen jälkimaun niin itsestään kuin koko levystä. Nostetaan tukasta ylös vielä tuo Hukkareissu, jonka menevämpi ja villimpi sielu tuo biisijoukon keskelle knallillisen tekramaista eloa, joka tuntuu muuten olevan hiukan kortilla.

Tekrat jatkavat ja maailmakin on yhä olemassa, joten eiköhän kummastakin puolesta tulla kuulemaan myös vastaisuudessa enemmän. Näihin kuviin ja tunnelmiin, kiitos.

Mika Roth


Ugly Punch Ugly Punch: Ugly Punch

Vasta viime vuonna kasattu Ugly Punch pamautti loppusyksystä Bad Boy -sinkun tiskiin. Ronskin ja rosoisen svengaava crampsmaisuus ei jäänyt huomiotta, ja tässä on samaa rohtoa isompi annos.

Bad Boy auraa kärkibiisinä tietä ja kakkossinkku Cool Sunglasses seuraa ahnaasti vanavedessä. Aivan samaan tehoon ei kolho kolina ja groovaava garageilu yllä, vaikka yritys ankaraa onkin. Hakkaava ja jauhava Sounds Like You Like It saattaa jo pingahtaa tolpan kautta maaliin, mutta interiöörin valaistusta hämärämmäksi ja oudommaksi vaihtava Piggy Friend (Rudy’s Theme) saa vasta lunastettua lupaukset. Rauhallisempi soutelu, saksofonin vaeltelu ja hassut ääniefektit ovat lähes katastrofi, eivätkä sittenkään – ja samalla lähitienoon rähjäävämmätkin numerot saavat kummasti kontrastia. Funny Games haiskahtaa myös toveriensa tavoin samaan aikaan kunnarille ja laittomaksi painuvalle lyönnille, mutta riittävän hämärällä kentällä noiden eroa on vaikeampi huomata.

Ugly Punch korostaa taloudellisen kokoisessa saatekirjeessään hauskanpidon tärkeyttä. Turhan fiilattua ja hinkattua tuotosta ei ole edes lähdetty havittelemaan, sillä saumojen ja valuvikojen kuuluukin näkyä, tuntua ja kertoa omalta osaltaan lisää itse tarinasta. Garagen, punkrockin, outorockin ja svengaavan uuden aallon häijympää puolta edustava yhtye onkin päässyt kelpo vauhtiin.

Mika Roth




Lukukertoja: 1158
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s