Ten Years After - eräs brittibluesin keskeisimmistä edustajista

Ten Years After on brittiläinen, suhteellisen voimakkaasti kitaristi/laulajaansa Alvin Leehin identifioituva bluesrockyhtye. Sen suosion lakipiste ajoittui 60-luvun loppuun ja seuraavan vuosikymmenen alkuun. Brittien albumilistan top 40:ään kohosi kahdeksan Ten Years Afterin tuotannon peräkkäistä albumia. Billboardin 200-listalle yhtyeen pitkäsoitoista kohosi jopa kaksitoista. Ten Years Afterin tunnetuimpaan levytystuotantoon lukeutuvat kappaleet I'm Going Home, Slade-yhtyeen onnistuneesti coveroima Hear Me Calling, Love Like a Man sekä singlemenestys I'd Love to Change the World.

Yhtye oli aloittanut toimintansa vuonna 1962 nimellä The Jaybirds. Tulevista Ten Years Afterin jäsenistä mukaan tuli ensiksi elokuussa 1965 rumpali Ric Lee. Vuonna 1966 yhtye säesti Lontoossa The Ivy Leagueta ja samana vuonna bändin lineupin täydensivät kosketinsoittaja Chic Churchill, basisti Leo Lyons ja kitaristi/solisti Alvin Lee. Nimi Ten Years After oli viimeksi mainitun idea ja se viittasi rock and rollin tuossa vaiheessa kymmentä vuotta aikaisemmin ajoittuneeseen läpimurtoon.

Yhtye esiintyi säännöllisesti Marquee-clubilla ja se solmi levytyssopimuksen Deccan alamerkin Deramin kanssa soitettuaan konsertin Windsor Jazz Festivaalilla. Ten Years After oli ensimmäinen yhtye, jonka Deram kiinnitti ilman singlehittiä. Yhtyeen nimeä kantanut ja sekä bluesklassikoita kierrättänyt että yhtyeen omaa tuotantoa sisältänyt esikoisalbumi ilmestyi lokakuussa 1967.

Seuraavana vuonna Ten Years After konsertoi Skandinaviassa ja Yhdysvalloissa ja julkaisi toisen albuminsa ja samalla ensimmäisen konserttitaltiointinsa Undead. Mainittu pitkäsoitto sisältää muun muassa ensimmäisen keskeisen version kappaleesta I'm Going Home. Helmikuussa 1969 ilmestynyt yhtyeen kolmas pitkäsoitto Stonedhenge sisältää muun muassa Ten Years Afterin tuotannon tunnetuimpiin lukeutuvan kappaleen Hear Me Calling. Samaisen vuoden heinäkuussa yhtye esiintyi Newport Jazz Festivaalilla ensi kertaa, jolloin mainitulla festivaalilla oli mukana rockyhtyeitä.

Heinäkuun lopussa oli vuorossa esiintyminen Seattle Pop Festivaalilla ja Ten Years Afterin 17. elokuuta Woodstockissa soittama konsertti tuli merkitsemään yhtyeelle lopullista läpimurtoa Yhdysvalloissa. Alvin Leen ilmiömäisesti kitaroima I'm Going Home on mukana sekä Woodstock-elokuvassa että sen soundtrack-albumilla.

Syyskuussa 1969 ilmestynyt Ten Years Afterin kolmas pitkäsoitto Ssssh koostui yhtyeen omasta tuotannosta Sonny Boy Williamson -coveria Good Morning Little Schoolgirl lukuun ottamatta. Billboardin listalla albumi saavutti sijan 20. ja oli yhtyeen kotimaassa parhaimmillaan neljäntenä. Vuonna 1970 ilmestynyt single Love Like a Man nousi brittien singlelistalla kymmenenneksi. Mainitun kappaleen täyspitkä versio on mukana samaisen vuoden huhtikuussa ilmestyneellä albumilla Cricklewood Green, josta muodostui Ten Years Afterin tuotannon menestynein pitkäsoitto. Billboardilla sen paras listasijoitus oli sijalla 14. ja Tanskassa neljäntenä.

Ten Years Afterin kesän 1970 festivaalikeikkoihin lukeutuivat Strawberry Fields Festival Torontossa sekä Isle of Wight -festivaali. Joulukuussa 1970 ilmestynyt seuraava albumi Watt edustaa sekin melkoisen vahvaa työtä huippuhetkinään Think About the Timesin ja Gonna Runin kaltaiset kultahiput. Albumin päättävä ja livenä nauhoitettu näkemys Chuck Berryn Sweet Little Sixteenistä jää sitä vastoin irralliseksi muuhun albumin tuotantoon verrattuna.

Vuonna 1971 Ten Years Afterin levy-yhtiöksi vaihtui Yhdysvalloissa Columbia Records ja Britanniassa Chrysalis. Samaisena vuonna ilmestyi yhtyeen suurimman singlehitin I'd Love to Change the World sisältävä ja edeltäjiensä tavoin yhtyeen tuotannon parhaimmistoon lukeutuva pitkäsoitto A Space in Time. Vuonna 1972 ilmestyi selkeämmin valtavirran rockia edustanut albumi Rock & Roll Music to the World ja seuraavana vuonna sataprosenttinen livetupla Recorded Live. Ten Years After lopetti siltä erää toimintansa julkaistuaan vuonna 1974 studioalbumin Positive Vibrations.

Yhtyeen legendaarisen kokoonpanon reunion ajoittui vuoteen 1988 ja seuraavana vuonna ilmestyi albumi About Time. Alvin Lee edesmeni kuudes maaliskuuta 2013 68 vuoden ikäisenä. Ten Years Afterin tuotannosta itselleni läheisimmäksi on hienoisesti yllättäen osoittautunut livetupla Live at Fillmore East 1970, joka julkaistiin niinkin myöhään, kuin vuonna 2001. Oman tuotannon lisäksi se sisältää versioita bluesstandardeista sekä pari Chuck Berry-lainaa.

Ten Years Afterin omasta tuotannosta Love Like a Man, Working on the Road ja 50,000 Miles Beneath My Brain ilmestyivät vasta Fillmore Eastin keikan jälkeen vuoden 1970 aikana menestysalbumilla Cricklewood Green. Bluesstandardeja albumilla edustavat Good Morning Little Schoolgirl, Spoonful sekä Help Me. Al Kooperin kappaleesta I Can't Keep from Crying Sometimes soitettu cover on kestoltaan yli 20-minuuttinen, mutta se jaksaa useine Hendrix ja Cream -viitteinen säilyttää kiinnostavuutensa.

Live at Fillmore East 1970 sijoittuu ajallisesti Ten Years Afterin laadulliseen huippuvaiheeseen. Muun muassa Jimi Hendrixin kanssa työskennelleen Eddie Kramerin remasteroima soundi tuo ansiokkaasti esiin yhtyeen kaikkien jäsenten taidot. Live at Fillmore East 1970 saattaa hyvinkin olla laadukkain Ten Years Afterin livetallenteista. Itselleni Ten Years Afterista on muodostunut eräs keskeisimmistä brittibluesin edustajista. Etenkin yhtyeen vuosien 1969 ja 1971 välillä julkaisemat albumit ovat varsin laadukkaita.

Pertti Pulkkanen