Pienet – Marraskuu 2005
Beautiful Betrayal: Follow The Waves
Jyväskyläläinen Beautiful Betrayal julkaisi alkuvuodesta kolmen biisin promon, jota seuraa nyt uusi kolmen raidan pituinen demo. Julkaisujen välissä bändi aloitti keikkailun ja toinen kitaristikin vaihtui. Lisääntynyt kokemus kuuluu uudella kiekolla kaikin puolin positiviisena voimana ja lisääntyneenä rohkeutena. Nyt biisejä ei vain soitella, vaan niihin myös uskotaan täydestä sydämestä. Tyylisuunta on pysynyt melodisen metallin kentällä, tosin soundipuolella on havaittavissa taipumusta aiempaa modernimpiin ratkaisuihin ja raskaampaan mätkeeseen. Ensimmäisenä kuultava nimiraita ei suotta ujostele, vaan kasvaa nopeasti monumentaaliseksi metallieepoksesi. Biisikolmikon koukukkain ralli on kuitenkin toisena soiva Circle Of Three, jossa bändin parhaat puolet on puristettu tiiviseen pakettiin. Viimeiseksi jätetty Funeral Day ei yllä kahden muun raidan tasolle, jos nyt ei kauaskaan jää. Yhtye kohentaa kyllä osakkeitaan huomattavasti, mutta se viimeinen puristus jää vieläkin puuttumaan.
Mika Roth
Cahier: Nacimiento
Cahierin orgaanisesti kokeilevaa instrumentaalimusiikkia on tullut kuultua näillä palstoilla aiemminkin tänä vuonna. Tuorein demo Nacimiento onkin maestro
Marko Neumanin neljäs Cahier-äänite kuluvana vuonna. Vielä kun Cahierin ”oikea” debyytti julkaistiin tässä lähipäivinä
Foxgloven kautta, voi sanoa artistin olevan enemmän kuin aktiivinen. Pienen budjetin italialaista lyhytelokuvaa varten äänitetty viiden raidan sävellys on tuttua, aika tummasti ja kiireettömästi etenevää näppäilyä ja näpertelyä. Elokuvallinen onkin ihan sopiva sana kuvaamaan touhua, tunnelmillahan tässä pelataan. Kakkosraidan junnaavista jääluolista radiolähetyksen ja kuulaan pianon risteymään tai kasvavaan huminaan, seesteisyys, hallittu pienieleisyys ja tummuus säilyvät musiikin keskeisinä elementteinä.
Ilkka Valpasvuo
For Selena And Sin: Draining
Kotkalaisen
For Selena And Sin yhtyeen levynkansi ei paljoa lupaa ja kun saatteestakin saa sen käsityksen että kyseessä on lähinnä jonkin sortin projekti, eivät odotukset juuri nouse. Niinpä yllätys olikin a) mittava ja b) miellyttävä, kun laitoin kiekon ensi kertaa koneeseen. Yhtye näet soittaa pakahduttavan kaunista ja viiltävän tunnelmallista melodista metallia tyyliin
Katatonia, ShamRain ja
Anathema. Ilmavat ja soljuvasti etenevät kappaleet ovat tarkkaan mietittyjä kokonaisuuksia, jotka kruunataan
Sinin upealla ja lämpimän sävykkäällä laululla. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy demon viimeisteltyyn ja loppuun asti hiottuun soundimaailmaan, joka tekee todella oikeutta kappaleiden hienoille rakenteille. Niin kauniin tunnelmoiva
Heal, ronskimmin ja jylhemmin metalloiva
Jubileum Of My Sorrow kuin viipyilevästi rockaava
Draining tuovat jokainen oman panoksensa kokonaisuuteen, joka kasvaa nopeasti tekijöitään suuremmaksi. Paljon parempaa aloitusta ei mikään bändi voisi saada, joten toivotaan että jatkoa seuraa – ja pian.
Mika Roth
Harmaa Keto: Voittamaton
Kristillistä metalcorea maisemaan paiskova
Harmaa Keto mainitsee rohkeasti vaikutteikseen orkesterit
Slipknot, Mokoma, P.O.D. ja
As I Lay Dying. Mokomaa ja AILD:tä bändin kulmikkaasta rutistuksesta on vaikea löytää, mutta Slipknot ja P.O.D. kuuluvat sitäkin selvemmin lävitse. Örinä- ja rytyytysosasto onnistuu bändiltä suhteellisen hyvin ja etenkin biiseissä
Kauanko Vielä, Rakkauteni On Sinun ja
Tuhon Tie bändin kone käy jo kuumana. Hempeään tunnelmointiin ryhdyttäessä Harmaa Keto ei sitä vastoin ole todellakaan voittamaton, mistä pahimpana esimerkkinä käy kolmantena soiva
Parempaan. Soundit ovat kautta linjan suttuiset ja epäselvät. Diskanttipuuro ja erityisesti pellit käyvätkin joissain vaiheessa jo todella pahasti korville. Soundien takia myös lyriikoista on vaikea saada selvää, ja ymmärtääkseni ne ovat tässä se tärkein osa. Harmaa Keto on demonsa valossa mielenkiintoinen, vaikkakin kovasti keskeneräisen tuntuinen tuttavuus. Säällisillä äänillä tästä voisi saada paljon enemmänkin irti.
Mika Roth
Laivue: Skeleton
Parivuotias Jyväskyläläisyhtye Laivue soittaa todella mielenkiintoista kitarajunnailua. Suomenkielisesti melko kiireettömällä kaavalla soittavaa nelikkoa on jo ehditty vertailla
Sonic Youthiin,
Mogwaihin ja
Liekkiin ja kaikkia noita halutessaan löytääkin yhtyeen soitosta. Varsinkin Sonicia... Itse nostaisin vahvaksi sukulaissieluksi myös helsinkiläisen
Sydän, Sydämmen, jonka akustispainotteinen ”vinohevi” tai ”kevyesti poukkoileva taiderocksynkeily” on yllättävän lähellä Laivueen maisemia. Neljän biisin näytteen avausraita
Hahmot alkaa varovaisesti, mutta junnaus ja hienovarainen särö on kyllä mukana touhussa heti kättelyssä.
Leevi Wuolion laulu on herkästi synkkää ja miedosti vinoa. Hommaa kasvatetaan kerroksittain raskauden lisääntyessä joka mutkassa, silti indierockia hevimpään homma ei kasva. Heleämpi
Odottamaton vastoinkäyminen aamulennolla leijuu junnaillen hattarapilvissä, joihin pienet ilmakuopatkin iskevät hetkittäin. Lopuksi jyräillään kunnon syöksykierteellä.
Vallan! tahkoaa samalla kasvavalla kaavalla ilman lauluosuuksia lähes kymmenen minuuttia, kun taas päätösraita
Sulava Mehiläinen riekkuu punkisti lyhyen pyräyksen, junnaten mutta enemmän ryntäillen. Kyllähän tällainen meuhka aina minulle putoaa! Hyvähyvä!
Ilkka Valpasvuo
Rightslide: Bulletproof Mullet
Mitään kantria ei
Rightslide soita, vaikka levynkannessa onkin
Buffalo Bill ja levynnimessäkin mainitaan takatukka eli mulletti. Semmoista suoraviivaista, mutta kitaravaellusta harrastavaa katurockia hivenen melankolisella laululla on tämän Varkauden tukikohdakseen mainitseman viisikon soitto.
Antti Tolvasen laulussa hivenen särähtelee fingelska, kahden kitaran ja rytmiryhmän soitto kulkee hyvin ja rokisti. Viisikon ensimmäinen demo todistaa kyllä, että soitto kulkee ja asennetta löytyy. Silti mitään sen erikoisempia ideoita tai hienouksia tältä kolmen biisin lätyltä ei vielä irtoa. Menevää, mollimausteista perusrokkia. Ekaksi näytteeksi ihan kelpo.
Ilkka Valpasvuo
Sultans Of Hell: Demo III
Ripeää punkrockia veivaava
Sultans Of Hell perustettiin vuonna 2003. Tällä kolmannella demollaan Joensuulaisnelikko tahkoaa valitsemallaan tiellä hikisesti kolmen biisin verran. Aika suoraviivaista ja kiivasta touhu tuntuu olevan, mitään sen kummempia erikoisuuksia sävellyksistä ei irti saa. Hiki lentää, kitara rykii, tahti hakkaa kuin höyryveturi.
Jarnon laulusta saa hyvin selvän ja kielikin on sieltä selkeämmästä päästä. Persoonaa tästä touhusta vain on melko vaikea kaivaa esiin, kun vastaavanlaista vääntöä sahaa varmasti satoja muitakin yrittäjiä. Perusasiat ovat kunnossa, nyt vaan entistä tarttuvampia sävellyksiä aikaan.
Ilkka Valpasvuo
The Einsteins: Predictability
Tamperelainen vuonna 2004 perustettu
The Einsteins on näillä näkymin julkaisemassa debyyttilevyään ensi vuoden alussa. Kesällä nauhoitetusta biisimateriaalista viisi kappaletta on koottu bändin ilmettä esitteleväksi promoksi, joka saapui myös Desibelin arvioon.
Melko suoraviivaisesta autotallirokista on kyse, vaikka hommassa on tarpeen mukaan mukana poppia, punkkia ja jopa billyä. Ensimmäinen kappale
Even More Potential Victim Of Crime kuulostaa raskaudessaan ja uhkaavuudessaan jopa
Kometalta, mutta huomattavasti yksioikoisempaa touhu Einsteineilla on.
Acid Fruit Candy Fish ei oikein missään kohtaa saavuta nimensä kaltaista mielenkiintoisuutta, vaikka onkin ihan hilpeä ralli. Rauhallisemman auvoinen
Flourish eroaa sen verran paljon muusta materiaalista, että nousee esiin. Heleää ja melkoisen iloista keinuttelua.
If You Touch Rosemary Brown palaa hivenen vauhdikkaampaan kaavaan, mutta melankoliaa on selkeästi enemmän mukana. Kitaristi-laulaja
SP Nationin englanti töksähtää tässä muutaman kerran, vaikka muuten kieliasia onkin aika hyvin hallussa. Hervottomasti hytkyilevä päätösraita
I Will Always Be Your Mule pistää kyllä hyvin tuollaisen kahjon vaihteen silmään, mutta jättää homman hiukan puolitiehen. Hyvää vinguttelua silti. Kokonaisuutena Einsteineilla on toki mukavan letkeä ja monia juttuja yhdistelevä kaava touhussaan, mutta ehkä hiukan voisivat päästää itseään enemmän irti? Hiukan hakee vielä.
Ilkka Valpasvuo
Vala: II
Nokialainen
Vala on pitänyt parin vuoden luovan tauon jäsenten ”maanpuolustuksellisten velvoitteiden” takia, mutta nyt aiempaa lyhythiuksisempi yhtye on jälleen sorvin ääressä. Työn tuloksena on syntynyt neljän biisin mittainen julkaisu, joka vie yhtyeen soittoa aiempaa selkeästi popimpaan suuntaan.
Viime kiekon tiimoilta heitetyt vertailut
System Of A Downin suuntaan on siis syytä unohtaa, sillä Vala vuosimallia 2005 liikkuu pitkälti samoilla linjoilla
Apulannan kanssa. Erityisesti toisena soiva
Haavat hiljaa-kovaa-hiljaa rakenteineen on lähestulkoon suoraa apista, eikä seuraavana maisemaan tärähtävä
Sanoista ja teoista juuri enempään pysty. Onneksi ensimmäisenä kuultava
Maailma ja viimeisenä soiva
Salaisuus uskaltavat sentään hieman rikkoa tätä kaavaa. Alku ja loppu ovatkin kiekon parasta antia, sillä reilusti rockaava Maailma ja metallisempi Salaisuus pystyvät selvimmin muodostamaan tyystin omaa kuvaansa. Soundit ovat aiempaa paremmin kunnossa, mutta sävellyskynässä olisi yhä teroittamisen varaa.
Mika Roth
Lukukertoja: 8814