• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Lordi: The Arockalypse

SonyBMG

Lopulta siinä sitten kävi niin, että Lordi tuli, näki ja voitti Euroviisut. Tapauksesta jäänee pitkä varjo niin bändin itsensä kuin kisojenkin ylle, sillä tämän jälkeen suhtautumista kumpaankin ilmiöön on jouduttu tarkistamaan useammalla taholla. Niinpä näin 06/06/06 päivänmäärällä onkin hyvä luodata Suomen kuuluisimpien hirviöiden viimeisintä albumia.

The Arockalypse on Lordin kolmas pitkäsoitto, eikä uutukainen juuri eroa olennaisilta osiltaan edeltäjistään. 80-luvun tarttuva hard rock pingotetaan jälleen niiden tuttujen Kiss – Alice Cooper – Bon Jovi biisirakenteiden päälle. Kertosäe on kuningas ja stemmalaulut sekä koskettimet nousevat reilusti kitaroiden edelle. Vanhoja hyviä kasaripäiviä vaalitaan niin hartaasti, että studioon on haalittu vierailemaan monia tuon ajan reliikkejäkin. Miltei jokaisesta raidasta on pyritty puristamaan elämää suurempaa hittiä, mikä kuuluu useissa kohdin selvänä väkinäisyytenä, toisissa kohdin taas häpeämättömän perinteisinä ratkaisuina. Vauhdin pysyessä korkealla ja bileiden pystyssä tämä nostalgiaan nojaava kaava toimiikin suht säällisesti. Oivina esimerkkeinä herra Putaansuun sävellyskynän terävämmästä päästä käyvät viisuässä Hard Rock Hallelujahin lisäksi mm. typerähkön kertakäyttöintron perään kuultava Bringing Back The Balls To Rock, sekä itsensä Udo Dirkschneiderin tukema They Only Came Out At Night. Seesteisempi osasto tyyliin It Snows In Hell ja Good To Be Bad on sitä vastoin väärällä tavalla helvetillistä kuultavaa, koska päämonsterimme tulkinta on hiljaisemmissa kohdin usein pahasti hakusessa.

Kaiken rätinän ja räiskeen jälkeen on todettava, että The Arockalypse on kokonaisuutena pari astetta edeltäjäänsä The Monsterican Dreamia vahvempi, mutta yhä sangen epätasainen kokonaisuus yhtäkaikki. Yhdentoista varsinaisen kipaleen joukkoa olisi voinut tiivistää reippaasti, jotta kiekon jännite kestäisi vähänkään raskaampaa pyöritystä. Livenä kapeahkon materiaalin heikoimmatkin lenkit toimivat kuitenkin tunnetusti, kunhan bändillä vain on mukanaan riittävästi niitä raketteja sekä pommeja.

Kommenttien keskiarvo:

walbu kommentoi 07.06.2006:

Pisteet:

täytyy sanoa tuosta veisuhitistä, että kyllä se van on kumma kuinka vaikutelma paranee toistolla ja panostamisella show´hun. Aikoinaan kotimaan karsinnoissa hallelujaa lähinnä ärsytti, soundit olivat ihan tukossa ja koukut jäivät heittäjän hihaan. sitten itse tositilanteessa homma toimi huomattavasti paremmin ja biisi nousi ihan kohtuulliseksi. silti pidän sitä perusrallina, Would You Love A Monsterman ja Devil Is A Loser hakkaavat sen vaikka vasurilla. muusta levystä en aio avautua, kun en ole kuullut