Provinssirock - sunnuntai

Kolmas ja viimeinen festivaalipäivä käynnistyi tutun helteisissä tunnelmissa. Tasan puolenpäivän kohdilla Jarkko Martikainen aloitti oman osuutensa Rytmiteltalla, jonka katveeseen olikin saapunut jo hyvä joukko kuulijoita. Tällä kertaa Martikainen esitti lähinnä oman Mierolainen soololevynsä, sekä tulevan toisen soololevyn kappaleita puhtaasti trubaduuri-pohjalta, eli lavalta löytyi nyt vain mies ja kitara.

Kun sävellykset oltiin riisuttu ja pelkistetty näin yksinkertaiseen muotoon, muokkasi uusi lähestymistapa monien kappaleiden yleistä tunnelmaa ja painotuksia radikaalisti. Omien soolobiisiensä lisäksi Martikainen esitti myös jokusen muista yhteyksistä tutuksi käyneen kappaleensa. Näistä "puolittais-lainoista" ehkä yllättävin oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus hitti Elegia. Myös YUP ralli Meitä odotellaan mullan alla sai positiivisen vastaanoton, kuten odottaa sopikin. Setin viimeisenä kuultiin Mierolaisen kolkon kaunis päätösraita Kaikki me kuolemme pian, joka sulki intiimin hetken suorastaan mykistävällä tavalla. Jotta hautajaistunnelma ei olisi päässyt liikaa valloilleen tarjottiin encorena vielä vanha YUP-ässä Jos helvetti on täynnä, joka kevensikin mukavasti tunnelmaa. Martikainen osoitti hallitsevansa pienieleisemmänkin esiintymisen ja yksi jos toinenkin kuulija löysi varmasti herran tutuista kappaleista paljon uuttakin ajateltavaa.

Isoo Teltta oli myös erityisen kuuma teltta, kun Von Hertzen Brothers starttasi settinsä vähän ennen yhtä. Vaikka olosuhteet olivat lähinnä saunamaiset väkeä oli saapunut ennakkoon paikalle kohtuullisesti. Rivit lähtivät luonnollisesti vielä täydentymään tästä, kun Von Hertzenin veljekset Kie, Mikko ja Jonne pistivät apuvoimien avustuksella pystyyn perinteisiin nojaavan rock´n´roll juhlansa.

Vaikka äänivalli oli aivan julmetun kokoinen, onnistui bändi pitämään sen rengin asemassa. Niinpä massiiviset muurit eivät tukahduttaneet tunnelmaa ja korkeuksiin kohoavat rakentelut hengittivät silti kevyen ilmavasti. Tätä saavutusta voi pitää ehkä pienoisena ihmeenä, mutta rautaisella taidolla taisi silti olla suurempi rooli kyseisessä saavutuksessa. Keväisen Approach albumin radiosoittoa saanut pikkuhitti Let Thy Will Be Done, sekä samalta kiekolta löytyvä In Your Arms taittuivat ryhmältä todella esimerkillisesti, eikä muistakaan järkäleistä löytynyt sen kummepia säröjä. Soundillisesti upea keikka oli ehkä yhtä "Pink Floyd tapaa Led Zeppelinin Kingston Wallin treeniksellä" osastoa, mutta kun työn laatu on näin korkeaa, ei sovi valittaa.

Vaikka ulkona aurinko porotti täydeltä terältään, loisti Isoon Teltan sisällä huomattavasti kuumempi rockin mystisillä voimilla palava energiakeskittymä. Huomionarvoista oli myös Kien soitto, sillä vaikka miehellä näytti olevan oikea ranne tukevasti paketissa, kulkivat sormet näppärästi kitaran kielillä. Rockin parantavan voiman mahti tuli näin jälleen kerran todistettua.

Turkulainen tarttuvaa, popahtavaa ja häpeilemättömän koukukasta skeitti-punkkia soittava So Called Plan oltiin sijoitettu soittamaan Zanzibar lavalle, mutta bändi näytti nauttivan niin kovaa suosiota, että astetta suurempi estradi olisi ollut sopivampi paikka nelikolle. Piskuisen lavan edusta oli jo parin biisin jälkeen ruuhkautunut läpitunkemattoman tiiviiksi väestä, jota tuntui saapuvan paikalle aina vain lisää. Niinpä iso osa yleisöstä ei tainnut nähdä bändiä juuri ollenkaan, kun koko lähitienoo oli täynnänsä innokkaita kuulijoita.

Green Dayn, Bad Religionin ja Blink 182:en iloisissa olosuhteissa syntyneeltä risteämältä kuulostava yhtye sai jokaisella rallillaan komeat aplodit, eikä tuo mikään ihme ollut. Tarttuvat kertosäkeet, koukukkaat sävellykset sekä reipas tempo pitivät huolen siitä, ettei väellä todellakaan käynyt aika pitkäksi. Kun tähän lisää vielä vokalistin hyvän englannin ääntämyksen ja tuoreita sävyjä keitokseen tuoneet koskettimet, oli kasassa menestyksen resepti. Iloiset punk-pop-rollaajat saivatkin energisellä esiintymisellään käännettyä varmasti lukuisia uusia päitä puolelleen. Viimeisessä biisissä laulaja päästi itsensä täysin irti ja raskaalla huudolla edennyt ralli olikin täydellinen lopetus menestyksekkäälle keikalle.

Isoon Teltan pätsimäisessä kuumuudessa esiintyvä Timo Rautiainen oli tuonut muassaan suurimman osan soololevynsä kokoonpanosta ja ainoastaan Tuomas Holopainen näytti puuttuvan rivistöistä. Vaikka festivaaliväsymys tuntui vaivaavan jo useampaa kuumuudessa hikoilevaa juhlijaa, oli väkeä saapunut taas paikalle ihan mukavasti.

Setti käynnistyi samalla tavoin kuin Sarvivuori albumi, eli ensimmäisenä kuultiin mandoliinilla ryyditetty Eteenpäin, jota seurasi niskalaukausmaisesti junttaava Pesäpallomaila. Keikka eteni muutenkin ennalta arvattavissa tunnelmissa, jopa lainakappeleiden osalta. Trio Niskalaukauksen biisejä ei kuultu tietysti ainuttakaan, mutta mm. Maarit Hurmerintaa, Leevi & The Leavingsiä sekä Vesa-Matti Loiria kylläkin. Lainojen aikana suoritettiin myös perinteinen bändiesittely ja Loiri-lainan kohdilla basisti Nils Ursin onnistui kaatumaan piuhaansa. Kyseessä olikin nopein liikerata, mitä lavalla nähtiin tukahduttavassa kuumuudessa. Setti tarjosi pitkän kitarasoolon lisäksi myös puhetta mandoliineista, sekä yhden pelkällä akustisella kitaralla säestetyn laulun. Singlebiisi Punainen viiva sai kirvoitettua yleisöstä odotetusti ne suurimmat aplodit, samoin seesteisen kaunis Meille niin rakas otettiin vastaan suurin kiitoksin.

Rautiaisen soolotuotanto ei vielä riitä aivan kokonaisen keikan tarpeiksi, eikä kaikkia lainoja voinut pitää täysin onnistuneina valintoina. Kaikesta sillisalaattimaisuudestakin huolimatta setti kuitenkin vakuutti yleisönsä, jolle tämä suomalaisten tuntojen tulkki on yhä kovin rakas. Vielä siellä pakassa tuntuu riittävän niitä päiviä.

Max Cavaleran johtama Brasilialais-Yhdysvaltalainen Soulfly pisti seuraavaksi päälavan eteen pakkautuneisiin massoihin liikettä, kun kuumuuteen tottunut nelikko tanssitti rytmikkäällä heimometallilla yleisöään. Herra Cavalera, entinen Sepulturan sielu ja nykyinen kokeilevamman metallin elävä legenda, muuttaa kuulemma kiertueilla settien kappalejärjestystä kertomatta muutoksista muille. Näin soitossa pysyy tuoreus ja rutiinin ruma varjo ei pääse koskemaan bändin musiikkia.

Tällä kertaa vanha Sepulutura klassikko Roots Bloody Roots täräytettiin jo alkumetreillä maisemaan ja biisin tukevan juurevat sekä vastustamattoman groovaavat riffit olivatkin parasta mahdollista lääkettä helteiseen päivään. Ahkerasti kitaraa biisien välissä vaihtanut Cavalera jaksoi väsymättä innostaa yleisöään, samoin kuin komeita hyppypotkuja soittonsa ohessa viskonut kitaristi Marc Rizzo. Riffimestari Rizzo lurautti myös yhdessä vaiheessa ilmoille todella pitkän kitarasoolonkin, joka oli rakenteeltaan virkistävän persoonallinen. Kerrankin soolo ei ollut vain sitä samaa vanhaa teknistä tiluttelua. Soulflyn omien biisien lisäksi setissä kuultiin vanhat Sepultura-laatujyrät Arise, Attitude ja Territory. Uudemmasta tuotannosta raivoa uhkuva Riotstarter sekä aina toimiva Seek´n´Strike otettiin jälleen riehakkaimmin vastaan.

Setti suljettiin jo reilun tunnin soiton jälkeen, mutta eihän keikka tetenkään tähän vielä loppunut. Välillä rumpali Joe Nunez huudatti väkeä vanhalla ”vasen puoli vastaan oikea puoli” tempulla ja Cavalera itse saapui takaisin estradille Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelipaita päällään. Muutaman tarkoin harkitun encoren voimin Soulfly viihtyikin lauteilla lopulta himpun yli puolitoista tuntia. Hirvittävimmät metelit juhlakansasta irroitettiin näissä jälkilöylyissä 3 albumin luotettavalla Eye For An Eye ässällä. Yhteenvetona voi todeta, että Soulfly nousi tinkimättömällä esiintymisellään miltei sunnuntain pääesiintyjäksi, sen verran kovatasoisesta ja mittavasta keikasta tässä oli kysymys.

Walesista kotoisin oleva Bullet For My Valentine on erityisesti brittiläisessä lehdistössä saanut harteilleen metallin pelastajan ja seuraavan merkittävän mega-metallibändin viitan. Kaikki tämä kohu orkesterin ympärillä nostatti varmasti odotuksia yleisön keskuudessa korkealle, joten Saarilavan edusta tuli nytkin kansoitettua hyvissä ajoin.

Yleisö villiintyi jo intron kajahtaessa ämyreistä, ääni kohosi, kädet nousivat ilmaan ja jännityksen tiivistymisen pystyi tuntemaan kentän yllä. Nostatus päättyi kun asiallisen mustiin vetimiin sonnustautunut nelikko aloitti armottoman vyörytyksensä. Saarilavalle nopeasti asettunut riffivetoinen metallimyräkkä kesti seuraavat kolme varttia, minä aikana debyyttilevy The Poisonin parhaat puolet taottiin voimalla kuulijoiden otsalohkoihin. Seesteisyydellään erottuva Tears Don´t Fall, raivoisa paahtoraita Today Cries In Vain sekä iskuhumalan aiheuttava Hit The Floor edustivat debyyttiä ansiokkaasti, eivätkä muutkaan kiekon rytyytykset jääneet juurikaan näiden varjoon. Varhaisempi sinkkubiisi Hand Of Blood sai aikaiseksi asianmukaisen pitin, tosin laulaja/kitaristi Matthew Tuckin vahvalla pyynnöllä alustettuna. Tuckin pääosin melodinen laulu sai toistuvaa huutotukea basisti Jason Jamesilta, sekä hieman satunnaisempaa apuvoimaa kitaristi Michael Pagetin suunnalta.

BFMV:n metallikeitos osoittautui lopulta yllättävänkin perinteiseksi mätöksi, josta mieleen nousivat helposti Jamesin paidassa lukenut Megadeth sekä mm. varhaisempi Metallica ja Sepultura. Näitä aineksia oltiin toki jalostettu ja kehitelty sitten aivan omaan suuntaansa. Setin parasta antia olivat kivenkovat riffi-iloittelut, jolloin yhtye pääsi kunnolla niskan päälle. Harmi että keikka oltiin sijoitettu sunnuntain loppupuoliskolle, eikä esimerkiksi lauantai-iltaan, sillä silloin lopputulos olisi saattanut olla vieläkin tyrmäävämpi.

Korn oli joutunut perumaan keikkansa aivan viime metreillä valitettavan sairastapauksen vuoksi ja paikkaajaksi oltiin kiinnitetty ruotsalainen In Flames, joka saapui Törnävälle suoraan Hultsfredsin festivaaleilta. Korvaaja ei tietenkään tyydyttänyt kaikkia Korn-faneja, mutta vaikeassa tilanteessa ratkaisu oli sieltä parhaimmasta päästä.

Mainion Come Clarity albumin alkuvuodesta julkaissut Göterborgilaisbändi aloitti settinsä parilla nopealla vetäisyllä, joiden jälkeen vokalisti Anders Friden kertasi ääneen sen, minkä takia In Flames esiintyi nyt Kornin tilalla. Hyvätuuliselta vaikuttava yhtye voittikin nopeasti yleisön puolelleen ja eräs vihreään kokovartalo jänispukuun sonnustautunut katsoja pääsi jopa tanssaamaan yhden kappaleen ajaksi lavalle. Bilettävä ihmisjänis pääsi lisäksi kertomaan festivaalikansalle viestinsä, joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan; ”Can You Festival!” Herkkuja tarjottiin aina debyyttilevyltä asti kun mm. Behind Space, Colony, Trigger ja Watch Them Feed soitettiin tutulla intensiivisyydellä. Vanha yleisönhyppyytys ralli Only For The Weak toimi niinikään ja kertosäkeiden ”Jump! Jump! Jump!” huudot saivat lavan edustan näyttämään kiehuvalta ihmismereltä.

Keikan lähestyessä loppuaan Friden piti vielä kiitospuheen, jossa hän kohteliaasti ihmetteli kun suomalaiset eivät olleetkaan hirviöistä muodostuva kansa – Lordin Euroviisuvoitto kun oli kuulemma saanut bändin kuvittelemaan moista. Come Clarityn aloitusbiisi Take This Life ja edellisestä Soundtrack To Your Escape pitkäsoitolta napattu My Sweet Shadow toimivat viimeisenä rynnäkkönä ennen lopullista hiljaisuutta.

In Flamesin poistuttua Ison Lavan lamppujen alta kahdeskymmeneskahdeksas Provinssirock oli väistämättä ohitse. Kolme päivää aurinkoa, runsas annos monipuolista musiikkia ja yli 60 000 juhlijaa tekivät tästäkin Provinssirockista todellisen ihmisten juhlan. Kiitos ja kumarrus, ensi vuonna sitten uudestaan!

Voit palata takaisin Provinssin alkuun tästä.

Teksti ja kuvat: Mika Roth