Pienet

Sinkut II - Helmikuu 2024

26.02.2024

ALE: Still Hustla

Hakuteknisesti hankalan artistinimen omaava ALE edustaa kotimaisen rap-skenen uusinta aaltoa, eikä nälkäinen tekijä ole ainakaan hidastamassa tahtiaan. Ensimmäisen sinkkunsa alkuvuodesta 2022 julkaissut ALE onkin pitänyt raudat kuumina ja Still Hustla on jo peräti kahdeksas sinkku alle kahden vuoden sisään. Uusi biisi on samalla tulevan EP:n nimikkoraita, jolla lyödään huomisen linjamerkkejä tiukasti tantereeseen.

Tuotannosta vastaavat KeijonJamit ja Leevi Hämäläinen ovat hakeneet modernin tiukkaa soundia, eikä yritys ole ponnetonta. Alle kolmeen minuuttiin ahdettu Still Hustla pitää sisällään rumankin sanan, jonka ALE ymmärtää esittää liiaksi alleviivaamatta. Varoitusteksti on saatu kanteen, mutta sehän on näinä päivinä ennemminkin etu genressä. Tekstin tärkeimmät pointit ovat aivan toisaalla, tarkemmin sanottuna oman tien kulkemisessa ja omien tavoitteiden saavuttamisessa. Tämähän on vasta alkua.

Mika Roth

Alun loppu: Hyvä päivä kuolla

Alun loppu on lahtelainen yhtye, joka tekee omien sanojensa mukaan lopun ajan musiikkia. Tarkemmin sanottuna tumman rockin ja vielä tummemman metallin sekoitusta, joka saatetaan maailmaan luonnollisesti suomeksi. Bändin karu nimi on perusteltu, sillä kaikki alkoi muusikkotoverin äkillisestä poistumisesta, jonka myötä kesken jääneet biisit tuli saada valmiiksi.

Olemme siis alussa, ja tässäkin alussa on kaiken peittävä pimeys. Hyytävä biisi raastaa kitarasta kauniita nuotteja, mutta käärii ne ehdottomiin ja kolkkoihin liinoihin. Tekstissä lapsi on kuolemassa ja kysyy syytä isältään, voimattomalta aikuiselta. Murskaavaa jännitettä voi tuskin ymmärtää ja vaikka tekstissä muistetaan ajan parantavan, on suru alati läsnä. Kaiken voittavana, kaiken peittävänä. Biisi venyy viiden minuutin tuolle puolen, kääntyen armotta vain jyrkempään syöksyyn. Mies- ja naisvokalisti punovat hienosti melodiaa yhteen ja taustalle on uskallettu päästää harmoniaakin kaikkea metallisuutta sekä kovuutta oivasti pehmentämään.

Mika Roth

Bruce Sotkamo: Lähtö

Bruce Sotkamo ei ole varsinaisesti sooloartisti, muttei kaiketi oikein yhtyekään, vaan jotain siltä väliltä. Artistinimen takaa paljastuu näet joukko musiikillisen historian jakavia ystäviä. Brucen kappaleissa yhdistyvät ainakin myyntipuheiden perustella monet eri genret, kuten blues, disco, elektro, iskelmä ja rock. Tämän vuoden annos Brucea tulee olemaan neljän sinkun mittainen ja alussa on kyse juurille paluusta, kertojan nostaessa kytkintä stadin sohjoon.

Lähtö-sinkulla em. tyylipaletista selvimmin erottuvat iskelmäinen rock ja elektroinen bluesmaisemointi, mutta minkään tietyn puolen dominanssi jää saavuttamatta. P-sanan avulla kylkeen pultataan hiukan punkahtavaa otetta ja kaihoisaa vokooderipoppia manataan ylle, jotta sulateltavaa riittää. Mahdottoman genrepinoamisen ja tyylillisen frankenstein-meiningin alla on kuitenkin myös aito biisi, oikea idea ja siipiään kokeileva melodia, jolle ei vain paljoa tilaa suoda. Raakilemaista ja muotoaan hapuilevaa, mutta samalla myös askarruttavaa.

Mika Roth

DJ J-Versus: Taivaanranta (feat. Hahmo, Dj Rullbiza & Massali)
Undertainment Music

Rap roiskuu, kun tuotantoaan niputtava DJ J-Versus valmistautuu siirto kerrallaan keväisen debyyttialbuminsa julkaisuun. Kaiken kaikkiaan viidennellä ja tulevan kiekon kolmannella sinkkulohkaisulla on tuttuun tapaan apuvoimia mukana, mutta mitä enemmän jengiä mukana, niin sitä paremmat bileet – vai? Nyt sanaiset arkkunsa avaavat Hahmo ja Massali, DJ Rullbizan hoitaessa scratchit tyylillä ja klassikkosampleja säästelemättä kotiin.

Taivaanranta näyttää soundiensa ja tyylinsä puolesta ulottuvan aina viime vuosituhannen loppupuolelle asti, meiningin ollessa suorastaan klassista. Pohjat ovat boombapin sukua, mutta tuimaa tekstiä viskataan gangstaisempaan tyyliin. Varjoja, tummuutta, jopa kovuutta, kun hengenlähtökin on kuvainnollisesti lähellä. Pimeyden porteilta kammetaan kuitenkin kohti taivaanrantaa, joka ei välttämättä punerru niinkään laskevasta kuin nousevasta auringosta. Lisäpinnat tuhdista tuotantojäljestä ja riittävän paljaiksi jätetyistä rakenteista.

Mika Roth

Face The Legacy: Straight Down to Hell
Out of Line

Jyväskyläläinen tymäkkää hard rockia soittava Face The Legacy julkaisi debyyttialbuminsa Ashes On The Groundin vajaa kaksi vuotta sitten. Nyt tuotantolinjoja on modernisoitu ja uuden luvun bändin historiassa avaava Straight Down to Hell -sinkku on monella tapaa uusi starttilaukaus. Tähtäintä on hilattu johonkin, jota kuvataan saatesanoissa osuvasti ”hyvin amerikkalaiseksi”. Eli soundia on ruuvattu isommaksi, jykevämmäksi ja iskevämmäksi.

Eikä isompien lekojen ja terävämpien naulojen käyttö ole ainakaan ensimmäisen näytteen perusteella millään tasolla väärä liike. Bändi pystyy puristamaan todella lujaa, mutta pitämään silti soittonsa eläväisenä. Keskikohdan jälkeen kuultavan mättövaiheen ja siitä sukeutuvan kitarasoolon suoranainen metallisuus voivat hetken pykiä kurkussa, mutta kun astuu askeleen taaksepäin ja tarkastelee tilannetta, niin juuri tätä biisi – ja bändi – kaipasikin. Uusi uljas alku ja tekstistä vuotava turhautuminenkin kääntyy nyt positiiviseksi energiaksi.

Mika Roth

Free Spirit: Don’t Save Me
Eclipse Music.

Isosti soivaa ja hävyttömän melodista rockia soittava Free Spirit katkaisi viime kesänä lähes vuosikymmenen mittaiseksi venähtäneen julkaisutaukonsa uudella sinkulla. Kasarista parhaita paloja poimiva yhtye on julkaisemassa myös uuden pitkäsoiton ja saatesanoissa uskalletaan jopa mainita Bon Jovi sekä heidän megahittinsä Runaway. Juuri 15 vuotta sitten arvioitu Pale Sister of Light onkin soundiensa puolesta monin tavoin yhtä ajankohtainen kuin uusi sinkku.

Hard rock on terä, jota taotaan AOR:n alasinta vasten ja karaistaan supertarttuvilla melodioilla. Kimalteiset kipinät räiskyvät komeasti ja taivaanranta punertuu auringosta, kuin Top Gunissa konsanaan. Eli bändi on olennaisen ytimessä, eikä kertsin voima todellakaan petä. Kitarasoundit flirttailevat edelleen niin Def Leppardin kuin amerikkalaisten jättienkin kanssa, mutta plagioinnista Free Spiritin porukkaa on turha syyttää. Hattua siis päästä huippuluokan sävellyksen, sovituksen ja soundimestaroinnin edessä.

Mika Roth

Gritty Details: Rock`n` Roll is Dead

Gritty Details on nimelleen uskollinen yhtye. Helsinkiläinen kokoonpano näet soittaa raakaa sekä viimeisteltyä kitararockia, eli tikkuisille yksityiskohdille on haluttu jättää tilaa sekä valtaa. Rock`n` Roll is Dead on ymmärtääkseni debyyttisinkku, sekä ensimmäinen lohkaisu tulevalta esikoisalbumilta. Lisää on siis isomminkin luvassa joskus kesällä 2024.

Okei, eihän rock’n’roll tietenkään viskaa lusikkaa nurkkaan, eivätkä helsinkiläiset myöskään moista julista. Sen sijaan ilmasta voi nuuhkia ironian ja sarkasmin pisteliäisyyttä, kappaleen jyskyttäessä tuttuja raiteita kohti auringonlaskua. Kitarariffi patsastelee jo ensimmäisen minuutin aikana hävyttömästi ja rytmiryhmän bluesrock-pohjainen puksutus nojaa asiaankuuluvasti eteenpäin. Vokalistin äänessä on voimaa sekä asennetta, eikä rosoa vältellä tuollakaan laidalla. Lähes viiden minuutin mitta on haastava, joten suosittelen ainakin sinkkujen saralla loppurönsyjen rohkeampaa saksimista. Luotettavaa ja toimivaa perussettiä.

Mika Roth

King of None: Low’n’Slow
Argonauta Records

King of None on vuodesta 2013 toiminnassa ollut helsinkiläinen stoner rock -yhtye. Keväällä 2019 esikoispitkäsoittonsa julkaissut ryhmä on valmistautumassa toisen albuminsa julkaisuun, ja Low’n’Slow -sinkku on toinen lohkaisu tulevalta kiekolta. Siinä missä muu materiaali on kallellaan progehtavampaan suuntaan, psykedeelisyyttäkään pois sulkematta, on tuore sinkku sisaruksiaan grungeisempi ja suoraviivaisempi – kingofnonemaisella kulmalla tietysti.

Juuri alle neljään minuuttiin puristuva veto kirkastaa orkesterin raskaasta soundista suurimmat usvat pois ja vauhtiin päästään heti kättelyssä. Low’n’Slow rullaa eteenpäin erittäin mittavilla renkailla, mutta mitään monsteriautoa tästä kiesistä ei sentään sukeudu, vaan ennemminkin majesteetillisesti oman massansa vaikutusvoimaan luottava järkäle. Grungeisuus ei siis ole tunkkaisuutta, vaan soundillista jykevyyttä ja soundin orgaaninen alkuvoimaisuus puristaa mukavasti täsmälleen oikeista kohdin. Joskus suorempi tapa on hedelmällisempi ja King of None rikastaa tällä numerolla soundiaan kummasti. Herkullisen lupaavaa.

Mika Roth

Limppu: Aikuinen

Spoken word -artisti Limppu osasi sohia herkkiin kohtiin Mindberg-albumillaan, joka tuntui rakentuvan toisiensa päälle ladottujen lasikerrosten tapaan – kaikki on läpinäkyvää, eikä kuitenkaan, kaiken vääristyessä enemmän tai vähemmän. Elämä on haastava laji, josta ei selviä hengissä, mutta matkan varrella voi sentään olla mukana hengessä. Moisia pohtii myös ymmärtääkseni uusi sinkku Aikuinen, joka nostaa tikun nokkaan kaiken sen mitä liitämme helposti aikuisuuteen niin tavoitteena, ajatuksena kuin tilana.

Mitä on olla aikuinen, pohdiskelee Limppu, eikä tietenkään anna suoria vastauksia, koska sellaisia ei ole edes olemassa. Aikuisuus on mielentila, elämäntapa, joukko sulkevia ja rajaavia valintoja, tai jotain ihan muuta. Paradoksaalisuus heijastuu soundeiltaan seesteisessä kappaleessa, jonka tekstissä haparoidaan pimeässä. Aikuisuus ei ratkaissutkaan taianomaisesti kaikkea, vaan asiat ovat vain entistäkin epäselvempiä. Mielummin vanha kuin aikuinen, totesi joku joskus, ja juuri siitä on kyse myös nyt. Aikuisten oikeasti.

Mika Roth

Mikko & Talon Herrat: Tulikärpänen
Vulture Records

Mikko & Talon Herrat työstää herkin käsin kotimaista kantri-iskelmää ja kaurismäkeläistä melankoliaa. Näiden supersuomalaisten ja samaan aikaan ison maailman tuulia toistavien palasten keskinäinen suhde voi olla tulenarkaa, mutta sopiviin annoksiin annosteltuna käsissä on todistetusti voittava kaava. Pari EP:tä on jo takana ja kippari Mikko Rintalan biisikynästä tuntuu edelleen irtoavan niin nuotteja kuin tuntemuksiakin.

Tulikärpänen on tarina epäonnistumisesta, sillä olemmehan sentään Suomessa. Itselleen asetettu rima on jäänyt ylittämättä, mutta tuomio ei ole täysin ehdoton. Vaikka kertoja katsoo mokanneensa tärkeitä asioita, on jo silkka asioiden tolan ymmärtäminen askel kohti valoa. Vielä tärkeämpää sinkun kannalta on se, ettei biisi raahaa helmojaan, eikä juutu synkkämielisyyden kurakoihin, vaan jolkottaa tavallaan halki matkan. Kertosäkeeseen on saatu muikeaa grooveakin mukaan juuri sen verran, että pää keikkuu pinnalla loppuun saakka. Asiaa auttavat herkästi soitetut soittimet, koska hartioilla takomalla homma olisi hajonnut osiinsa.

Mika Roth

Myon: Ballad #9
Brandloud Entertainment

Myon on pitkän linjan yhtye, joka oli viimeksi esillä Desibeli.netissä vuoden 2007 Frame Works -albumin tiimoilta. Vuosina 2018–2022 yhtye eli pientä hiljaiseloa, mutta niin teki toisaalta iso osa maailmaa. Metallisesti silattua poprockia, seisoo uusimman sinkun saatesanoissa ja Ballad #9 on nimensä mukaisesti ihka aito balladi. Itse asiassa sävyisämpi muoto ei ole kovinkaan tuttu ryhmälle, mutta taittuu tämäkin nätisti.

Perinteisen balladin muotoa kunnioittaen tempo on alleviivaavan verkkainen, mutta kiirehän vain pilaisi tasapainoon nojaavan kokonaisuuden. Akustista kitaraa kuullaan siinä missä taustoja herkin elein tapetoivia syniakin, tekstin sulautuessa yhteen kaiken muun kanssa. Lopputulema on lievästi sokeripinnoitettu, mutta biisistä löytyy mukavasti myös syvyyttä ja yllättävääkin voimaa. Eikä voima merkitse nyt lopun räjäyttämistä mahtiballadiksi, vaan pienuus saa hallita minimalistisen soundipakin toimiessa homman dynamona.

Mika Roth

Ou´touhka: Katkeruus

Loistavaa uutta musiikkia ilmestyy jatkuvasti, ken muuta väittää ei tiedä mistä puhuu, tai on vain lakannut kuuntelemasta maailman ääniä. Monet ansiokkaat biisit, EP:t ja albumit jäävät meiltä silti huomaamatta. Ou´touhkan viime kesänä ilmestynyt debyyttialbumi kuuluu levyihin, jotka löysin vasta jälkikäteen – vaan kantaahan musiikki onneksi ajan yli. Katkeruus-sinkku pääsikin näin yllättämään allekirjoittaneen, sillä eteeristä, jazzahtavaa ja dreampopin lähelle uskaltautuvaa musiikkia luova tamperelaisyhtye osaa julistaa pasifismia pysäyttävällä tavalla.

Katkeruus keinuu kuin lastu arvaamattoman meren aalloilla. Naisvokalistin ääni kantaa avarassa tilassa, basso piirtää pohjaviivoja ja koskettimet pyörittävät kuviotaan säästeliään sirosti. Paljosta vastaa myös taustan maalailuksi muuntuneet äänet, tekstin keskittyessä ydinpommien tuhoon. Sota voitettiin vaan mikä oli hinta, oliko kaikki tapahtunut todella tarpeen? Suruinen puhallinsoolo pyörittää Hiroshiman ja Nagasakin tuhkia, eikä melankolinen kappale anna vastauksia. Niitä ei ole, on vain vastaamatta jääneitä kysymyksiä. Kauheus on synnyttänyt kauneutta. Vaan kenelle kuuluu otsikon katkeruus, voiko surusta oppia?

Mika Roth

Pasi Hanhisalo: Autiomaa

Yksinäisyys on aikaamme piinaava vitsaus, jolle ei ole tarjolla yksiselitteistä lääkettä. Pasi Hanhisalo lähestyy aihevyyhtiä omasta kulmastaan ja pohtii rakastumisen vaarallisuutta vertauksia hakien. Autiomaa on ymmärtääkseni Hanhisalon debyyttisinkku, mutta tuotantonsa puolesta kappale soundaa jo rohkaisevan valmiilta. Saatesanoissa puhutaan myös livekokoonpanosta, joten esikoisen myötä asiat lähtenevät pyörimään isommilla renkailla.

Rakkauden vaarat ja sydämen suojaaminen niiltä. Näitä on pohdittu niin kauan, kuin olemme ensinnäkään ennättäneet pohtia mitään muuta välittömän eloonjäämisen ohella. Hanhisalo avaa kappaleensa kuvilla loputtomasta autiomaasta, joka vertautuu yksilön ympärillä vallitsevaan rakkaudettomuuden kenttään. Vaan sydäntä ei ole luotu olemaan yksin, mitä kasarisesti popahtava ja iskelmäpoprockin kanssa rajoja jakava puolimahtiballadi isosti julistaa. Väliosan melodiaa korostavat lisät nostavat jälkimmäisen puolen panoksia ja katsonkin kipaleen voittajaksi. Uusi alku näyttää johtavan kohti parempia aikoja – musiikin saralla ainakin.

Mika Roth

Rita Linna: Kuuma Yö
Runski Music

Menneisyys on aina läsnä taiteessa ja kiistaton voimavara musiikissakin, kuten olemme saaneet huomata kerran toisensa jälkeen. Rita Linna yhtyeineen hakee saatesanoja mukaillakseni inspiraatiota 1960-luvun viihdemusiikin vahvoista melodioista, elokuvamaisista tunnelmista sekä draamaa kevyesti suosivista sovituksista. Eli toisin sanoen nyt ollaan tyylillisesti joko vuosikymmeniä edessä tai jäljessä, tai ehkäpä täsmälleen oikeassa kohdassa kiertoa.

Tyyli on svengaava ja taustalla tunnelmaa luovat puhaltimet osaavat pysytellä riittävän takana. Näin iso orkesteri, taustalaulut, perkussiot ja kaikki muutkin osaset pääsevät rakentamaan eteemme nostalgisen rikasta soundikerroskakkua. Mainiosti ajoitettu kumahdus on kaiku menneistä agenttielokuvista, nopsa sovitus ja kuuman yön arvoituksellinen kauneus kietovat satunnaisen kadunkulkijan pauloihinsa. Nostalgiaa on monenlaista. Linnan tapauksessa se on aktiivista ja hellästi eteenpäin tuuppivaa, koska mennyt ei ole vain paikoilleen jähmettynyt kuvajainen. Lähde, ota yö haltuun ja löydä tarinasi, tuntuu kappale kehottavan.

Mika Roth

Sarajah: Sarajah
Argonauta

Sarajah on kotimainen yhtye, joka ei peitä rakkauttaan menneitä aikoja kohtaan. Rullailevan doomin ja perinteisemmän heavy metalin raudoilla takova ryhmä pitää kunniassa Black Sabbathia, sekä monia heitä seuranneita bändejä. Valumuotteja ei siis lähdetä sen kummemmin muokkaamaan uudestaan, eikä kovista tekijöistä kasattu bändi myöskään seiso jarrukahvalla. Debyyttisinkku ennakoi esikoisalbumia, joka sekin julkaistaan vielä kuluvan kevään aikana.

Muoto ei siis tarjoa piilotettuja yllätyksiä, eikä kipaleen käännöksistä tai saumoista pilkistä esiin minkäänlaisia sinne kuulumattomia aineksia. Mitä ideaa siis on tällaisessa tiiviissä toisten seuraamisessa? Lähdetään siitä, että biisi on aina kuningas, oli muoto mikä tahansa. Sarajahin tapauksessa nimibiisi rullaa jo ensisekunneista lähtien ja ryhmän groovaava soitto istuu kuin risti hautuumaalle. Soundissa on tummaa terää, mutta myös vanhaa magiikkaa ja sopivasti kaiutettua mystisyyttä. Vaihdetta osataan vaihtaa ja kompin imua muuntaa, eikä kampea toiseen suuntaan kääntävä väliosa myöskään petä. Arvattavaa ehkä, vaan tuhdin toimivaa silti.

Mika Roth

Siivet: Valkoista harsoa
Alakulttuuritalo

Siivet mahdollistavat lennon ja debyyttisinkkunsa julkaissut Siivet lentää jo näin varhaisessa vaiheessa uraansa todella korkealla. Kyseessä on jopa 11-henkinen poprock-bändi, joka keikkailee aina duo-kokoonpanosta täyteen kukoistukseensa, sekä siltä väliltä. Studiossa on oletettavasti käväissyt useampikin musikantti ja soitinarsenaalista löytyy kaikkea perusjutuista saksariin saakka, yleisen tyylin soundatessa samaan aikaan hiukan klassisemmalta Springsteenilta ja tuoreempien aikojen suomipoprockilta. Väripaletti on tummuutta suosiva, vaan samalla rikas ja syvä.

Ensisinkun ylittäessä viiden minuutin rajan liikutaan helposti vaarallisilla vesillä, mutta Valkoista harsoa -kappaleeseen en osaisi trimmerillä koskea. Melankolinen ja melodinen siivu pulahtaa nätisti popahtavan soft rockin syvään päätyyn, joutumatta kuitenkaan pulaan. Soundi on tuhti, vahva ja vakuuttava, mutta samaan aikaan myös hengittävä, ilmava sekä eteenpäin suuntautuva. Vokalisti Emman persoonallinen ääni kruunaa tyylitajuisen biisin, joka kulkee plus viisi minuuttiaan miellyttävän ripeästi ja vahvoin askelin.

Mika Roth

Teemu Mononen: Neil

Teemu Mononen on helsinkiläinen indiepoprockin vapailla pinnoilla seikkaileva artisti, joka on soittanut ja soittaa tälläkin hetkellä myös muissa bändeissä. Soolona Mononen säveltää, sanoittaa, sovittaa, soittaa, äänittää ja miksaa oman musiikkinsa treenikämpällä ja kotistudiossa, eli nyt ollaan DIY-ajattelun ytimessä. Filosofia heijastuu tietysti soundin ja toteutuksen matalateknisyytenä, mutta tällä erää rajoitteet on käännetty taitavin käsin voimavaroiksi.

En voi olla pohtimatta mahdollisia J Mascis ja John Frusciante -vaikutteita, etenkin kumpaisenkin herran kokeellisemman soolotuotannon osalta. Neil on niin lofi, niin nuhjuinen ja grungeisesti nukkavieru, ettei sitä tule kuunnella vain toisella korvalla. Jokaisen äänensä allekirjoittava siivu luottaa kitaran ja erittäin läheltä laulettujen vokaalien yhteispeliin, vaikka rytmipuolellakin toki hiukan paukkuu. Kipaleen hauska veivaus ja kotikutoisuuden lämpö ovat yksi puoli tarinasta, mutta oikeasti biisissä on myös toisenlaista, jopa kaupalliseksi laskettavaa voimaa. Toimii näinkin, vaikka lisäsylintereistä voisi olla hyötyä.

Mika Roth

Tommi Tauru: Go (feat. Derek Sherinian)

Tommi Tauru on monessa mukana ollut kotimainen laulaja/lauluntekijä, joka soolona luo tunnelmallista ja tummasävyisempää poprockia. Tai sellaisen vaikutelman antaa ainakin virallinen soolodebyyttisinkku, jolla jo alkujaan 90-luvun alkupuolella muotoaan hakenut biisi nyt saatetaan maailmaan. Saatesanoissa tuodaan esiin lukuisat demot ja biisiraakileet, joita pöytälaatikoihin, komeroihin ja kaappeihin on vuosien saatossa kertynyt. Nähtäväksi jääkin, että onko tämä täysin uuden sarjan alku – rahkeita moiseen tuntuisi ainakin löytyvän.

Menevästi nimetty Go on erittäin rauhallinen ja tunnelmiltaan syvissä vesissä uiva teos, jota moni kutsuisi suoraan balladiksi. Erittäin rohkeasti karsittu ja yksinkertaistettu äänimaisema pelaa vähillä linjoilla, mikä tietysti on tehnyt tilaa itseltään Derek Sherinianilta tilatuille koskettimille. Kiipparit uivat kuin olisivat osa Twin Peaks -universumia, osoittamatta kuitenkaan suoraan mihinkään. Varhainen ja kokeellinen Bowie kävi myös mielessä, vaikka happopitoisuudet kurissa pysyvätkin. Öistä vaan ei uhkaavaa, toismaailmallista kiitos retroisten soundien, ja silti erehtymättömästi myös tätä päivää. Melkoinen debyytti.

Mika Roth

Wiilee: Amerikan unelmaa
Rolling Records

Wiilee julkaisi kaksi ensimmäistä sinkkuaan viime vuonna ja nyt hahmotellaan uuttaa unelmaa sinkkumuodossa. Kuopiosta ponnistava räp-yhtye on tätä kirjoitettaessa muodoltaan duo, äänillään vahvasti toisistaan erottuvien vokalistien tuodessa raikkautta ja vaihtelevuutta soundiin. Slungimayne ja Karliina antavat sanoille tarkoituksia, vetämättä maneereitaan kuitenkaan yli. Mitään tietoa jatkosta ei anneta, mutta tuskinpa sinkkuketju tähänkään jää.

Soundiensa puolesta hitaammaksi laskettava siivu on samaan aikaan ehyt, avara ja neutraaliutta suosiva. Modernius tulee esiin niukaksi puristetussa paletissa, mikä tietysti jättää sisällön läpinäkyväksi. Tekstin puolella kitkaa onkin sitten käsissä enemmän, kun rakkauden likapyykkiä käydään läpi ketään osallista säästelemättä. Amerikan unelmaa on siis leffamainen kulissi, jonka takana rakkaustarina ei olekaan niin ihanainen ja hunajainen. Viehättävä melodia ja tekstin kovuus muodostavat kontrastin, jota olisi voitu mielestäni hyödyntää vieläkin armottomammin, sydänten kitkerän kylmää tuskaa armotta luotailevasti.

Mika Roth

Wrongler: Crawler from Beneath

Wrongler ei ole sitten viime vuosikymmenen lopun ollut esillä Desibeli.netissä, mutta tokihan sinkkuja on tipahdellut tasaiseen tahtiin myös Leechin jälkeen. Itse asiassa tymäkän groovaavaa metallia takova orkesteri ei ole pitänyt ainuttakaan välivuotta, vaikka 20-luvun alku on ollut paikoin haastavaa aikaa. Mitään sisältöä kommentoivia saatesanoja sinkulle ei ole suotu, joten kipale puhukoon omasta puolestaan.

Crawler from Beneath hämää syntetisaattorisella alullaan, kaukaisten rytmien kumistessa ja industrial-vivahteiden vilkkuessa, mutta puolen minuutin hehkuttelun jälkeen tuttu kitarajuntta päästetään jo irti. Jotain uudesta ajasta kertoo kuitenkin se, että biisin death on jalostunut joksikin modernimmaksi ja purevammaksi. Eikä siihen tarvita kiippareita, vaan ennemminkin sovituksen terävyyttä ja soundillista taloudellisuutta. Wrongler tuntuukin oivaltaneen jotain oleellista studiossa/treeniksellä/kotisohvalla, joten jatkoa odotellessa.

Mika Roth

Lukukertoja: 1107