Wacken Open Air – lauantai

Wacken Open Airin viimeinen päivä oli ohjelmaltaan huomattavasti lauantaita hajanaisempi, ja esiintyjiltään jollain tavalla vaatimattomampi. Koko yön jatkunut sade alkoi viimein aamupäivän kuluessa hieman hellittämään, ja pitkin päivää alueen yli liikkui enää pieniä sadekuuroja. Harmillista kyllä nämä kuurot olivat kuitenkin erityisen voimakkaita, joten sadetakkeja sai kaivaa esille vähän väliä, eikä taivasta kannattanut jättää koskaan vahtimatta kovinkaan pitkäksi aikaa.

True Metal Stagella esiintynyt yhdysvaltalainen Overkill on vuosia kuulunut omaan; ”pitäisi varmaan joskus nähdä” listaani. Nyt viimein pystyin korjaamaan tuonkin piinaavan epäkohdan, ja bändin tunnin mittainen thrashsetti olikin kutakuinkin sellainen millaiseksi sen olin aina kuvitellut.

Puhuttaessa Overkill yhtyeestä puhe kääntyy aina jossain vaiheessa väistämättä bändin vokalistiin Bobby ”Blitz” Ellsworthiin, sillä miehen lauluääni on jakanut kuulijat kahteen leiriin aina alusta lähtien. Joko miehen lasimurskaa, teräksen raavintaa ja piikkilankaa yhdistelevästä kirkuvan käheästä sekä korkeasta äänestä pitää, tai sitten sitä vihaa sydämensä pohjasta. Välimuotoja ei juuri ole vuosien varrella löytynyt. Vastoin kuin monet muut aikalaisensa, Overkill ei ole koskaan myöskään hajonnut. Se on kestänyt niin 90-luvun alun metallilaman kuin monet muutkin ajat, julkaisten tasaisin väliajoin uuden lätyn. Alkuperäisestä ryhmästä on tätä nykyä jäljellä enää Ellsworthin lisäksi basisti DD Verni, mutta vauhtiaan retkue ei ole missään vaiheessa menettänyt. Niinpä Overkill vuosimallia 2005 on vähintäänkin yhtä vauhdikas ja aggressiivinen kuin 20 vuotta sitten.

Vaikka aika olikin ajanut jo muutaman sivalluksen ohitse, jaksoivat esimerkiksi In Union We Stand, Wrecking Crew, sekä setin viimeisenä vetäisynä tarjottu Fuck You! innostaa edelleen lähes entiseen tapaan. Uudemmasta tuotannosta taasen Necroshine kuulosti oikein tuhdille tuuttaukselle. Välispiikeissä Ellsworth intoutui riimittelemään enemmänkin, ja herra jaksoi pitää yllä kunnon showta, vaikka yleisö olikin hetkittäin hieman väsähtäneen tuntuista.

Ruotsalainen Dissection tuli viimeksi katsastettua Nummirockissa juhannuksena, ja tuolloin yhtyeen pahimmaksi kompastuskiveksi nousi heikohko soundipuoli. Tälläkään kertaa äänipuoli ei ollut ihan täysin kuosissa, mutta se ei tuntunut Jon Nödtveidtin joukkiota paljoakaan haittaavan. Keikka käynnistyi jälleen pitkällä intronauhalla, jonka päätteeksi herrat saapastelivat lavalle leveällä tyylillään. Tästä eteenpäin tarjottiin tunnin annos raskasta black/death metallia runsailla kitaroilla, sekä äärimmäisen miehekkäällä vokalisoinnilla varustettuna.

Nytkin erityisesti Nödtveidt ja kitaristi Set Taitan repivät lauteillaoloajastaan kaiken mahdollisen irti isännän elkein. Intoutuipa Nödtveidt vielä pitämään kunnon puheen siitä, kuinka hän on valmis tappamaan ja kuolemaan aatteidensa puolesta. Lavarekvisiittana käytetyt kutoset ja nurin kurin kellahtaneet ristit eivät näiltä osin jättäneet paljoakaan arvailun varaan. Hieman puheen jälkeen lavaa kohti alkoikin lentelemään erinäisiä esineitä, mutta onneksi kukaan ei osunut missään vaiheessa kehenkään.

Hieman toisenlaista Ruotsalaista metalliperinnettä edustava Hammerfall valloitti päivän viimeisten valoisten hetkien ajaksi itselleen True Metal Stagen. Estradin nimi sopikin bändille kuin taistelukirves barbaarin kouraan, sillä Hammerfallin musiikkia voinee parhaiten kuvata sankarimetalliksi tai juuri true metalliksi. Yhtyeen komeat lavarakennelmat noudattelivat uusimman pitkäsoiton Chapter V: Unbent, Unbowed, Unbroken kansitaidetta, eli kovasti jäisissä ja lumisissa vuorimaisemissa yhtye liikuskeli. Basisti Magnus Rosén oli vieläpä ottanut saman teeman esiintymisasuunsa asti, ja mielleyhtymät 80-luvun tukkahevi bändeihin olivat väistämättömiä. Jos lavarekvisiitta oli jokseenkin mahtipontista saattoi samat sanat sanoa myös laulaja Joacim Cansin välispiikeistä, jotka olivat lähinnä kattava kattaus metallin klisheitä vuosien varrelta.

Musiikillisesti Hammerfall heitti asiallisen keikan, joka tarjosi varmasti viihdykettä yhtyeen lukuisille faneille. Yleisöä olikin kertynyt runsaslukuisesti lavan edustalle, ja eipä sitä tilaa juuri sivummallekaan ollut jäänyt. Bändin setin ajan taivaskin jaksoi pysyä avoimena, mikä nosti tunnelmaa ja hetkellisesti jopa ilman lämpötilaa.

Saksalainen thrash-legenda Kreator kuului Overkillin tavoin ”pitäisi varmaan joskus nähdä” listalleni, joten olin odottanut tätä keikkaa jo jonkin aikaa. Yhtye nautti selkeästä kotikenttä edusta, mikä näkyi runsaslukuisena yleisönä ja kuului todella voimakkaina suosionosoituksina. Suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna keikka oli myös kiinnostava siitä syystä, että yhtyeen toisena kitaristina on ollut jo jonkun aikaa monessa kotimaisessakin metalli-liemessä keitetty Sami Yli-Sirniö.

Alkunauhan soidessa lavalle sijoitetut massiiviset valolaitteet heräsivät eloon, ja savukoneet työnsivät ilmoille valtaisan sienipilven savua. Jo yksi vilaus soittajasta riitti herättämään yleisön raivoisiin suosionosoituksiin, ja ensimmäisen tahdin tärähtäessä Kreator oli jo oikeastaan voittanut iltansa. Kun sounditkin olivat suoraan sanottuna viikonlopun parhaimmat, ei minkäänlaiselle jossittelulle jäänyt enää varaa.

Kreator vyörytti kappaleen toisensa perään väen ylle vokalisti/kitaristi Mille Petrozzan pitäessä valtavaa laumaansa kovassa kurissa ja herran nuhteessa. Petrozza halusi vuoroin joko nähdä kunnon moshpitin, reilusti käsiä ilmassa tai kuulla kuinka paljon väestä irtoaa ääntä. Vähä ei riittänyt, ja liikaa ei voinut antaa. Näitä puheita ja tekoja ryyditetiin sitten sellaisilla vauhtiraidalla kuin esimerkiksi Violent Revolution, World Anarchy, Suicide Terrorist ja Extreme Aggression.

Kuten Overkillin tapauksessa niin myös nyt keikka vastasi vaivatta niitä odotuksia jotka sille olin ennakkoon asettanut. Kreator oli erittäin kovassa live-vedossa, paljon kovemmassa kuin olin uskaltanut edes odottaa. Bändin soitto uhkui myös edelleen sitä samaa vanhaa voimaa ja energiaa, joka houkutteli minut jo silloin aikoinaan kuuntelemaan yhtyettä. Mukavaa että jokaiselle artistille vanheneminen ei ole välttämättä synonyymi löystymiselle tai hitaalle luovuttamiselle.

Kreatorin pistettyä Black Stagella pillit pussiin oli aika julistaa festivaalien aikana käydyn Metal Battle –kisan voittaja. Kahden päivän aikana W.E.T. Stagella käyty kilpailu kääntyi lopulta saksalaisen Gorilla Monsoon yhtyeen voitoksi, mikä näytti ilahduttavan paikallisia kovasti. Itse en nähnyt lopulta ainuttakaan Metal Battle keikkaa, mutta kuulemani mukaan bändin voitto oli vähintäänkin ansaittu.

Festivaalien pääjärjestäjä kolmikko Sheree Hesse, Thomas Jensen ja Holger Hübner luovuttivat palkinnon Metal Hammerin edustajan kanssa yhtyeelle, joka luonnollisesti näytti olevan onnensa kukkuloilla. Kun voiton mukana tuli vielä levytys-sopimus, kuulenemme Gorilla Monsoonista tulevaisuudessa vielä huomattavasti enemmän.

Mikäli soittoajoilla voi mitään mitata oli niinikään reilua kotikenttäetua nauttiva Accept koko festivaalin todellinen pääesiintyjä kahden tunnin mittaisella majesteetillisella esiintymisajallaan. Yhtyeen settilista oli miltei sama kuin kolme viikkoa aikaisemmin Tuskassa, jonka jo nähneenä tämä oli lähinnä vanhan kertausta. Ensimmäiset neljä biisiä (Starlight, Living For Tonight, London Leatherboys, Metalheart) vedettiin täysin vanhassa järjestyksessä, ja suurimmat suosionosoitukset keräsi odotetusti näistä viimeksi mainittu. Soundit olivat nyt selvästi heikommat kuin Helsingissä ja Udo Dirkschneiderin silkkaa teräsvillaa oleva laulu tuntui olevan hieman liikaa pinnassa. Alkukiihdytyksen jälkeen koettiin ensimmäinen poikkeus Tuskailuun, kun hienolta Metalheart pitkäsoitolta napattu Up To The Limit soitettiin. Tuon klassikkolevynhän olisi voinut minun puolestani käydä läpi vaikka ihan kokonaankin...

Mutta takaisin normaaliin päiväjärjestykseen.
Suorastaan laimeasti vastaanotettu Flash Rockin´ Man ja hieman enemmän yleisöä herätellyt Breaker saivat jälleen seuraa Head Over Heels kipaleesta, jota edelsi tällä kertaa aiempaa pitempi bassosoolottelu. Tässä kohdin saksalaisyleisö haistoi oitis yhteistaputuksen mahdollisuuden, eikä bassottelija Peter Baltesin tarvinnut juurikaan yllyttää väkeä moiseen käytökseen. Kun bassosooloilusta oltiin päästy, tuli tietenkin kitaran vuoro. Neon Nightsin kumminkin puolin saatiin jälleen nauttia kunnon sooloilusta, kun Wolf Hoffman tarjosi parasta osaamistaan. Herra tuntui olevan vielä Tuskaakin paremmassa vedossa, ja erityisesti klassisissa osissa Hoffman oli nyt tyystin pitelemätön.

Restless And Wild saatiin nauttia vielä kuivan sään kera, mutta Son Of A Bitchin aikana loputon sade alkoi – jälleen kerran. Turn Me On ja T.V. War olivat vaihtaneet paikkaa sitten Tuskan, mutta vasta Monsterman ja Lovechild ravistelivat väen jälleen täysin hereille. Kun väki oli näin lämmennyt lähti se myös helposti laulamaan Fast As a Sharkin kansanlaulu introa ” Heidi-heido-heida-heidi-heido-heida... ”, jota kestikin sitten jonkin aikaa kunnes Udo katkaisi hoilailun raa´alla huudollaan ja lanaus saattoi jälleen alkaa. Kappaleen lopussa Hoffmanin kitaraan iski jonkinlainen tekninen häikkä, mistä johtuen ääni pätki pahemman kerran ja bändi vetäytyi lauteilta vikkelästi. Tämä tauko osui tosin lopulta ihan oikeaan kohtaan, sillä samassa paikassa varsinainen setti loppui myös Helsingin keikalla.

Tauko kuitenkin venyi venymistään ja vasta jokusen minuutin kuluttua viisikko palasi estradille täräyttämään yhtyeen klassikoksi muodostuneen Princess Of A Dawnin. Nytkin kitara lähti jälleen temppuilemaan, eikä yhtye voinut pitkän huudatus-venyttelyn jälkeen muuta kuin soittaa biisin loppuun jäljelle jääneillä soittimilla. Pienen säädön jälkeen kaikki tuntui kuitenkin olevan vihdoin viimein kunnossa, ja näin yleisölle tarjottiin vielä – Tuskasta poiketen – Breaker levyn nimikkoraita. Pienen lisähuudatuksen jälkeen saatiin kuulla vielä I´m A Rebel sekä Balls To The Wall, eli keikka suljettiin vanhojen kaavojen mukaisesti.

Udon laulu tuntui olevan jälkimmäisellä puoliskolla hetkittäin jo hieman painuksissa, mutta muuten keikka oli jälleen yhtä herkkua yhtyeen faneille. Yleisö äänestää perinteisesti raajoillaan, ja mudassa seisovan väkimäärän taputuksista päätellen keikka hyväksyttiin mukisematta.

Oululainen Sentenced oli parkkeerannut jäähyväiskiertueensa raatoauton tällä kertaa Wackenin backstagelle, ja kyseessä olikin yhtyeen viimeinen Saksan keikka. Tilanteeseen sopivasti bändi kapusi yön mustimpina hetkinä Black Stagelle, ja heti setin alusta lähtien se vaikutti olevan huomattavasti paremmassa vedossa kuin taannoisella Tuskan keikallaan. Tuosta Helsingin keikastahan ei jäänyt ainakaan allekirjoittaneelle turhan positiivista mielikuvaa. Nyt edes setin alkuun osunut äärimmäisen voimakas sadekuuro, joka muuten osui sopivasti Where Waters Fall Frozen biisin kohdalle, ei pystynyt karkoittamaan väkeä pahemmin kentältä. Kaikki tuntuikin tällä kertaa sujuvan hyvässä hengessä, ja aivan kuin omalla painollaan.

Biisilista vaikutti pitkälti samalta kuin Helsingissäkin, mutta kiitos aiempaa huomattavasti tiukemman asenteen sekä yleisesti paremman tunnelman, kappaleista saatiin tehoja irti aivan eri lailla. Takuuvarmat Noose ja Nepenthe upposivat väkeen jälleen kuin tiiliskivi maisemaikkunaan, mutta myös esimerkiksi Crimson pitkäsoitolta valittu Broken sekä uusimmalta albumilta löytyvä Vengeance Is Mine saivat sopivan riehakkaan vastaanoton. Vokalisti Ville Laihiala kertasi bändin tilanteen vielä aivan lopussa End Of The Road bisiin aikana, joka sopikin kaikin tavoin päätökseksi.

Tunnin mittainen soittoaika ei antanut paljoakaan liikkumavaraa, ja monen muun paikalla olleen tavoin olisin suonut Sentencedille hieman pidemmän hyvästelyajan. Hyvä tämä oli silti näinkin, ja oli hienoa nähdä yhtye vielä yhden kauniin kerran ennen suurta hiljaisuutta.

Hautajaistunnelmista siirryttiin seuraavaksi huomattavasti hilpeämpään meininkiin, kun saksalaisen metallin kummisetä Onkel Tom nousi True Metal Stagelle W.O.A. Firefighters bändin kanssa. Tämä tahtoi sanoa sitä, että luvassa oli kevyehköä metalli/rock –musiikkia torvisoittokunnalla vahvistettuna. Ajatus saattaa kuulostaa suomalaiseen korvaan hieman oudolta, mutta perussaksalainen tuntuu saavan tartunnan torvimusiikkiin jo äidinmaidon mukana.

Kun biisit olivat pääosin saksankielisiä jäivät niiden merkitykset tietysti hieman epäselviksi, mutta ympäristön reagoinneista päätellen kappaleet – ja etenkin niiden sovitukset/sanoitukset olivat oikein hauskoja. Ensimmäisessä biisissä vierailevana vokalistina nähtiin Holy Moses yhtyeen möreä-ääninen laulajatar Sabina Classen, jolla tuntui olevan hauskaa koko rahan edestä.

Esitettyjen kappaleiden tyylit heittelehtivät laidasta laitaan, ja ainakin osa biiseistä oli jonkin sortin kansansävelmiä tai juomalauluja. Vähän aikaa tuota katseltuani päätin kuitenkin suunnata kiihtyvässä sateessa takaisin kohti telttoja. Mutaa oli tässä vaiheessa jo joka paikassa, mutta fiilikset olivat siitä huolimatta todella korkealla. Wacken Open Air 2005 oli takana ja ajatukset olivat jo kääntyneet seuraavaan vuoteen. Satoi tai paistoi, paikalla tullaan taas olemaan – se on varma.

Jatka tästä vielä festivaalin yhteenvetoon.

Teksti ja kuvat: Mika Roth