Bare Bone/Bone Voyage

Pirkkojen elektromaailmassa pyöriminen on ainakin väliaikaisesti päättynyt. Vaikka pidän edelleen Rally Of Lovea erittäin hyvänä albumina, todistaa Drops & Kicks ainakin sen, että Espe ja Keräsen veljekset ovat edelleen parhaimmillaan melko pelkistetyn ja juurevan rock-ilmaisun äärellä. Albumien välisenä neljänä vuotena Pirkot piti muistissa erittäin kattava tuplakokoelma The Nature Of... ja kun samoihin aikoihin uuden levyn kanssa julkaistaan trion kirjallinen historiikki, voi yhden osan Pirkkojen urasta katsoa olevan päätöksessään. Nyt voidaankin sitten vapautuneesti kulkea eteenpäin...

Eräänlaista huolettomuutta ja rauhaa on kuultavissa jo Drops & Kicksillä. Askon siirtyminen kosketinkeskuksestaan ”takaisin juurille” basson varteen ja biisimateriaalin juurekkuus ja sielukkuus tekevät albumista eräänlaisen paluun melkein Kings Of Hong Kongin ja Bare Bone Nestin aikoihin... toki ei niin nälkäisinä ja eletystä elämästä hivenen jopa seesteisinä. Läpikäydyistä vaiheista on otettu opiksi ja kypsä onkin oikein sopiva adjektiivi kuvaamaan uutta albumia. Vieläköhän herrat joskus aikovat kaivautua vielä syvemmälle juurilleen, aina suomenkieliseen ilmaisuun asti?

Levyn avausraita Mr. Twister on aika ”iso” ja miltei mahtipontinen pohdiskeleva poppailu, jossa jylhät orkestraatiot rullaavat... aika perusralli. Jos Rat King jotain muutosta bändin livesettiin tekee, niin varmaankin poistaa Wild Thingin coveroimistarpeen. Tiukalla repäisyllä Pirkot todellakin palaa alkuaikojen leuka uhmakkaana nykivään rokkaukseen, tosin pirkkomaisen vaanivasti, puolilaahaten. Seesteisen kaihoisa I Knew ja säröisesti juokseva, komeasti kasvava Space Riding jäävät hivenen toki toimivien, mutta ei niin valovoimaisten kakkosketjun biisien joukkoon... Tuo joukko vaan on sekin Pirkoilla taattua laatua. Tiukkaan ykköskaartiin kuuluukin sitten sielukas Sister May, jossa on ehkä koko levyn tarttuvin kerto. Menevä Not So Good At School jatkaa hyvien biisien sarjaa, on hyvä kuulla bändin vaihteeksi rokkaavan näin hyvällä potkulla. Eipä silti, kyllä akustispainotteinen X-(wo)men hissuttelu myös hyvältä kuulostaa.

Loppua kohti kiihtyvä Stay menee hiukan ohi, hilpeällä kitarakuviolla ja velmuilevalla meiningillä svengaava I Got Burned toimii paremmin. Vaikka hiukan hörähtelyä herättääkin... Uhkaava, lempeän psykedeelinen Hello Sunshine ja säröinen One Man Down valmistelevat tietä wah wahilla nykivälle groovelle Soul Freelle, joka on levyn toinen tähtihetki. Iltapäivän siestaa riippumatossa viettävä Second Thougts ja rento perusrokitus We Ought eivät levyn juonta enää muuta, hennohko akustinen piiloraita on mukava lisä. Ei sen enempää.

Tuottaja Kalle Gustafsson Jerneholm ei välttämättä ole tuonut soundiin sen kummempia näkemyksiä. Luulisi että Pirkkojen kokemuksella jo se riittää, että joku ulkopuolinen kertoo oman näkemyksensä. Varmasti Kallella yhdessä muiden The Soundtrack Of Our Livesin ja muiden länsinaapurin indie-nimien kanssa on ollut hyvät soittelumeiningit albumia luodessa, mutta lopputulos on silti odotetun ja tutun Pirkkomainen. Eihän tämä missään nimessä huono levy ole, mutta huippukohdat nousevat kuitenkin aika helposti esiin.