Sparks Of 7 (Swe), I Walk The Line, Damn Seagulls
25.02.2004
Klubi/Tampere
Sue -klubilla Tampereella kuultiin mainiota rokkia kotimaasta ja ja ihan mielenkiintoista viritelmää myös lahden takaa. Welldonen ja Sue -lehden yhteistyönä pidettäviä klubeja järjestetään ainakin tämän kevään ajan kuukausittain, kaavana on tuoda näytille nousevia ulkomaisia kykyjä, joiden kylkeen isketään kovia kotimaisia. Klubit aloitti Göteborgilainen Sparks Of 7, nimensä mukaisesti seitsenhenkinen rokkikööri, jonka Burning Heartin kautta julkaisema esikoisalbumi on lypsänyt mukavasti positiivista palautetta. Yhtyeen neljän ison kaupungin kiertue alkoi keskiviikkona Tampereelta, jossa ihmiset valitettavasti olivat päättäneet suunnata vaihtoehtoisiin kohteisiin. Harvoja paikalle saapuneita hellittiin hyvällä rock-illalla, jossa etenkin kotimaiset artistit loistivat.
Jokelaisen Teemun Cool By Nature -eepeen kommentoinnissa joulun alta 2002 rokkiveljemme kuvaili Helsinkiläisen Damn Seagullsin soundia raa’aksi ja punkkia lähenteleväksi garagerockiksi. Teemu myös totesi eepeen kaipaavan varsinaista hittibiisiä. Toukokuussa 2003 Helsingin Nosturissa järjestetyissä Hellsinki Heat -kekkereissä Lokinretaleet olivat vielä melko suoraviivaista punkriehuvaa garagea, helmikuussa 2004 meno on hivenen muuttunut. Kuudentena soittajana lavalle noussut saksofonisti toi yhdessä hammondien kanssa Lokkien soundiin rutosti lisää groovea, eikä meno muutenkaan ollut yhtään puolen vuoden takaista kohkaamista. Laurin esiintyminen oli tutun tarttuvaa, koko bändillä oli kyllä myös poseeraus kohdallaan. Kun aikaisemmin on verrannut Lokkeja Fleimareitten rokitteluihin, tuo foni ja hammondit loivat yhtymäkohtia jopa Mutantsien suobluesrokkailuun, vaikka ihan samoilla grooveilla ei ainakaan vielä jamitetakaan. Kaiken kaikkiaan fonin lisäys ja musiikin uusi suunta on todella positiivista kehitystä, Lokkien keikka oli mitä nautinnollisin reilun puolen tunnin setti. Turhia encoreita ei vedetty, mitäpä niitä nyt 30 ihmiselle, jotka istuksivat tuoppiensa ääressä. Jos setti jotain kaipaa, niin se on edelleen se Teemunkin manaama varsinaisen hittibiisin puute. Hitin nosteella maailma olisi avoin. Lisähuomiona voi mainita vielä, että Laurin tukka on kasvanut reilusti.
Voi hitto, että on mukava olla oikeassa! Uunituoreen Badlands –pitkäsoiton arviossani veikkasin I Walk The Linen olevan vielä levyä iskevämpi keikkakoneena ja näin myös Tampereen Klubilla oli. Jotenkin hoocee-punkherrojen ja kosketinsoittaja Anna Pirkolan melodisemman punkrockin viisikko kuulostaa minun korvaani juuri siltä, miltä punkrockin pitääkin kuulostaa. Vaikkakin lähempänä tuo taitaa olla ihan garagevaikutteista rokkia kuin punkkia tuo menevä tykittely. Ville Rönkön äänestä vaan tulee suoraan punkmieltymät. Vaikka levyllä en osannutkaan nostaa yhtään biisiä yli toisen, kuuli keikalla selkeästi biisejä (Capsized, Vagrant’s Burden, rauhallisempi hoilotus Barren Fields, stemmoilla vakuuttava No Redemption, Unbroken), joita tullaan vielä hoilaamaan keikoilla mukana moneen kertaan. Annan koskettimet katosivat odotetusti keikalla aika lailla muiden soittimien alle, vain yhdessä biisissä jäin oikein kuuntelemaan, että onhan ne siellä. Varmasti yksi alkaneen vuoden parhaita keikkoja. Jos oikeus voittaa, tullaan I Walk The Linesta kuulemaan vielä paljon ja isoja.
Illan pääesiintyjän, ruotsalaisen Sparks Of Sevenin keikan alussa bassosoundit jytisivät niin lujalla, että alkoi heikkoa tekemään. Tuli mieleen sanonta huonoa musiikkia peitetään koviin volyymeihin. Mutta ei, eihän seitsikon musiikki loppujen lopuksi ollut ensinkään huonoa, loppua kohti keikka parani koko ajan. Kolmella kitaralla luotiin aikamoista äänimattoa, missä hallitsevana tuntui olevan wah wah –vinguttelu. Koskettimet ja perkussiot toivat mukavia lisäulottuvuuksia Göteborgin poikien progemausteiseen rokkiin. Setin keskivaiheilla kuultiin aivan The Doorsin The Endiltä kuulostanut biisi, ainakin alku- ja loppufiilistelyjen osalta. Soittoon lisättiin looppeja ja efektejä toimivasti, silti hetkittäin kokonaisuus vaikutti liiankin täyteen pakatulta. Viimeistään encoreissa voi silti todeta yhtyeen kuulostaneen jo todella hyvältä, lantio alkoi liikkua ja jalka naputtaa. Olin jotenkin odotellutkin, että milloin kovasti heilunut laulaja Anders Danielsson nappaa sen tamburiinin esiin ja sieltähän se tuli...
Ilman mitään kotiinpäin liputtamista voi sanoa I Walk The Linen olleen illan kuningas, eikä Lokkienkaan keikasta ole pahaa sanottavaa. Eniten hämmästystä herätti silti väen vähäisyys. Okei, eihän kyseessä ole varsinaisia nimibändejä, iltana keskiviikko, lippu 7 euroa, kuun loppu, muitakin esiintyjiä kaupungissa... Silti olisi luullut jo Suen kaltaisen rokkilehden ”hyvien bändien vainun” houkuttelevan jengiä tutustumaan näihin tulevaisuuden luihin. Toivottavasti muut kaupungit edustavat yleisössä paremmin.
Ilkka Valpasvuo
