Indie Jones

Vuonna 2004 perustettu Pirkkalan nelikko julkaisee debyyttinsä. Positiivisesti, mutta hikisen energisesti vallitteleva säröindie/emo liikkuu sarjassa, jota kollega Kortelainen kutsuu nimellä ”nuoret pojat hyppii lavalla”. Verrattuna vaikkapa tämän melko avoimen genren suomalaisiin kärkinimiin, Jermaine on selkeästi haikeampi, valoisampi ja rauhallisempi kuin Disco Ensemble ja samoin kevyempi ja positiivisempi kuin Lapko. Lähempänä näistä ollaan jälkimmäistä.

Nelikko luottaa melankolian ja iskuriffien kohtaamiseen tummahkon, mutta tulevaisuuteen luottavan junnauksen päällä. Pete Mäkelän värisevä laulutulkinta tuo mukavasti persoonaa, vaikka hiukan vastaavan tyylisiä solisteja on ennenkin tullut vastaan hiukan vastaavan kuuloisissa yhtyeissä. Kappalemateriaali liikkuu Tanglesin tuimasta sahasta Through The Lightin sytkärinheilutus-haaveiluihin. Parhaimmillaan yhtye tuntuu olevan nimenomaan yhdistellessään menevyyttä ja tummaa vaellusta positiiviseen laulumelodiaan ja melko korkeaan kaareen. The Snipers on koulukirjaesimerkki onnistuneesta tällaisesta. Silti varsinaisia hittejä levyltä on vaikea nostaa, iloisesti rymistelevät More Than Meets The Eye sekä ensimmäiseltä ep:ltä tuttu Boston Massacre pääsevät ehkä lähimmäksi. Myös No Harm Done toimii hyvin. Goodbye Signin riehakas kitarakuvio ja haastavan kaartava laulu nousee loppulevyltä erityisesti esiin.

Eikähän Jermaine varsinaisia huteja ole levylleen mennyt nostamaan. Radioheadin innoittamana nimetyllä Knives Outilla vallitsee alusta loppuun hyvä tekemisen meininki. Yhtye osaa hienosti luoda rauhallisempaakin tunnelmaa jäämättä junnaamaan paikoilleen. Jotain minä tähän silti vielä kaipaisin – onko se sitten haavoittuvuutta, rikkonaisuutta, ääripäitä, uhkaa, toivoa vai kauneutta, sitä en osaa tarkasti sanoa. Voisikin sanoa, että nelikko on tehnyt oikein kelvon pelinavauksen, mutta ne todelliset urotyöt siintävät vasta tulevaisuudessa.