Ilosaarirockin Sulo-klubi
14.07.2006
Laulurinne/Joensuu
35-juhlavuottaan viettävä Ilosaari vietettiin jälleen heinäkuun puolivälissä, tutusti kaksipäiväisenä ja jo yhdeksättä vuotta peräjälkeen loppuunmyytynä. Järkevissä mitoissa sekä yleisön että artistien puolesta pidetty, pitkälti talkoopohjainen festivaali on ennen kaikkea rento. Vaikka melkein kaikki pelaakin kuten kuuluu, ei asioista niuhoteta tai olla festareilla duunissa suu mutrussa.
Vaikka Ilosaari on vain kaksipäiväinen, oli pieni osa festivaalialueesta jo perjantaina auki Sulo-klubin merkeissä, joka tarjosi viimevuotiseen tapaan Rekkalavan ja YleX-lavan välillä vuorottelevan ”ulkoklubin”. Vaihtoehtoisia illanviettotapoja perjantaina oli jäähallissa soiva punkahtava Töminä tai Kerubin kuppilassa järjestyvät pienemmät tapahtumat. Jo viikolla oli järjestetty torikonsertteja, joten ainakin paikalliset olivat hyvin virittäytyneet viikonlopun huipennukseen...
Desibeli osallistui perjantaina Suloon, joskin vasta kymmenen artistin klubin puolivälistä alkaen. Ensimmäinen seurattu esiintyjä oli Kauko Röyhkä, tuo suomirockin räyhähenki numero yksi. Lievästä kesäflunssasta kärsinyt Kauko oli kitaristi Timo Vikkulan, basisti Måns Huldenin ja rumpali Tero Klingin muodostaman bändinsä kanssa kelpo vireessä, vaikka äänen käheys pakottikin Kaukon suunnittelemaan settinsä sen mukaiseksi. Mutta sehän vain lisää seksikkyyttä, totesi herra itse asiaan...
Homma lähti liikkeelle reippaasti Keväällä, joka peräänsä startanneen 50-luvun kerrostalojen tapaan tarjosi hienoa, vain Kaukon hallitsemaa huomaamattoman virnuilevaa suomenkielistä elämänkuvaa . Edesmenneestä ystävästä kertova Observatorion mäellä Miss Farkku-Suomen ja muiden rallien ohella valmisti tietä komeasti soineelle Paskalle kaupungille, johon keikka kelpasi päättää. Kaukon välispiikit olivat ehkä astetta normaaliakin levottomampia, virnistellen heitetty Me ollaan ehkä yli-ikäisiä tälle festivaalille, mutta hei me ollaan parhaita oli sieltä järkevimmästä päästä.
Kun tietää Kaukon sanoittaneen useamman Samae Koskisen talvisen soolodebyytin kappaleista, oli oikeastaan aika herkullista päästä seuraavana seuraamaan Samaeta taikabändeineen. Hirveästi aikaa ei näille Rekkalavan keikoille annosteltu, mutta Samaen johtama nelikko käytti siitäkin vain reilun puolisen tuntia. Herkästi Auringolla ja Leikkipuistossa -keinuttelulla aloitettu keikka huipentui Hei Poika -kappaleen riehakkaaseen loppuun, jossa Samae pisti yhdessä Petri Nakarin kanssa melkoisen rokkikitarasooloilun päälle. Myös Janne Lastumäen riehakas rumputyöskentely nosti mieleen energisiä muistoja ajoista, jolloin Janne soitti rokkia ensimmäisissä bändiviritelmissään.
Lainabiisikin ehdittiin kuulemaan, vaikka setti oli lyhyt. Bändin versiointi Kasevan Isosta pahasta miehestä sai toteamaan, että kyllä sitä sukulaisuutta löytyy näidenkin bändien välillä. Jarno Alhon Talo jonka pihalla pelto -kokoelmalla kuultu Krakatau oli mukava kuulla Taikabändiltä, vaikka tällä kertaa versio hiukan poikkesikin levytetyistä. Jotenkin hätäinen keikka oli, Universumiakin pistettiin jopa niin ripeästi, että Samilla meinasi mennä sanat sekaisin. Silti: hieno bändi ja ihan kelpo keikka.
Egotrippi täytti ison teltan mainiosti ja meininkikin oli festivaalikeikaksi hyvä. Ihan sitä intiimiempien klubitilojen herkkyyttä ei ehkä irronnut, mutta yleisömassan laulatus oli sitäkin komeampaa. Homma käynnistyi tuoreimman levyn aloitusbiisillä Rakkaani. Muutenkin uusi, ehkä aiempia melankolisempi, Vielä koittaa uusi aika oli hyvin edustettuna. Iloinen aina pisti hymyn huulille, Asfaltin pinta sai lähes koko teltallisen heilumaan sytkäriliekkien ja loistavien kännyköiden valossa. Basisti Anssin vetämä heilutus-aerobic toi mukavasti hilpeyttä keikan haikean puolen vastapainoksi. Vuokses sun jatkoi keinutusta, Nämä ajat eivät ole meitä varten samoin. Kovasti pyydetty Matkustaja pisti fiiliksen kattoon ja loppuun säästetty hittipotpuri Tänään ei kukaan vastaa, Koivuniemen herra, Älä koskaan ikinä ja Unihiekkaa hoiti loput.
Jengi löysi Rekkalavalle Black Audion keikalle nopeasti Egotripin jälkeen. Mistään yleisöryntäyksestä ei voi puhua, mutta vannoutuneita faneja löytyi yllättävän paljon. Uuden levyn Iron Rhino biisejä soitettiin energisellä tatsilla, eikä vanhoista hiteistä mukaan mahtunut kovin montaa. Rauhallisemmat kappaleet jätettiin suosiolla otollisempiin aikoihin. Knee Deep In Love oli loistava energiapakkaus keikan alussa. Ville Pirinen oli jälleen löytänyt lantionkeinutuksen ja villin voiman, mikä tarttui yleisöön nopeasti. Kylmää yötä uhattiin hikisellä selänaukaisutanssilla ja eläimellisellä lavamenolla. Video Store nostatti tunnelmaa entisestään, samoin teki Dirt Pond Dive. Keikalle oli varattu aikaa vain puoli tuntia, mikä oli aivan liian vähän. Illan villeimmän ja ehdottomasti parhaan keikan olisi halunnut jatkuvan ainakin puolet kauemmin.
Audion jälkeen toivoi, että vastaavanlainen bailuhurmos olisi ollut päällä myös teltassa Don Johnson Big Bandin aikana. Tällä kertaa vauhdikasta menoa saatiin odottaa keikan loppupuolelle asti. Nykyisellään Don Johnson Big Band on kasvanut jo melkein oikean Big Bandin mittoihin. Lavalla nähtiin pääosin kahdeksan hengen kokoonpano sekä muutama yllätysvierailija. Pekka Mikkosen saksofonilla on merkittävä rooli levyllä, samoin se sai arvoisensa huomion keikalla. Jopa kolmet rummut löivät rytmiä Tommy Lindgrenin räpäytykselle. Heistä uutena miehenä DJBB:n keikkakokoonpanossa nähtiin perkussioissa Giant Robotin Saastamoinen. Emma Salokoski jäi sivuosaan taustahyräilyiden laulajana. Lisäksi Felix Zenger esitti muutamissa biiseissä ilmiömäisiä taitojaan beatboxingissa.
Alkukeikka edettiin rauhallisesti uuden levyn tahdissa. Island Girlin saaristolaistunnelmiin saatiin ennennäkemätön lisä, kun Egotripin Mikki ja Knipi liittyivät mukaan laulamaan stemmoja rauhalliseen biisiin. Vaikka Tommy Lindgren olisi kuinka hyvä räppäämään ja esiintymään, täytyy todeta, ettei melodisten biisien laulaminen ole hänelle aivan omiaan. Biisissä oli ainutlaatuisuuden meininkiä, mutta tasoltaan se ei yltänyt lähellekään DJBB:n helmiä. Loppua kohden keikkaan saatiin vauhtia muun muassa vanhan kunnon Disco San Franciscon ja tyynestä raivoisaan nousseen Nightmanin mukana. Lopussa jouduttiin pakollisiin kyykytyksiin Reel 2 Realin Move It! -coverin eli ”veivaamisen” tahtiin. Kyykytyksiä on vuosien saatossa koettu tältäkin bändiltä sen verran, että sen voisi jo pikkuhiljaa jättää pois. Muuten setti oli rauhallisuudessaan suorastaan innovatiivinen. Rauhallisuudestahan DJBB:tä ei tunneta, eikä ikiliikkuja-Lindgren ollutkaan paikallaan yhtä ainoaa sekuntia. Kokonaisuudessa keikka oli kelpo meininkiä, hyviä uusia biisejä ja muutama erityisveto, joten mikä olisi ollut parempi päätös festivaalin aloitusklubille.
Jatka Ilosaaren lauantaihin tästä.
Teksti: Ilkka Valpasvuo ja Nelli Korpi, kuvat: Valpasvuo
