Callisto, Magyar Posse, Plain Fade
14.04.2005
Klubi/Tampere
Junnausta ja maalailevaa musiikkimatkaa kolmelta eri näkökantilta. Mukavan täyteläisen Klubin torstai tarjosi kolme orkesteria, jotka kaikki liikkuivat osittain samoilla kulmilla. Toki jokainen rakensi trippiään hiukan eri välineillä ja koukkasi eri reittejä. Silti yksikään ei jäänyt toisia heikommaksi, vaikka Porin unenomaista, instrumentaalista elokuvatulkintaa hypnoottisella huminalla soittava Magyar Posse olikin ennakkoasetelmissa melko selkeästi pääesiintyjän pallilla.
Kun Tamperelaisen Plain Faden aiemmin näkemälläni keikalla kitaravetoista, koskettimilla herkistelevää soittoa oli maustamassa välillä poikkihuilu ja digeridoo, oli tällä kertaa sello koko keikan ajan vahvasti mukana. Melankolinen, dramaattisesti maalaileva soitanto kasvoi mukavasti herkistä sello/kosketin –kohdista raivokkaasti vyöryviin kitaroihin ja takaisin. Laulu ei oikeastaan missään vaiheessa ottanut kauhean isoa roolia. Sävyjä luotiin juuri musiikin vaihtelevuudella, ja itselleni etenkin tuo sellon ottaminen mukaan toimi erinomaisesti. Välillä tosin sähkökielet äityivät peittoamaan herkempiä puolia hiukan liikaakin. Muuten hyvä esitys, mutta loppukeikan taustalla pyörinyt kidutusvideo oli kyllä todella mauton. Eihän tuollainen dramaattinen ja monisävyinen junnaus tarvitse mitään visuaalista saastaa tuekseen... Ainakin minulle jäi ”tekotaiteellista paskaa” –maku suuhun... Jos tuon nyt oli tarkoitus olla jokin kannanotto, niin eipä mennyt perille.
Juuri Britannian kiertueelta palannut ja keväällä viisimiehiseksi kasvanut Callisto maalailee samoja maailmoja, mutta hiukan eri rakennusaineilla. Raskaan metallista soitantoa tuotetaan kolmella kitaralla ja laulajan valitun harvoin esittämä laulutulkinta liikkuu metallimaailmasta tutussa ärinämörinässä. Metalcore kohtaa post rockin, voisi olla yksi tiivistys Calliston soitosta. Klubin junnaavaan settiin Calliston junnaavasta mättöön vaihteleva raskailu sopi erinomaisesti. Musiikin luonteesta kertonee jotain se, että yleisöstä löytyi lattialla risti-istunnassa omissa maailmoissaan seuraavia kavereita, jotka siinä samalla moshasivat. Se on jo jotain se...
Magyar Posse on viime keikoillaan nostanut viulisti Sandra Mahlamäen selkeästi etualalle ja kieltämättä viulun lisääminen kosketin-kitara-lyömät –keitokseen onkin tuonut soundiin lisää täytettä ja kaunisäänisenä eläväisenä soittimena sellaista sopivan melankolista herkkyyttä. Tällä kertaa yhtye ei käyttänyt vokaaleita lainkaan, vaikka esimerkiksi Sandran esittämä, kirkunaan yltävä sanaton laulu onkin monesti ollut juuri sellainen viimeinen piikki, se irti raivoutuva alienin pää muun musiikin luoman ruumiin vatsalaukusta. Siinä mielessä Possen keikka jäikin hivenen lattanaksi, mikään ei oikeastaan rikkonut kaavaa.
Toki kokonaisuus yltyi raivokkaaseenkin paahtoon unelmoivasta melankolisuudesta kasvaessaan, mutta pahin ja paras terä puuttui. Myös valoshow oli muutamaan aiemmin näkemääni verrattuna aika mitäänsanomaton. Possen kaltaisella, musiikkia dramaattisesti kasvattavalla yhtyeellä toimiva valaistus tuo valtavasti lisää keikan visuaaliseen ilmeeseen... Ehkä ensi kerralla taas kaavan rikkomista ja panostusta valoihin?
Löytyi keikasta toki myös uusia elementtejä. Muutamissa uusissa biiseissä Posse soitti aika hevahtavalla otteella ja muutenkin uudessa materiaalissa oli potkua. Silti hienoimmat hetket koettiin kyllä edelleen tutuilla hiteillä ja etenkin niiden pelkistetyissä kitaranäppäilyissä ja kosketinkuvioissa. Kolmatta pitkäsoittoaan valmisteleva porilaisryhmä jätti tällä keikalla paljon kysymyksiä ilmaan: Mihin suuntaan uusi levy soitantoa vie? Onko viululla levylläkin yhtä vahva asema kuin keikoilla? Rikotaanko niitä rajoja enää? Vain taivas on rajana, sanoo vanha sananlasku... Tapahtuipa tulevaisuudessa miten vain, tämä keikka ei missään nimessä paljastanut Possen parasta terää.
Ilkka Valpasvuo
