15.07.2006
Tampere/Vapriikki
Ensimmäiseksi täytyy todeta että olin aika skeptinen tilan suhteen. Restauroituna museorakennuksena toimiva Vapriikki ei todellakaan tule ensimmäisenä mieleen kun mietitään Tampereen konserttitiloja. Vapriikin ”salin” betoniseinät seinät eivät valitettavasti poistaneet epäilyksiäni, vaan todistivat ne todeksi. Kehnosta tilasta huolimatta illan esitykset osoittautuivat toistensa vastapareiksi.
Jo puolentoista vuoden ajan olen törmännyt tähän Pomon kappaleita soittavaan cover –bändiin, mutta tilaisuus katsastaa heidät livenä on aina luikerrellut pois. The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band aloitti yllättävästi hieman tuoreemmalla materiaalilla. The Rising täräytti homman alkuun ja heti perään kuultiin jo sitten Badlands ja Bo Diddley –komppia lainaava She´s the One. Saku "Bruce" Virtasen vertaistansa hakeva Bruce tulkinta oli koko keikan sielu. Virtasen ääni oli samankaltaisuudessaan loistava ja resuista ulkonäköäkin löytyi.
Vierailevana tähtenä nähtiin illan toisen esiintyjän Liekin kosketinsoittaja Okke Komulainen. Komulainen muodosti Lasse "Mosse" Noukan kanssa Bittan–Federeci kosketinduon mikä pitää The E Street Bandiakin pystyssä. Komulaisen synasoundien ansiosta I´m on Firekin taittui yllättävän mukavasti. Loppurutistuksena kuultiin Pomon keskeisimpien albumien nimibiisit peräjälkeen. River, Born in USA ja Born to Run lopettivat sitten illan varsinaisen keikan. Valitettavaa kuitenkin oli että bändi tuntui pääsevän vasta encore –biisinä vedetyn Hungry Heartin aikana todelliseen menoon. Vaihdetta olisi voinut nostaa jo aikaisemmin.
Tässä vaiheessa sallittakoon kirjoittajalta kehno sanaleikki, mutta Liekki oli tulessa. Puolen vuoden keikkatauko ei näkynyt sen pahemmin soitossa ja iloisuuttakin hommaan löytyi. Homma lähti lentoon Korpilla, jota seurasi Lilja. Hieman pöhöttynyt ja kasvokarvoitusta kerännyt Janne Kuusela näppäili kitarastaan pienen hakemisen kautta toinen toistaan parempia riffejä. Setissä kuultiin yllättävän vähän kappaleita viime vuonna julkaistulta Rajan piirsin taa –levyltä ja enemmänkin vanhempaa materiaalia. Koska uusimmasta levystä oli kulunut jo tarpeeksi aikaa, bändi ei pakkopromonnut levyn biisejä, vaan setti oli rakennettu niistä biiseistä joita on hyvä soittaa. Illan aikana kuultiin mm. sellaiset kappaleet kuin Aave, Tähtien ja Veit omasi lentoon. Rajan piirsin taa –levyn progressiiviset kappaleet kuin Valeria ja Rintama toimivat livenä erittäin hyvin. Okke piiskasi sointuja koskettimistaan ja Juha väläytteli fillejä aivan kuin oltaisi oltu 70 –luvulla, suomiprogen kulta-ajalla.
Teemu Soinisen välispiikit, joissa melkein jokainen kappale oli nimeltään Summer is Crazy tai Summer of Love värittivät hyvin tunnelmaa. Viimeinen biisi varsinaisessa setissä oli Pienokainen. Sen jälkeen paketti viimeisteltiin kahdella encorella. Jos aiot niin sano ja Magio –levyn kappale Tanssitaan saivat yleisön villiksi ja lämmittivät Vapriikin kalseat betoniseinät.
Illan kolmas esiintyjä oli paikan todella kehno akustiikka. Vaikka Brucen ja haamubändin soitto ei ollut täysin kohdallaan, ei kaikkea voi laskea bändin syyksi. Esiintymistila oli pelkkä betonikäytävä, joka tunnetusti ei ole kovista pinnoista parhainta materiaalia akustiikan märille unille. Lisäksi yleisön osallistuminen oli todella vaisua. Koko illan aikana ei ollut erityisen paljon ihmisiä, mutta ensimmäisen bändin aikana hajurako yleisöön oli liki kymmenen metriä. Hieman rohkeutta siihen osallistumiseen, niin tunnelmakin paranee.
Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä
