Wired for Mono (Swe), Plain Dust
29.09.2005
Klubi/Turku
Klubin torstai-illan tarjonta ei vetänyt suurta määrää yleisöä liikkeelle, muttei se bändien menoon tai tasoon juuri tuntunut vaikuttavan. Illan anti oli monipuolista ja mielenkiintoista, jo siitäkin lähtökohdasta, ettei kumpaakaan bändiä ollut kuullut aiemmin. Huhujen ja juttujen perusteella luvassa oli kiinnostavaa musiikkia sekä läheltä, että hieman kauempaa.
Paraisilta kotoisin oleva neljän kundin kokoonpano Plain Dust pääsi lavalle tavanomaiseen aikaan yhdentoista maissa. Ennen keikkaa ehdittiin pohtia kolmen Plain-alkuisen bändin historioita. Yhdistääkö Plain Fadea, Plain Ridea ja Plain Dustia jokin muukin, kuin tämän vuoden aikana laajempi esille tulo ja paljon kehuja saanut musiikki? Tästä olisi hauska ottaa selvää, mutta otetaampa ensin selvää siitä mitä tämän illan Plain:illä oli tarjolla.
Hetken aikaa Plain Dustia ihmeteltyä soundi alkoi miellyttää, biiseissä oli ideaa ja laulajakin oli sinut voimakkaan äänensä kanssa. Soundit kulkivat raskaan melodista ja melankolisen tunteellista linjaa, josta mieleen nousivat jossain määrin Placebo, Bush ja jopa Tool. Parin kitaran voima oli vallitseva, johon laulajan tumma ääni sopi hyvin. Ei tässä mitään maailman erikoisinta musiikkia esitetty, mutta hyvin uskottiin omaan tuotokseen ja musiikin voimaan tunteen sanansaattajana. Esiintymiseen olisi hieman kaivannut lisää itseluottamusta ja lavasäteilyä, jota keikan loppua kohden saatiinkin hieman enemmän. Plain Dustin musiikki on yksinkertaisesti synkän kaunista melodiaa syksyn saatoksi ilman liiallista esittämistä tai tyrkyttämistä.
Hetken päästä Tukholman skenestä ponnistava Wired for Mono pääsi vauhtiin. Yleisön vähyys ei tuntunut haittaavan viisikkoa, vaan vauhdikkaita rokkibiisejä taottiin hyvään tahtiin. Ruotsalaisilla oli lava ja esiintyminen hallussa hieman kokeneemmalla tatsilla kuin edellisillä, mutta onneksi mukana ei ollut liikaa perusruotsalaista muotihetkutusta. Musiikista löytyi monipuolisuutta garage-rockista kantrimpaan sävyyn ja popahtavampaan indieen. Jonatan Danneman taikoi koskettimilla pysähdyttäviä sooloja, joihin laulaja Henrik Lillsjön ääni muokkautui hienosti. Kipaleissa oli sellaista energiaa, johon olisi helposti voinut heittäytyä bailaamaan. Loppuun bändi veti yhden iloisimmista ja vanhimmista biiseistään Future´s Son, jonka pääsi bongaamaan myös mukaan tarttuneelta RE: Golden Hits -EP:ltä.
Ilta oli mitä lepposin hyvän musiikia parissa. Mitään suurta bailuiloittelua ei nähty, mutta lähinnä syynä oli yleisön vähyys. Kumpikin bändi on hyvä pitää mielessä jatkossakin, sen verran kiinnostavaa materiaalia oli tarjolla.
Nelli Korpi
