Tuska Metal Festivalin lauantai
12.07.2003
Kaisaniemi/Helsinki
Jos perjantaina sää oli hetkittäin hieman kurja, ei lauantaikaan mitenkään erityisen lempeä ollut. Sadetta saatiin pieniä ripauksia silloin tällöin, ja Edguyn setin aikoihin roiske yltyi jo hetkittäin turhankin voimakkaaksi. Onneksi iltaa kohti taivas ryhtyi jälleen selkenemään, ja illan pääesiintyjät saivat soittaa keikkansa ’kuivin vaattein’. Lauantain ohjelma rakentui voimakkaasti suomalaisten artistien vetovoiman varaan. Selvät pääesiintyjät Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ja Children of Bodom oli sijoitettu päälavan viimeisiksi esiintyjiksi, ulkomaisten nimien ollessa huomattavasti vaatimattomampia. Myös musiikin määrä oli keskimmäisenä päivänä suurin, kun luvassa oli yhteensä kolmetoista keikkaa (perjantaina keikkoja oli kymmenen ja sunnuntaina yhdeksän).
Voi luoja, miksi Mokoman pitää soittaa festivaaleilla aina näin hemmetin aikaisin? Nummirockissa bändi starttasi settinsä kahdelta päivällä. Nyt kellon osoittaessa epäinhimillisen aikaista ajankohtaa, eli varttia vaille kahta, nousi suomalaista trash-metallia keväisellä Kurimus levyllään uudistanut yhtye suurimman lavan lauteille. Yleisöä oli aikaisesta ajankohdasta huolimatta saapunut paikalle jo melko mukavasti.
Seuraavat kolme varttia saatiinkin nauttia taas taattua junttausta. Kasvot kohti itää nousi setin alkupään huippukohdaksi, kitaristien Saikkonen ja Aalto laulamat stemmat toimivat jälleen mainiosti. Samoin tyly runttaus Mene ja tiedä toimi tutulla tavallaan. Saatiinpa Annalalta myös ’tapakasvatusta’, kun yleisön taputuksille kiittänyt laulaja opetti että kiitokseen kuuluu vastata ”ole hyvä”. Aikaisemmalta Mokoman 120 päivää -levyltä napattu Teon teoriaa kuultiin myös, ja huomattavasti rankistunut kappale tuntui saaneen aina vain enemmän lihaa luittensa ympärille. Tiukemmista trash-raidoista kuultiin myös käännös Deathin Open the casket –revityksestä. Sanoista en kyllä saanut vieläkään mitään tolkkua, taisi se silti Suomea olla. Pienoishitti Takatalvikin kuultiin lopulta tiukan odotuksen päätteeksi, ja kyllähän niitä käsiäkin oli tässä vaiheessa ilmassa jo kiitettävästi.
Yhteenvetona voi sanoa, että Mokoma täytti jälleen tonttinsa enemmän kuin hyvin. Bändin raskas, mutta ei missään nimessä turhan synkkä trash-revittely on juuri sitä mitä tässä maailmassa tarvitaan. Kun koko ryhmällä, ja etenkin basisti Kärkkäisellä, tuntui olevan menovaihde päällä, oli keikka erittäin nautittava. Olisi tosin mukava päästä todistamaan ryhmän keikkaa festareilla joskus hieman myöhemminkin. Nyt tuntui taas siltä että loistava musiikki meni hieman ’hukkaan’, kun niin moni yhtyeen faneista oli vielä matkalla alueelle (tai yhä unten mailla).
Saksalaista heavymetallia paikalle oli saapunut puolustamaan Edguy, joka näytti jakavan yleisön melko jyrkästi kahteen leiriin. Yhtyeen soittama vanhemmantyyppinen melodinen heavy on kieltämättä hieman ongelmallinen genre – eikä laulaja Tobias Sammetin Kiske-Dickinson tyyppinen vokalisointi ainakaan helpottanut asiaa.
Keikka alkoi taustanauhalta kuullulla Monty Pythonin Finland –kappaleella, ja varsinaisen setin startattua yhtye osoitti nopeasti olevansa todellinen showryhmä. Tiukkaa yleisönkosiskelua viljeltiin miltei koko ajan, ja kyllähän se suomalainen juhlaväki saadaan mukana laulamaan kun vaan tarpeeksi usein pyydetään. Laulajan välispiikit olivat välillä turhankin levottomia (hyvin outoja vitsejä). Saatiinpa setin aikana kuulla niinkin harvinainen ilmiö kuin voimaballadi, kappale sai monet leuat loksahtamaan auki tyrmistyksestä. Toisaalta saipa se aika monet kädetkin nousemaan ilmaan, joten yleisön kahtiajakautuminen vain voimistui.
Ehkei tämä keikka saa minua ryntäämään oikopäätä levykauppaan, muttei esiintyminen mitenkään huonokaan ollut. Ehdotonta plussaa toivat kitaristien ja basistin laulamat hyvät stemmat, harvoin missään yhtyeessä on noin monta hyvää laulajaa. Lukuisat fanit saivat taatusti sitä mitä olivat tulleet kuulemaan.
Syyskuun alussa toisen albuminsa Maximize the misery julkaiseva Helsinkiläinen power/trash/speed –metalryhmä Divine Decay ammentaa musiikkiinsa eniten vaikutteita sieltä 80-luvun klassisten trash-kokoonpanojen tuotannosta. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään rip-off kopio, vaan Divine Decay on luonut tässä melko läpikäydyssä genressä nivaskan ihan kelpo kappaleita. Hyviä riffejä ja tarttumapintaa löytyy joistain biiseistä jo ihan kiitettävästi, ja laulajankin ääni on selvästi keskivertoa parempi/kantavampi. Pienemmän teltan sisällä oli tilaa melko runsaasti, sillä samaan aikaan suuremmalla teltalla soitti heavyrockiaan Lullacry. Tämä ei kuitenkaan tuntunut suuresti haittaavan bändiä, sillä niin kova jyräys ryhmällä oli käynnissä. Kolmen kitaran luomat vallit tosin hieman kärsivät puuroutumisesta, koska äänitaso oli nostettu aivan liian massiiviseksi. Ikävintä oli kun laulu hukkui välillä miltei täysin äänimaisemaan. Nämä ’pienet tekniset seikat’ eivät kuitenkaan haitanneet bändin harvaa, mutta sitäkin fanaattisempaa kannattajakuntaa - tai yhtyettä itseään. Meno lavan edessä nousi paikoitellen aika riehakkaaksi, ja etenkin rumpalin heittämät välispiikit tuntuivat olevan enemmän tajunnanvirran tulosta, ja näyttipä sanavalmis rummuttelija vielä keikan päätteeksi persettäkin lavalta. Että näin.
Huolimatta kaikesta kohkaamisesta, olivat ne musiikin varsinaiset kuninkaat – eli kappaleet – yhtyeellä selvästi hallussa. Tämä lupaa erittäin hyvää tulevalle levylle, jota jään suurella mielenkiinnolla odottamaan.
Lordin äärituotteistettu sirkus saapui kaupunkiin tuoden mukanaan taas tutun määrän lavarekvisiittaa. Kaiken hirviö-naamioinnin ja pyroteknisen kikkailun takana on suhteellisen keskinkertainen bändi, jonka musiikki ei todellakaan ole turhan ’rajua’. Kappaleissa on toki tarttumapintaa, mutta musiikilliset vaikutteet löytyvät sieltä 80/90-luvun taitteen kevyt heavy/hardrockista. Ihan ammattitaitoista soitantoa, mutta minulle ikävästi tyhjyyttään kumisevaa.
Katselin Lordin showta ensimmäistä kertaa, mutta tutut elementit siellä lavalla oli paikalla: komeat kauhuleffoista vaikutteita ottaneet lavasteet, hirviöitä, tulta ja siistejä efektejä. Tämän kaiken on tosin jo aikoja sitten tehnyt Alice Cooper, ja myöhempinä aikoina Rob Zombie, vieläpä paljon paremmin. Toisaalta jos ei ole koskaan nähnyt/kuullut näitä herroja on Lordilla tilausta.
Timo Rautiaisen revohka nautti eräänlaista ’kotikenttäetua’, onhan yhtye ollut mukana jokaisessa tähän mennessä järjestetyssä Tuskassa. Mukana ryhmää musiikillisesti vahvistamassa oli jälleen Nightwishin Tuomas Holopainen, jonka koskettimet kuuluivatkin tällä kertaa hyvin läpi koko keikan. Ehkäpä T. Rautiaisen olisi aiheellista rekrytoida pysyvä kosketinsoittaja jossain vaiheessa ryhmään, sillä nyt monet kappaleet saivat huomattavasti lisää ulottuvuutta. Hyvällä sykkeellä soittanut bändi oli kautta linjan taas vakuuttava. Vaikka ryhmällä on jo aika nivaska keikkoja tänäkin kesänä takana, ei se näy mitenkään soitannossa/esiintymisessä. Tästä ehdottomasti Jyväskylän miehille plussaa. Tutut keikkajyrät Kova maa, 62, Elegia, Surupuku ja Venäjän orvot kuultiin odotetusti ja encorena toimi, vaikka innokas juontaja jo meinasikin julistaa keikan loppuneeksi, jälleen se tuttu ja turvallinen Viimeinen päivä taivaan. Vaikka mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei nytkään kuultu, pystyi yhtye helposti täyttää ison lavan edustan. Bändi on kovaa vauhtia muuttumassa ’koko kansan omaksi’, jonka kappaleita iso osa festivaaliväestä laulaa mukana jo ihan selkärangasta.
Jos Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli monelle illan pääesiintyjä, oli Children of Bodom sitä takuulla vielä useammalle. Koko Kaisaniemen kenttä oli aivan täynnä kansaa, kun Espoon lahja melodiselle deathmetalille aloitti soittonsa. Bändi selvästikin nauttii suosiostaan, jota aiemmin tänä vuonna julkaistu Hate Crew Deathroll –levy on vain entisestään vahvistanut. Meno yleisön joukossa etenkin lavan edustalla kävi jossain vaiheessa todella rajuksi. Yhtyeen nokkamies kitaristi/laulaja Alexi ”Wildchild” Laiho pyysikin keikan puolessa välissä jengiä ottamaan hieman rauhallisemmin, ja astumaan muutaman askeleen taaksepäin jottei kenellekään kävisi puristuksessa ikävästi. Miehen virtuoosimainen kitarointi, kuten koko bändin tiukka soundi oli jälleen mannaa korville. Kun yhtyeen setti piti sisällään kaiken oleellisen, oli tämä loistava päätös hyvälle päivälle. Kun jopa sääkin oli loppuillasta jo festivaaliväen puolella, hämärtyvässä illassa alueelta poistuvalla kansalla oli syytä tyytyväisyyteen.
Mika Roth
