Appiukko: Syrj��n j��neiden p�iv�

Omakustanne

J�rvenp��l�istrio Appiukon toisen t�yspitk�n albumin ensikuuntelu ei lupaa liikoja: taasko yksi kiero, �kkiv��r� ja itsetarkoituksellisen outo suomirock-yhtye, joita maamme kellarit ovat pullollaan? Vaan joskus ensivaikutelma pett��. Jo toisella py�r�ytyksell� Appiukko n�p�ytt�� ennakkoluuloista ja osoittaa olevansa veistetty eri puusta kuin useat kilpailijansa. Kahden nimelt� mainitsettoman kolmikirjaimisen suomalaisyhtyeen sijaan Appiukon juuret ovat jossain Absoluuttisen nollapisteen ja Kauko R�yhk�n v�limaastossa. Yhtye liikkuu kuitenkin mainittuja nimi�kin laajemmalla skaalalla.

Appiukolta ei puutu ainakaan kunnianhimoa. Ensi vuoden alussa saa nimitt�in ensi-iltansa Syrj��n j��neiden p�iv� -albumiin pohjautuva musikaali. Ja mik�s siin�, kyll� levyn kappaleista tarttumapintaa ja draaman kaarta l�ytyy. Sanoitukset synnytt�v�t v�lill� liiankin el�vi� mielikuvia (Rasvaiset naiset) ja melodiat j��v�t h�iritsev�sti p��h�n roikkumaan.

Kunnianhimoa (tai tyhm�nrohkeutta) osoittaa my�s poukkoilu eri tyylilajien v�lill�. Perinteiseen rockaukseen lis�t��n mausteita ainakin progesta, jazzista, punkista, humpasta, funkista ja bluesista. Vaikka soitto ja laulu ei ole millintarkkaa, ja soundit ovat ehtaa treenik�mpp�tasoa, on Appiukon soitossa hyv�� imua, joka saa antamaan kauneusvirheet anteeksi. Erityisen komeaa on parin kappaleen kitarasoolossa esiintyv� neilyoungmainen roiskinta.

Vain paikoin Appiukko ylitt�� rajan, jonka toisella puolella tuloksen kuunteleminen on mukavampaa b�ndin j�senille kuin kuuntelijalle. �rsytt�v�sti jankkaava Pikkelssilaulu on t�st� pahin esimerkki. P��osin kappalemateriaali on kuitenkin tasaisen vahvaa, eik� kohokohtia ole syyt� nostaa esiin. Appiukko ei mullista maailmaa, mutta tekee monet asiat paremmin kuin suurin osa t�m�n hetken suomalaisista rockyhtyeist�.