ultrasport, Red Carpet, Viola
12.01.2006
Klubi/Tampere
Vuosi alkaa olla pikkuhiljaa käynnistynyt ja keikkarintamallakin vilkastuu. Tampereen Klubilla kohtuullinen yleisömäärä pääsi seuraamaan kotimaisen indiepopin lämminhenkistä maaottelua sekä tarkastamaan koneisemman kakkoslevynsä Anything Can Stop Us loppusyksystä julkaisseen Violan nykyisen kokoonpanon livekunnon.
Jos ultrasportin ja Red Carpetin tasoa tarvitsisi oikeasti jotenkin verrata ja pohjana käyttäisi tätä torstai-illan keikkaa, selviäisi Carpet selkeänä voittajana maalisuoran päähän. Vaikka sportin positiivissävyinen kitarapop onkin vuosien saatossa kasvanut mukavan vyöryttävään, hetkittäin jopa päällekäyvään muotoon, ei nelikon soitosta silti hohda samanlainen harmonian tuntu kuin mitä serkus-yhtyeeltä irtoaa. Runsaasti koskettimia käyttänyt ultrasport oli tällä kertaa ihan jees, muttei tahtonut tempaista mukaansa. Lavalla nähtiin nelikon vahvistuksena myös Le Futur Pompisten Einar Ekström, joka myös Carpetin keikoilla on laajentanut skaalaa.
Ja tokihan Einar nousi lavalle toisen kerran myös tänä iltana, kuten myös tuplavuoron tehnyt rytmiryhmä Olli Moilanen/Samuli Toivonen. Red Carpetin pop on loppujen lopuksi aika lähellä ultasportia, mutta muutamat seikat, jotka tällä keikallakin nousivat hyvin esiin, tekevät yhtyeestä minun korvissani kiinnostavamman. Ensinnäkin stemmalaulut: Tokihan sportkin moista harrastaa, mutta etenkin Carpetin kitarasankarit Veli Kauppinen ja Petri Nakari ovat kyseisellä saralla aivan omaa luokkaansa. Toiseksi biisikynä: Carpetin takataskusta ja piirongin laatikosta paljastuu kerta kerran perään koskettavia ja monipuolisia pop-kaunokaisia, joita herrat myös osaavat luovasti soveltaa.
Tällä kertaa ainakin yksi biisi kuultiin mielenkiintoisesti hivenen mollimmassa sävyssä levysoittoon verrattuna. Soitto oli rikasta, mutta samalla myös tarpeeksi hengittävää. Huolimatta pienieleisestä pop-soitannosta yltyi Carpetin kitarointi hetkittäin melkein hevin kiivauteen. Mitään varsinaista hissuttelua ei kuultu, muuten kuin energisesti edenneiden kappaleiden fiilistelykohdissa. Parasta kyseistä osastoa tarjosi edellisen levyn peruja oleva, toivebiisinä toteutettu Back On The Tracks, joissa päästiin melkoisen lähelle parhautta. Yhtyeen syksyinen The Noise Of -levy saattaa ensikuulemalta jäädä peruspoppilevyn harmaaseen sarjaan, mutta näin hetken tauon jälkeen livenä kuultuna nuo kappaleet avautuvat entistä paremmin. Ehkäpä levy on muutaman vuoden päästä kotimaisen klassisen popin kulmakiviä, jonka suuntaan kelpaa kumartaa?
Suurin mielenkiinto ennen keikkaa kohdistui siihen, miltä Viola mahtaa nykyjään kuulostaa livenä? Vastaus saatiin, mutta se ei valitettavasti oikein miellyttänyt. Entisen nelikon harvettua ovat jäljellejääneet jäsenet Riku ja Tommi vieneet 80-lukuisen kuulasta ja sähäkkää tähtiintuijottelua mestaroineen yhtyeen kohti koneellisempia sfäärejä. Vaikka kulkusuunta on nykysuuntauksien valossa ymmärrettävä ja toteutuskin melko mielenkiintoinen, on matkalle jäänyt paljon.
Vielä yhtyeen debyytin Tearcandyn aikoihin touhu oli melko uneliasta ja rauhallisista, tummuudestaan ja kaihostaan huolimatta toiveikasta. Nyt tuntui siltä kuin tuolloinen lumisessa maisemassa hymyillyt runopoika olisi vetänyt muutaman vuoden klubihuumeita ja lähtenyt hakemaan rankempaa ja rankempaa neonvalo-euforiaa. Toki Rikun laulu on aina ja edelleen ihastuttavaa, mutta sille ei annettu tarpeeksi tilaa maalata sitä maisemaa purppuraiseksi. Jopa Tearcandyn helmet eivät nykymuodossaan jaksaneet innostaa ihan entiseen malliin. Toki jos yhtye onnistuu luomaan keikan encorena päättäneen Melancholydisco-levyn hitin Sad Eyed Disco Dancersin kaltaisia koneisempia helmiä lisää, on uudistetullakin tyylillä taatusti ystäviä. Huolestuttavinta yhtälössä tuntui omalla kohdalla olevan se, ettei homma saanut tanssimaan, vaikka sen luulisi olevan aika olennainen juttu kun kerran neondiskoon ollaan tultu...
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
