05.11.2005 Sinkut – Marraskuu 2005

Pääsivu

Esittely

Levyarviot

DVD-arviot

Pienet

Livearviot

Valokeilassa

Klassikko

Vapaa vyöhyke

Ajankohtaista

Ajatuskupla

Toimitus

Keskustelu

Artistihaku

Sivustolla on parhaillaan, 60 vierasta ja 0 jäsentä Online.

Et ole kirjautunut!

Kirjautuminen

Rekisteröityminen

Sinkut – Marraskuu 2005
05.11.2005

Crystal Syndicate: Dreams & Reality

MDMA
Muistatteko melko mainion kotimaisen glamrock-orkan Crystal Extasyn? Minä muistan ja joku biisi on soinut joskus ahkerastikin styrkkareissa. No, aika aikaansa kutakin ja tämäkin orkka päätti päivänsä vuonna 2003, kun perustajajäsen Mickey Crane liittyi kitaristiksi Hanoi Rocksin uudelleenkasauksiin. Tuo ura ei kuitenkaan jatkunut pitkään ja niinpä vielä saman vuoden aikana herra perusti Extasyn taustalaulajan Mayan ja kitaristin Joskan kanssa The Mickey Crane Syndicaten, jonka pohjilta syntyi sittemmin Crystal Syndicate.

Kun nimen taustat on käyty läpi, mennään asiaan eli musaan. Syndikaatin hard rockin, glamin ja tuollaisen tummemman jylhän taivalluksen polveileva risteymä on ennen muuta rokkia. Mayan hetkittäin Marjo Leinosmaisesti särähtelevä ääni toimii musassa hyvin, mutta ääntäminen töksähtää kuin Turusen Tarjalla. Vahvasti koskettimia ja pianoa käyttävässä musiikissa on tummaa melodiaa, rokkaavaa kaartoa, mutta myös pieniä vinksahtaneisuuksia, jotka tuovat touhuun omaperäisyyttä. Avausraidalla Dreams & Reality Mayan laulun hilpeily tuo mukavaa vastapainoa soiton jylhyydelle, Another Dayssä taas akustisuus kohtaa gootahtavat kosketinkaarrot. Hevisti kasvava kaava tekee biisistä samaan aikaan apokalyptisen ja aika ”pienen”. Vielä kun kappale on ihan tarttuva, niin hyvin menee. Room For Shadows on ehkä lätyn suoraviivaisin rokkiratsastus, joka ei edellisten jälkeen yllätyksiä tuo. Kokonaisuuden kannalta hyvä niin. Ihan mielenkiintoinen feeniks on noussut Kristalliekstaasin tuhkista.

Ilkka Valpasvuo

IiwanaJulma: Huume

Entistä rankempaan heviratsastukseen on tuoreimmalla sinkullaan ryhtynyt Desibelin palstoilla viime vuosina moneen otteeseen viihtynyt, Juvalta Helsingin suuntaan siirtynyt IiwanaJulma. Metallin, hard rockin ja vapaapainin parhaat palat ovat yhtyeen mukana keitoksessa. Jep, ekalta raidalta Huume ainakin löytyy niin hevimättöä, tiluttelua kuin akustista psykedeliaakin, sellaisella pirullisella räyhähengellä ulosannettuna. Aikamoista poukkoilevaa huumepsykoosia tämä kyllä onkin. Kakkosraita Helvetti on muut ihmiset alkaa myös hevisti, mutta jää pohtimaan välillä kuin YUP. Kertsi taas huudetaan räävittömästi raivoten kuin hooceepunkissa konsanaan. Synkkyys, tummuus ja bändin nimen mukainen Julmuus pysyvät rankasti rokkaavan polun maisemina, mutta vauhti ja suunta vaihtelevat hetkittäin radikaalisti. Kun edellinen eepee tuntui jotenkin kuluttaneen sen edellisen polun risteykset loppuun, on tässä uudessa hevimmässä Iiwanassa jälleen mielikuvitusta ja oikeaa asennetta. Meikäläisen kaltainen popparikin jaksaa kuunnella. Se hevimpi Maj Karma taitaa tallailla ainakin jossain samoilla suunnilla...

Ilkka Valpasvuo

Leijonamieli & Putkimiehet: Tartu mun käteen

Plastinka
Flegmaatikoista tuttu Leijonamieli siirtyy orgaanisemman hiphopin suuntaan. Tartu mun käteen –single on ensimmäinen maistiainen herran uudesta proggiksesta, johon on koottu nelihenkinen bändi, Putkimiehet. Välineinä nelikolla ei ole kuitenkaan karhupumppua tai jakoavainta, vaan Tommy Fast nykii bassossa, Ville Houttu svengaa kitarassa, Jukka Kosunen letkeilee rummuissa Aatu Mällisen taituroidessa koskettimissa. Lisäksi perinteisiä räppilaineja kaihtava sinkkubiisi tarjoilee vahvassa roolissa taustalauluja ja puhaltimia. Eli ei mikään mikkimiehen ja deejiin helposti liikuteltava ryhmä. Ensi vuoden alkuun ajoittuvalta Lauluja sadepäivän varalle -debyytiltä nostettu Tartu mun käteen ei sinällään ole mikään mieletön hitti, vaikka kertsi päähän jääkin. Maukkaaksi homman tekee kuitenkin juuri tuo orgaanisuus ja elementtien monipuolinen, mutta perusteltu käyttö. Nykivä, jopa letkeä groove ja hienovaraisesti hommaan ujutetut puhaltimet ovat mainioita. Jos ei suomenkielinen räpäytys nappaa, löytyy sinkulta myös instrumentaaliversio. Toimii.

Ilkka Valpasvuo

Reflexion: Undying Dreams

A1 Metal
Oulusta kotoisin oleva Reflexion soittaa häpeilemättömän tarttuvaa, melodista ja muutenkin kaikin puolin laadukasta popmetallia. Niin musiikilliset kuin ulkomusiikillisetkin viitteet Negativen, HIMin ja kumppaneiden suuntaan ovat selviä, mutta on viisikolla sentään niitä omiakin eväitä fölissä. Aiemmin For My Painista tutuksi käynyt vokalisti Juha Kylmänen saa puhallettua voimaa rockaavaan nimibiisiin sekä pianoballadi Stormiin, mutta sielua touhussa saisi olla vielä enemmän. Sovituksissa riskejä kartetaan, eikä bändi tunnu oikein pääsevän vielä biisiensä päälle – ainakaan studiossa. Soundit ovat tunnelmoidessa kirkkaat ja rockatessa tukevat, mistä kiitos tekniselle puolelle. Sinkun kahden biisin perusteella on vaikea tehdä suurempia tuomioita, bändi on julkaisemassa piakkoin debyyttipitkäsoittoaan jolloin sen veri punnitaan vasta toden teolla. Kaikki suuren hitin ainekset ovat jo ilmassa, joten jään mielenkiinnolla odottamaan mitä Oulun suunnalta on lähiaikoina luvassa.

Mika Roth

Risto/Mikko Torvisen Viihdeorkesteri: Diskopallo/Maaseutu

Lipposen Levy ja Kasetti
Risto on ollut positiivisimpia tuttavuuksia suomalaisessa musiikkikentässä viime vuosina. Absurdeja sanoituksia, progesti kaartelevia kieroja popsointuja iskelmäisellä diskoglitterillä, hervottomuutta... Vaikka Ristollakin tuntuu homma kiteytyvän etenkin livemuodossa, on yhtye levylläkin sitä jotain aivan muuta-sarjaa. Tamperelaisen Viihdeimperiumi-musiikkikollektiivin kahden artistin split-seiska alkaa Riston tulkitsemalla Diskopallo-biisillä. Hidas, miltei seesteisesti etenevä kappale säröää hienovaraisesti ja maalailee koskettimilla utuisesti. Livenä tämäkin ralli on tullut kuultua hivenen riehakkaammaksi karkaavana fiilistelynä, kotikuuntelussa jääkin enemmän kuuntelemaan tarinaa kuin jamittelemaan. Sävykästä, pienesti kieroa ja vanhahtavan romanttista. Eli taattua Ristoa...

Mikko Torvisen Viihdeorkesterin eli MTV:n Maaseutu-biisissä on samanlaista vanhahtavuutta ja tarkoituksellista haurautta kuin Ristolla. Heleää mieskuorotulkintaa, hissukseen etenevää haikeaa pohdintaa, että josko olisi aika lähteä maaseudulle? Humisevaa kosketinta ja Pekka Strengmäistä heleän hipahtavaa henkeä. Melkoisen omituista ja omalaatuista meininkiähän tämä on, mutta kyllä se minulta ainakin muutaman hymyn irrotti.

Ilkka Valpasvuo

SaraLee: Dance

Firebox
Gootahtavaa ja melodista hard rockia soittava SaraLee avaa levytysuransa kolmen biisin mittaisella sinkulla. Tämä vajaan 13 minuutin ensiannos tarjoaa kaksi rockimpaa ja menevämpää raitaa, sekä yhden hempeämmän luennan parisuhdeongelmista. Näytteiden perusteella rankempi rockaus tuntuu sujuu SaraLeelta hieman paremmin, sillä hempeillessään yhtye kuulostaa kiusallisen paljon esikuviltaan. Nimibiisi Dance onnistuu annostelemaan rypistystä ja tunnetta juuri sopivassa suhteessa, mikä jää kahdelta seuraavalta raidalta puuttumaan. Vokalisti Joonas on paljon vartijana, mutta selviytyy koetuksesta lähes puhtain paperein. Ainoastaan hiljaisemmissa kohdissa on havaittavissa pientä hakemista. Bändi soittaa näppärästi yhteen ja kappaleisiin on pystytty upottamaan koukku jos toinenkin. Kaksi kitaraa ja koskettimet luovat rytmiryhmän kanssa hetkittäin sangen massiivisia rakennelmia, mutta biisien rakenteet kestävät kuin kestävätkin kaiken painon. Lupaava avaus, kyllä tätä ihan pitkäsoitollisenkin kuuntelisi mieluusti.

Mika Roth

Southwest Sunrise: Taken By The Devil

Melodista hard rockia soittava kotimainen viisikko Southwest Sunrise on toiminut kolmisen vuotta ja pistää nyt ulos omakustanteisen sinkun, ihan vaan palautetta saadakseen. Kahden biisin lipare starttaa hyvin perinteisesti säröllä ja rokkiratsastuksella. Aihepiirinä tulella ratsastava Pahuus tuntuu myös olevan aika omaa hard rockille. Janne Lumpeen ääni yhdessä rytmiryhmän ja kosketinsoittajan taustavokaalien sopivat hyvin kokonaisuuteen. Kitaratiluttelua ja tiukkaa äksää voi hyvin kuvitella. Koskettimet tuovat samaan aikaan mukavaa jylhyyttä sekä paksuntavat touhuun groovea lihasta. Aika mollivoittoisesti mennään, mutta energisesti. Särö on vahva, mutta laulusuoritukselle annetaan tilaa tunnelmoida kohtuullisen rauhallisesti. Kun kertoo, että kyseessä on hard rock, johon on onnistuttu tuomaan haikeaa melodiaa, on tiivistetty musiikin pohja. Kun biisin nimet ovat sarjaa Taken By The Devil ja Judgement Day, on hommassa selkeästi tuollaista ”rock on saatanan musiikkia” –henkeä, mutta sellaista pirullista otetta musiikin tunnelmassa ei kuitenkaan ole. Vaikka hard rock ei ehkä ole meikäläisen ominta juttua tai kuuminta hottia, on Southwest Sunrise omalla sarallaan ihan hyvänmakuista vääntöä.

Ilkka Valpasvuo

Svat: Tulitaistelu / Hidas hihna

Popcity
Kuopiossa vuonna 2001 kasattu Svat keskittyy musiikissaan raskaamman suomenkielisen metallin rosoisempaan reunaan. Pohjat hakataan voimalla, päälle kaadetaan runsaat määrät raskasta junttaukseen taipuvaista kitaraa ja halkona kakun päällä on käheähkö huutoa oireileva kireä laulu. Mitä tällä tylyllä reseptillä saadaan sitten aikaiseksi? No, lopputulos muistuttaa varhaisempaa Kotiteollisuutta, uutta Kamaraa ja hetkittäin jopa tylyintä mahdollista Maj Karmaa. Ensimmäisenä soiva Tulitaistelu pystyy rutistamaan näistä ensiluokkaisista elementeistä kasaan raa´an rallin, jonka tarina on sanalla sanoen synkkä. Hidas Hihna ei yllä ihan ykkösraidan tasalle, vaikka mistään suoranaisesta hudista ei kyse olekaan. Svat yrittää raivata itselleen elintilaa raskaasti ylikansoitetusta genrestä, joten säilyäkseen hengissä bändin täytyy pystyä miltei täydelliseen suoritukseen. Entistäkin enemmän terää biiseihin ja selvempi oma linja, niin se taivaspaikka voi hyvinkin vielä löytyä.

Mika Roth

Verjnuarmu: Kurjuuvven valssi

Mercury
Savonmurteella vedettyä heviä? No johan on helvetti! Verjnuarmun kahden biisin mittainen näyte paljastaa nopeasti, että yhtyeen savolaisuus loppuu pitkälti kappaleiden sanoituksiin. Musiikillisesti Kurjuuvven Valssi kun on lähinnä tavallista keskiraskasta melodista metriheviä, sanoista ei vain tällä erää saa täyttä tolkkua. Ykkösbiisi Kurjuuvven valssi saa vaihtelevalla toteutuksellaan, jossa raskas junttaus ja väliosien rauhaisat suvantokohdat vuorottelevat, käännetyksi tilanteen edukseen. Kakkosraita Viitakemies ei sitten erotukaan enää aivan samalla tavoin, mutta kai näitä tavallisuuksiakin pitää tehdä kun hevibändi kuitenkin ollaan. Verjnuarmu on kääntänyt savolaiset juurensa edukseen, ilman että koko homma olisi kuitenkaan vajonnut typerän vitsin tasalle. Viimeisen päälle mietitty toteutus, joka ulottuu aina levyyn ja sen saatteeseen asti, kielii yrityksen vakavuudesta. Jäädään siis odottamaan mitä tapahtuu, jotain tästä on vielä takuulla tulossa.

Mika Roth

Zarkus: Paljon

Plastinka
Rytmin sulttaanina mainostettu multi-instrumentalisti Zarkus Poussa tunnetaan nykypäivänä varmasti parhaiten W-tyyli-ohjelmasta. Miehen musiikilliseen historiaan kuuluu kuitenkin monenlaista, miestä on kuultu niin Giant Robotin kuin Rinneradionkin kanssa. Lokakuun lopulla julkaistulta debyyttialbumilta esitellään tällä singlellä ainakin Sielu -kappale. Muutenkin tällä kolmen raidan ja videon paketilla Zarkus keskittyy pääasiassa suomenkieliseen materiaaliin. Paljon on tuollainen haikeahko, mutta kesäinen poppailu, jossa instrumentteja käytetään paljon ja meininki on ilmava ja kevyehkö. Funkia touhussa on aika vähän. Lauluton Udushow on pieni välimauste ennen dobrolla, käyrätorvella ja taustalaululla maustettua Sielua. Haikeus ja kepeys säilyy, rytmissä on hivenen reggaeta mukana. Biisissä myös Zarkuksen melko kuulas lauluääni vakuuttaa. Silti jotta miehestä rytmin sulttaania leivottaisiin, pitäisi touhussa olla rutkasti enemmän munaa. Ehkä hiukan liiankin ”siistiä” minun makuuni.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 5261

Uusimmat levyarviot