Pienet

Pienet - Kesäkuu 2005

11.06.2005


Dian Dian: Promo 05
Levynsä aluksi hyvinkin raskaalla otteella jyräävä Oululaisnelikko Dian lähetti Desibeliin neljän biisin promonsa, jossa kaksi ekaa biisiä ovat tuoreempia, kaksi jälkimmäistä vuoden 2004 satoa. Kuten bändi itsekin saatteessaan toteaa, on yhtyeen soitossa kaksi tärkeää juonnetta: ensinnä jyräävä, grungensukuinen metelirock, joka tummuudessaan lähentelee jo altsurockin metallisinta siipeä. Toisaalta groovesti, melkeinpä funkysti nykivä pohdiskelevampi soitanto, jonka sovituksellisissa muodoissa on käytetty mukavasti mielikuvitusta, tuo mukavasti kevyempää vastapainoa raskauteen. Hommassa maistuu hivenen jopa Red Hot Chili Peppersmäinen funkin ja punkin ristisiitos, tosin melko raskaalla soudulla.

Laulaja-kitaristi Janne Keräsen tumman painostava laulutulkinta sopii erinomaisesti avausraita New You:n jyrään, jossa osataan myös käyttää vaaniskelevempia väliosia. Groove Sunshine Eventide esittelee sitten sen funkymmän posken. Biisinä mainion kiireetön ja tasapainoinen, vaikka poukkoileekin sinne tänne välillä jopa raivokkaasti. Vanhemmasta matskusta Funky Grim Reaper kertoo jo nimessään meiningistä: groovaavaa irvistelyähän tämä. Päätösraita Airscrewed puolestaan palauttaa homman avausraidan mätkeeseen. Voisi kuvitella, että näinkin erilaisen materiaalin sisällyttäminen samalle äänitteelle voisi aiheuttaa kitkaa, mutta ainakin tällä promolla homma toimii yllättävän sulavasti. Soitto on monipuolista ja nelikolla on selkeästi hyvä kemia. Ehkä silti raskautta ja groovea voisi tätäkin vahvemmin nivoa yhteen – nyt yhtyeen persoona jää hiukan liikaa kaksitahoiseksi.


Jermaine Jermaine: Promo 05
Pirkkalalaisnelikko Jermainen neljän kappaleen promo jatkaa samaa hyvää työtä mitä kesällä 2004 julkaistu debyytti-ep None Of Us Live In Glass Houses lupaili. Positiivisen menevä, emon ja indien maailmoja hyödyntävä rokkaus vakuuttaa turhia irvistelemättömällä vauhdikkuudellaan. Laulaja-kitaristi Pete Mäkelän värisevä tulkinta, Peten ja Antti Loposen korkealta kaahavat kitarat ja rytmiryhmän energinen työskentely luovat kesäisen kiireettömän (etenkin eteerisellä I Took A Bulletilla) mutta samalla kiivaasti jyräävän keitoksen, joka samaan aikaan hymyilyttää ja pistää rokkipunttia liikkeelle.

Vaikka tällä promolla ei ehkä ihan Boston Massacren kaltaista hittiä olekaan, niin melkoisen hyvältä kuulostaa. Jotenkin tuntuu, että Jermaine olisi hiukan entistä rauhallisempi, vaikka biitti ei ole laskenutkaan. Ehkäpä se on tuollainen itsevarmuuden myötä kasvava kiireettömyyden tunne, joka kuuluu nelikon tekemisessä. Siinä missä nelikon taannoisesta keikasta jäi hyvä maku, myös levypuoli vakuuttaa.


Julia´s Window Julia´s Window: Sleeper
Seinäjokelaisnelikko Julia´s Window määrittelee musiikkinsa kulkevan vaihtoehtopoprockista grungeen ja tosiaan, aikalailla tuollainen kevyehkö Seattle –henki soittoa ja etenkin laulaja-kitaristi Leksan ulosantia leimaa. Samoin yhtyeen mainitsemista esikuvista etenkin Bush ja myös Placebo maistuvat kohtuullisen raskaassa soitossa, johon on osattu myös kevyempiä kohtia jättää. Debyyttieepeen nimibiisi jyrää energisesti, nykien mukavasti. Silti rauhallisen laahaava tunnelmointi ja korkealta kaartava raskaampi junnaus yhdistyy minun korvaani parhaiten kolmosraidalla Prevail, jossa rumpali Tuomon ohjelmoimat konekuviot tuovat toimivan lisäelementin. Suhteellisen tuoreeksi bändiksi Julian ikkuna toki kuulostaa melkoisen valmiilta, mutta aikalailla keskiverroiksi lajityyppinsä edustajaksi nämä biisit vielä jäävät. Omaleimaisuus lisää mielenkiintoa tässäkin genressä.


Karkkipäivä Karkkipäivä: Kun maalaisjärkesi ei sinua auta
Helsinkiläinen Karkkipäivä tekee omalaatuisen kieroa, jopa hassua musiikkia. Basisti Raino Prihan ja Johanna Storckin ilkikurisia loruja laskettelevaa sanailua tuetaan lupsakan ”hölmösti” pienieleisellä, junnailevasta humppaavaan vaihtelevalla soittojunnauksella. Uruilla vahvistettu kitarahalitulijamppailu pistää höröttelemään lämpimästi, tunnelmien vaihdellessa ahdistuneesta hilpeään ironiaan. Jo pahaenteinen avausraita Keuruu alkaa lämminhenkisesti sanoilla linnut syövät oksennusta.... Ufo-ulina yhdistettynä kerron sanoihin tänä yönä menetetään neitsyys tai etuhampaat hersyttää ainakin meikäläiseltä makeat naurut. Pyörteilevän Vantaan ajatuskudelma maailman vittuuntuneimmat miehet ajavat Vantaalla bussia, täältä on päästävä pois millä tahansa hinnalla kertonee nelikon lauluaiheista riittävästi. Näihin kuskeihin kuuluu niin Bodom-järven murhaajaa kuin sotarikollisia...

Puolivillaisissa humppatunnelmissa jatkaa myös Hei hippi, dipi-dipi-dipi-dip-dip –höpöttely on mainio. Nelosraita Hei nuori tuo keitokseen hypi ja pompi –pelimusiikin ja siihen nivoutuvan hillittömän päättömän stemmalaulun. Hevahtava viitosraita Liskot sisään paljastaa jälleen yhden uuden puolen Karkkipäivää. Tällaista vapautuneen kieroa pöhköilyä kuuntelee ainakin näin vaihteluksi oikein mielellään. Lasten mehuhetkihän tässä selkeästi toimii vaikuttajana, mutta silti ihan samoja tikkareita ei nuolla. Ilman epäilyksen häivää kierroksen hauskin.


Piru Kange Piru Kange: Sumuhumala
Lammin kotipaikakseen mainitsema Piru Kange tarjoilee tällä kuuden kappaleen demo-eepeellään niin raskassävyisiä, progemausteisia suomirock-kappaleita kuin akustisempia tummia mietteitä. Mollivoittoisuus leimaa viisikon soitantoa, jossa perinteiset särökitarasävelet saavat vastapainoa tummina kiertelevistä koskettimista. Alakuloa jo nimensä myötä tarjoileva Kaamos lähtee kerrossaan mukavasti positiivisempiin tunnelmiin, säröjunnaileva säe jää synkeine sävyineen perus mahtipontiseksi mollitunnelmoinniksi. Toki jo tällä biisillä yhtyeellä on melko selkeä ja toimiva kaava, kun muistetaan kyseessä olevan bändin ensidemo.

Rytmikkäämmin rokkaava Maaniset maahiset ja suomalaiskansallisen rauhallinen En halua täältä pois akustisine keinutteluineen ovat ihan kelpo raitoja, mutta säröilevä Huuto vakuuttaa paremmin jyhkeällä potkullaan. Ville Pekkasen laulusuoritus pukee hyvin soittoa, mutta ei kasva kovin persoonalliseksi. Tiluttelevan tykittelevä Unessa rullaa tummasti ja suht tyylikkäästi, mutta etenkin akustinen nuotionäppäily Vasten valkeaa lunta viehätti meikäläisen korvaa. Vaikka yhtye itsekin myöntää soitossa ja soundeissa löytyvän vielä kauneusvirheitä, on Sumuhumala yllättävänkin toimiva äänite. Tällaiselle suomenkieliselle rock-soitannolle voisi olla hyvinkin tilausta... Kelpo suoritus.


Preesens Preesens: Promo –05
Pääkaupunkiseutulaisviisikko Preesens vakuuttaa kolmen biisin promo-eepeellään. Koskettimiin ja uneliaasti jumittaviin kitaroihin luottava yhtye tuo jousiorkestroidulla avausraidallaan Ghost Town vahvasti mieleen Radioheadin, etenkin ne laahaavat tutkielmat. Kakkosraita I-Me Wars junnaa kiivaammin, hiukan samassa hengessä kuin kotimainen Underwater Sleeping Society, mutta rutosti uneliaammissa tunnelmissa. Jylhästi kaartavat melodiat yhdistettynä junnaukseen ja laulaja-kitaristi Jussi Palmusaaren ohikiitävästä raastavaan vaihtelevaan laulutulkintaan sekä suunnitellun tyylikkäisiin pohdintataukoihin nostavat Preesensin musiikkillisen preesensin (heh!) todella mielenkiintoisille tasoille. Bändillä on ikää jo kahdeksan vuotta, mutta tuorein jäsen, kosketinsoittaja Juuso Kontiola, liittyi mukaan vasta 2002. Kohtuullisen ikään nähdenkin yhtyeen seesteisesti junnaava – päätösraidalla miltei häiritsevän Thom Yorkesti taittuvalla laululla varustettu – indiepoppailu on erittäin kypsää ja näkemyksellistä. Mitähän tältä bändiltä vielä saadaankaan kuulla? Mainio näyte.


Sininen: Demo 2005
Ranskalaisen Philippe Santrainen, englantilaisen Lee Garnerin ja amerikkalaisen Noah Schenkerin aika on nähtävästi käynyt pitkäksi. Helsingissä majaileva kolmikko on päättänyt perustaa bändin, nimennyt sen suomalaisella nimellä Sininen ja äänittänyt kuuden biisin demollisen Belle & Sebastianin, The Smithsin ja David Bowien hengessä keinuvasti hellivää, akustispainoista melankoliapoppia, jossa Leen kitaran lisäksi soi Noahin basso ja tarpeen mukaan koskettimet. Soipa siellä hetkittäin myös jonkinlainen huilu tai pilli sekä tamburiini, vain muutaman mausteen mainitakseni. Lisäksi naisäänen taustalaulu on hieno. Philippen Bowiemainen laulelu viehättää kyllä, ja kun aiheetkin kulkevat avausraidan The Girls That Dump Nice Boys Suck kaltaisissa sympaattisissa ajatuskudelmissa, on Sininen ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaikille pienieleisen popin ystäville. Puolivillaisen kömpelöä, mutta juuri siksi niin hellyttävää.


Stanley Stanley: Days Ago
Turkulainen alternative rock –nelikko Stanley yhdistelee soitossaan raskaasti reuhtovia kitaroita ja melankolisia melodioita. Yhtyeen mainitsemia hengenheimolaisia hyväksikäyttäen voisi kuvailla bändin naittavan Deftonesin raskauden Mew:maisiin pop-elementteihin. Eipä tuo välttämättä ole kovin kaukana myöskään samoilta suunnilta kotoisin olevan Deep Insightin emo-indiestä, vaikkakin Stanley maistuu selkeästi raskaammalta. Vuodesta 2001 tosissaan soittaneen nelikon kolmas demo pitää sisällään kolme aika samalla kaavalla meuhkaavaa raitaa, joista kolmosraita Ghost On Polaroid on kuitenkin muita rauhallisempi ja seesteisempi. Biisi kasvaa ihan komeasti junnaten. Kohtuu synkeää ja jotenkin armottoman totista soittoa. Toki tyylikästä ja ihan persoonallista, muttei vielä värähdytä sen kummemmin. Perusasiat ovat hyvin hallussa ja kaava on mielenkiintoinen, joten bändiltä on lupa jatkossa odottaa vaikka mitä.


Tapes Tapes: Tapes
Tamperelaisen Jukka Salmisen mies ja kitara –työskentely on todella nautinnollista kuultavaa. Taiteilijanimellä Tapes humisevalla laululla ja pienieleisellä kitaranäppäilyllä kulkeva herra on ehtinyt vakuuttaa meikäläisen jo sen verran vahvasti, että haastattelukin tuli tehtyä, vaikka ainoa musiikkiäänite tähän mennessä onkin tämä seitsenbiisinen demo. Jukan laulussa on samanlaista sympaattista tukkoisuutta kuin Sister Flon Samaella, mutta Jukan sooloilu kulkee hivenen uneliaammissa ja eteerisemmissä maailmoissa. Avausraita Barcelona on levyn heleän rauhallinen hitti, jossa kyynelet tulevat silmiin lentoasemalla, vaikka paikalliset frendit jäivätkin hivenen pintapuolisiksi tutuiksi. Koti-ikävää pohdiskelevalla minimalismilla... Valumo -mies Tuomas Luukkosen upea huilu tuo valtavan lisäpanoksen niin Small Roomin uneliaisuuteen kuin Cloudsin utuiseen elokuvalliseen fiilistelyyn.

Venyttelevä In The Garden hymyilyttää humisevine synamausteineen, kantriralli Jackson Fieldissä Jukan laulutyyli vaihtuu muutaman asteen tummempaan. Silti aurinkolasit naamalla hymyillään edelleen rauhallisesti. Pelottavan kaunis Brighter Light ja kiihkeän utuinen Document täydentävät vaikuttavan seiskan. Vaikka elementit ovatkin vähissä, on levylle saatu monipuolisesti erilaisia tunnelmia, yleisen rauhan ja pohdiskelevan heleyden toimiessa peruskivinä. Vaikka tämäkin levy on äänitetty jo kesällä 2004, olisi sen sivuuttaminen virhe. Kertakaikkiaan mainio kokonaisuus.


Ups Ups: Musta tuntuu
Viisi laulajaa, kontrabassoa, viulua, nokkahuilua, fonia, pianoa mutta myös rokkaavaa kitaraa ja lyömiä. Siinä on tarvikkeet Helsinkiläisen Ups -yhtyeen hyväntuuliselle, jostain Ultra Bran ja Värttinän puolivälistä kulkevalle folkpopille. Vahvan naislauluvetoinen paneutuu aiheiltaan pitkälti gospelin maailmaan, luojaa, herraa, ylistystä ja niin edelleen. Seitsenhenkinen bändi aloittaa groovella stemmalaululla mukavasti nykivän Sateellakin nauramaan -biisin tahdeissa. Svengaavasta rokkailusta siirrytään rauhallisempiin keinutteluihin Kivisiä katuja -kappaleen myötä. Hellästi hissutteleva biisi kasvaa komeasti mahtipontiseen stemmakertoon. Kaihoisa päätösraita Pisaroita siirtyy selkeästi vahvemmin folk-maailmaan, jonnekin keskiaikaiseen kirkkoon kenties? Vaikka aihepiiri helposti karkottaa monia rock-musiikin ystäviä on Upsilla kieltämättä mukavan persoonallinen ote touhuunsa.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 16243
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s