Jo viimevuotinen Kuun lapsi -debyyttieepee vakuutti Iiwana Julman nelikon kyvyistä ja tulevaisuudesta suomalaisen raskaamman rokin kentällä. Tuore nimetön eepee jatkaa valitulla tiellä, raskaita riffejä, mukavan vaihtelevia osuuksia rauhallisista tuuditteluista progehenkiseen juoksutukseen ja raivokkaaseen tykitykseen. Usein Moonteeveelläkin pyörineen Tilkkutäkki -biisin veroista hittiä ei uudella eepeellä mielestäni ole, mutta pelkällä olankohautuksella ei tuoreitakaan tarjoiluita ohita. Kitaristi Jannen ja basisti Willen laulu nostaa mieleen milloin Yrjänän, milloin Ylpön, mutta pääasiassa vain ja ainoastaan Iiwana Julman.

Levy alkaa perisuomalaisia kliseitä hyödyntävällä Ei perkele -tykityksellä, jossa perinteinen jyrähtelevän juro suomalaismies saa jälleen silmilleen rakkaaltaan. Luonnollinen kommentti kuuluu heti alkuun: Ei perkele!. Rakkaani junnaa ja raivoaa luontevasti edellisen perään, tuollaista Kingston Wall -henkistä hypnotykitystä hyödynnetään mukavasti. Ehkä huomenna on toisin siirtyy unenomaisesta slovarifiilistelystä pikkuhiljaa kohti jyrää. Täytyy nostaa hattua Iiwanoiden taidolle rakentaa biisiä monipuolisilla eväillä. Biisi vain tuntuu jotenkin loppuvan kesken(?) Totuus? juoksee mukavasti. Vaikka jyrääkin löytyy taustalta, kulkevat säkeet melodisesti, mikä on aina hyvä juttu. Melodia tekee musiikin siinä missä rytmikin. Päätösraita Monologi jatkaa edellisen linjoilla, rauhallisen tunnelmoivasti ikäänkuin Iiwanoiden unilauluna. Puolivälin tienoilla lähtee sitten se odotettu jyrä, jota seuraa mielenkiintoinen kirjo riekkumista ja rokkia. Itse melkein olisin tästä hylännyt sen riffittelyosion kokonaan, muuten biisi olisi yksi toimivimpia Julmia ralleja. Loppuun on vielä taltioitu Ei perkeleen harjoittelusessioita, jotka kyllä nostaa hymyn huulille ja kertoo äänitysten leppoisasta meiningistä: ei vittu oikeesti ei lähe enää.. Ei tingitä eikä periksi anneta.