Wichita

En lähde tässä yhteydessä sen tarkemmin ruotimaan Intimacyn julkaisuun liittyneitä digitaalisia kommervenkkejä, ne lienevät jo juurta jaksaen puitu muiden medioiden toimesta. Eli ei niistä sen enempää.

Intimacy on Bloc Partyn kolmas pitkäsoitto kolmen vuoden sisään. Ja kun tämän päälle lyö erinaisen määrän ep-levyjä, sinkkujen bonusbiisejä ja netissä ahkerasti kiertävän epävirallisen Another Weekend In The City-b-puolikokoelman, voidaan Bloc Partya hyvillä mielin tituleerata tuotteliaana bändinä. Nykypäivän musiikillisessa ilmastossa, jossa äärettömästä hiomisesta on tullut liki itseisarvo sinänsä, tämän kaltainen toiminta on kunnioitettavaa. Vielä hienommaksi tilanteen tekee se, ettei Bloc Party ole vielä varsinaista floppilevyä julkaissut.

Intimacyn kanssa on kuitenkin aluksi lähes siinä ja siinä. Lämpimän ja koukukkaan A Weekend In The Cityn jälijissä levy tuntuu lähes luotaansatyöntävän kylmältä ja etäiseltä. Bloc Party on aina osannut käyttää elektronisia mausteita tyylillä, mutta Intimacylla niiden annostelu on tietoisesti vedetty tappiin. Suurena kitarapopin ystävänä ratkaisu luonnollisesti harmittaa, sillä tämän toteutustavan myötä Intimacyn hyvätkin kappaleet kuulostavat katkonaisilta ja valitettavan halvoilta tekeleiltä. Bändin jäsenet ovatkin useissa levyn tiimoilta antamissaan haastatteluissa todenneen ettei tämä tule jäämään Bloc Partyn pysyväksi linjaksi, vaan kitaravoittoinen ilmaisu tulee väistämättä ottamaan paikkansa takaisin.

Intimacy kuitenkin avautuu hieman pidemmässä juoksussa. Edeltäjänsä kaltaista mestariteosta siitä ei saa tekemälläkään, mutta se ei johdu pelkästään levyn äänimaailmasta tai muista teknisistä seikoista. Kele ja kumppanit ovat tällä kertaa yksinkertaisesti päästäneet näpeistään hieman liian keskinkertaista materiaalia. Intimacylla ei ole yhtäkään täydellistä pop-kappaletta, joita sentään molemmille aiemmista levyistä on mahtunut useita. Loppupuolelle haudatussa Better Than Heavenissa on kyllä hyvää yritystä, kuten myös hurjalla intensiteetillä etenevässä Halossa. Ekana sinkkuna julkaistu Mercury on puolestaan kauheaa räpellystä – aivan kuin bändi parodioisi huonosti itse itseään.

Jokainen yhtye julkaisee joskus ns. väliteoksia. Intimacy on malliesimerkki tällaisesta.