Ruisrock 2012 – sunnuntai
08.07.2012
Ruissalo / Turku
Sunnuntaina Ruissalossa oli taas tilaa liikkua, mikä ei ole tietenkään järjestäjien tavoite. Kävijöitä oli vain hitusen enemmän kuin perjantaina. Lauantain lähes täysin kotimainen esiintyjäkaarti ja upea keli mahdollistivat yleisötavoitteessa pysymisen, vaikka musiikillisesti kaksi väljempää päivää tarjosivat selvästi enemmän.
Kahden päivän juhlimisen jälkeinen väsy ja lämmin kesäsade eivät estäneet yleisöä saapumasta French Filmsin keikalle. Ulkomaan reissulta palannut yhtye kiitti pirteällä esiintymisellään. Levyn paikoittainen tyhjäkäynti oli poissa, ja vaisummatkin biisit rokkasivat debyytin kohokohtien kanssa tasavertaisesti. Escape In The Afternoon oli katsomon reaktioista päätellen odotetuin viisu, mutta tuntemattomammat ep:n kappaleet tanssittivat yhtä lailla.
Viisihenkisen yhtyeen jokainen jäsen osallistui aina kyetessään laulamiseen, ja meininki kuulosti parhaimmalta, kun äänessä oli heistä vähintään kolme. Ulkomailla enemmän kuin kotimaassamme huomiota saanut indie rock -kokoonpano vaikuttaisi valmiilta suuremmillekin lavoille, kunhan kappalemateriaali kasvaa ja monipuolistuu. Nyt nähty tunnin esiintyminen oli juuri sopivan mittainen, jotta muita vaihteita kuin riemukkaan rytmikästä indierockaamista ei ehtinyt kaivata.
French Films toimi oivana lämmittelynä Bloc Partylle, mikä näkyi myös Aurinkolavalta Rantalavalle kulkevassa ihmismassassa. Harva lähti suomalaisbändin keikalta mihinkään muuhun suuntaan. Bloc Partyn ensimmäinen albumi Silent Alarm oli vielä samanlaista indie rock -paahtoa kuin edellä esitellyllä aktilla, mutta kahdella seuraavalla levyllä mukaan on tullut elektronisia, popimpia, koukeroisempia ja synkempiä sävyjä. Omalla kohdallani jälkimmäiset herättivät heti mielenkiinnon mutta ovat lopulta jääneet kovin vähäiselle kuuntelulle.
Tällä kertaa Bloc Party oli pääasiassa iloisella tuulella. Alussa soundi tuntui vielä pidättelevältä. Nuorille faneille tutut kappaleet aikaansaivat heti kohtalaista joraamista, mutta vasta suoraviivaisesti rokatessaan yhtye heräsi todella eloon. Hetki sitten vietetty tauko kuului vaihtelevan tasoisessa yhteissoitossa. Yhteispeli toimi sitä vaivattomammin mitä varhaisempaa tuotantoa brittibändi soitti. Katsomon riehaantumiseen riitti välispiikeissä, kun laulaja Kele Okereke lausui taikasanat ”old song”. Ihan toivotunlaista hurmosta ei saavutettu, mutta Banquetia tanssahtelemaan päästessään ei voi valittaakaan.
Jos 45 minuuttia kestävän kaatosateen oli ilmaannuttava johonkin aikaan, oli sille paras hetki juuri Bloc Partyn esiintymisen jälkeen. Kertakäyttösadeviitat eivät kestäneet, ja ihmiset hakeutuivat puiden alle kiroilemaan. ”Tässäkö se loppuilta menee?” oli luettavissa joka toisen palelevan huulilta. Ei tietenkään mene. Eihän jamaikalaista reggaeta ole tapana soittaa sateessa.
Jimmy Cliffiä voi syyttää pienestä tilannetajun puutteesta, kun hän lauloi "I can see clearly now the rain is gone” vasta keikan puolivälissä eikä heti alussa. Se annettakoon anteeksi, kun kaikki muu pelasi niin saumattomasti. Heti kävi selväksi, että 64-vuotiaan reggaen legendan esiintymisen kohdalla ei voi puhua väsyneestä vanhojen hittien lämmittelystä. Klassikoita toki ripoteltiin toisensa perään, mutta Cliff oli vetreä kuin viisikymppinen suomalainen glamrock-tähti.
9-henkinen bändi taustalla sai sateen kasteleman yleisön lämpiämään vastustamattomalla rytmillään. Näyttelijänäkin kunnostautuneen keulakuvan peace and love -sanomaa ei olisi voinut juuri vakuuttavammin esittää. Miehen vilpittömästä olemuksesta näki, että hän halusi tosissaan kertoa Vietnam-kappaleessaan suomalaisille mielipiteensä Afganistanin tilanteesta. Asiallisen saarnaamisen ja päivän parhaiden jorausten lisäksi hän esitti vielä koko viikonlopun koskettavimmat balladit. Kylmät väreet käsivarsillani Many Rivers To Crossin aikana eivät suinkaan olleet ainoat, vaan karvat kohosivat muillakin.
Tuli harkittua, onko rauhan ja rakkauden nimeen laulamisen jälkeen lainkaan mielekästä seurata tarinoita huumeista ja naisista. Tarvoin silti mudan läpi vilkaisemaan kalifornialaista Snoop Doggia. Kuten pelkäsinkin, hänen olemuksensa elävänäkin oli niin löysä, että jos kengän pohjassa olisi ollut reikä, hän olisi valunut siitä ulos. Miksauskopin vieressä kuunneltuna musiikillisesti ei jäänyt paljoakaan jäljelle, kun laiskan viileä räppäys peittyi kovalla soineen basson alle. Katsomo toki aina riemastui, kun yökerhoista tutut sävelet tunnistettiin. Käsiä kehotettiin lyömään yhteen, ja väki totteli.
Lukuisat kädet nousivat silloinkin ylös, kun lavalta kysyttiin, kuka on festareilla polttanut ruohoa. Taitavia tuntuvat olevan piilottelemaan kamaansa. Suurin yllätys oli se, että taustatanssijoilla oli aluksi verkkarit päällään. Lopulta nekin toki vaihtuivat huomattavasti niukempiin asusteisiin. Useammastakin suusta kuulin, että Snoop Doggia mennään katsomaan ”läpällä”. En ymmärtänyt vitsiä, joten parempi hipsiä takaisin Rantalavalle.
Ruissalon rannassa odotti kummallinen, hieman värisyttävä ja täysin uudenlainen festivaalikokemus: siellä oli aivan hiljaista. Arkena käyttämäni lenkkimaasto oli muuttunut tyhjäksi ja roskia täynnä olevaksi velliksi. Lavan edessä The Mars Voltaa odotteli pari kymmentä rauhallista ihmistä. Vähän hävetti yhtyeen puolesta, että tunnelma oli sen kaltainen, vaikka yhteen festivaalin kohokohdista oli aikaa vain kymmenen minuuttia.
Provinssirockissa 2005 The Mars Volta pisti pääni niin pyörälle, ettei vastaavaa ole sittemmin tapahtunut. Tällä kertaa ei ollut luvassa vastaavaa pyörremyrskymäistä progressiivisen rockin, häröjazzin ja psykedelian yhdistelmää. Sointi oli helposti lähestyttävämpää jopa niille, jotka eivät ole yhtyeeseen juuri aiemmin tutustuneet, kun tempo pysyi kohtalaisen rauhallisena albumeilta tutuissa kohdissa. Kappaleiden sisäisissä irrotteluissa tämä toki muuttui, ja meno oli siis simppeliä vain verrattuna bändin aiempiin esityksiin, ei muihin artisteihin.
Setti nojasi lähes kokonaan uuden Noctourniquetin kappaleisiin, ja sehän kelpasi. Onhan levy yhtyeen neljänneksi paras teos. Tuskin kukaan odottikaan mitään läpileikkausta koko urasta, vaikka ainakin Soundin haastattelun perusteella näyttää siltä, että uusia tuotoksia ei taida olla luvassa. Kitaristi Omar Rodriguez-Lopeziin ja laulaja Cedric Bixler-Zavalaan henkilöytyvä kokoonpano ei ole ikinä katsellut taaksensa. Noctourniquetin biisitkin tuntuivat pieniltä pohjilta, jotka ovat löytäneet livenä jo täysin uuden elämänsä.
Ikäni puolesta harmittelen eniten sitä, että en nähnyt ikinä Led Zeppeliniä livenä. Luulen, että Mars Volta tavoittaa jotain siitä maagisuudesta, jonka olen siinä missannut. Kaikki viisi henkeä lavalla seuraavat pienessä ringissä toistensa tekemisiä, ja Rodriguez-Lopez selkeänä johtajana pitää kaikki langat käsissään. Jopa kivennäisvesipulloja kantavat roudaritkin tuntuvat kysyvän häneltä neuvoa. Tuloksena oli taas räjähtelevistä kappaleista hypnoottisiin jammailuihin yltyvää keitosta, jonka onnistumista ei lasketa hei-huudoilla ja nyrkkiin nousevilla käsillä, vaan pää pyörällä olevien katsojien määrällä.
Kun Bixler-Zavala ilmoitti, että kymmenen minuuttia jäljellä, kaikki tiesivät sen tarkoittavan yhtä kappaletta. Hurmokseen asti räjähtelevä Goliath oli tähän paras mahdollinen valinta. Ei yhtye sekoittanut pollaa, kuten aikoinaan Seinäjoella, mutta kaikki juhlahumu keikan jälkeen alueen läpi kävellessä tuntui sillä hetkellä kovin kaukaiselta ja turhalta.
Tästä Ruisrockin lauantaihin.
Ruisrockin perjantaihin pääset tästä.
Teksti ja kuvat: Pietari Raekallio
