Pienet

Pienet - Maaliskuu 2016

23.03.2016


Deadforger: Forgotten Deadforger: Forgotten

Deadforger on toisella julkaisullaan kiristänyt konetta ja saanut aikaiseksi napakin viiden biisin EP:n. Reilu kaksi vuotta sitten Desibelin sivuilla arvioitu esikois-EP vihjaili jo kovasta iskukyvystä, mutta lievä persoonattomuus ei tehnyt hyvää herrain rockmetallille. Mikä on siis tilanne lopputalvesta 2016?

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy ehyeen tyyliin, jossa mollivetoinen rockmetalli hivelee erittäin suomalaisugrilaisesti pohjoisia tuntoja. Kahden kitaran ja kosketinten yhteistyö tuntuu vaivattomalta, laulun asettuessa kuin luonnostaan soitinten rinnalle. Rytmiryhmä pistää tarpeen vaatiessa pökköä pesään, kun biisien metallipitoisuudet nousevat korkeammiksi, mutta jalkaa osataan – ja ymmärretään – myös nostaa kaasulta, kun aika on oikea. Tämä saattaa nyt kuulostaa itsestäänselvyyksien latomiselta, mutta kokemusteni perusteella yhdeksässä kerrasta kymmenestä nämä ”itsestäänselvyydet” tuottavat yllättävästi päänvaivaa, eikä Deadforger kuulu enää toisella julkaisullaan enemmistöön vaan tuohon kunnioitettavaan vähemmistöön.

Pain Confessorinkin riveistä tuttu kitaristi Mikko Kivistö on saanut biisikynänsä sellaiseen terään, että Deadforgerin nimi on aika kirjata ylös ja ympyröidä. EP:n valossa yhtyeen tulevaisuus vaikuttaakin lupaavalta ja toivon sydämestäni, että bändistä kuullaan vielä vastaisuudessa.

Mika Roth


Disorder Town: Meaning of Life Disorder Town: Meaning of Life

Kolme vuotta sitten Nivalassa perustettu Disorder Town pyöräytti ensimmäisen demonsa ulos vuonna 2014 ja nyt on koittanut jatkon aika. Mutta tarjoaako Meaning of Life vastauksen elämän tarkoitukseen, kuten Monty Pythonin samanniminen (ja mielestäni kerrassaan nerokas elokuva), vai mistä tässä on oikein kyse?

Kuusiraitainen kiekko käynnistyy tuhdisti Flyingin rokkaavan metallisella ja hiukan post-grungeisellakin räminällä. Seoksessa on oivassa suhteessa vetoa ja painoa, kun riffikästä rouhintaa lantrataan popahtavalla melodialla, ja kertosäe muistetaan nostaa aina raikkaana eteen. Dog’s Life kuulostaa lähinnä puolivillaiselta Aerosmith-pastissilta, eikä Meaning of Life oikein toimi, vaikka paljastaakin elämän tarkoituksen (ihan oikeasti). Onneksi notkojen jälkeen seuraa Let Me Know’n kaltainen kukkula, jonka rinteitä kelpaa kivuta – liekö syynä jälleen astetta savuisempi fiilis? The Manifestokin paukkuu mallikkaasti ja pienellä sovituksen ruuvauksella siivusta saadaan vielä kehkeytymään todellinen killeri. Elon tarkoitus siis paljastui, mutta oman rockin suunta tuntuu olevan lievä mysteeri Disorder Townin soittajille.

Mika Roth


Echo Is Your Love: DNA/Six-Month Night Echo Is Your Love: DNA/Six-Month Night
If Society

Echo Is Your Love julkaisi vuonna 2010 seesteisen, harkitun ja tasapainoisen Heart Fake -albumin, joka osoitti yhtyeen kasvaneen aikuiseksi. Eipä siis ihme, että bändi päätyi kuudeksi vuodeksi telakalle. Aikuisuus on ihan ok, jos satut olemaan vaikka Tom Petty, mutta Echot olivat selvästi kadottamassa identiteettinsä.

Vuonna 2016 yhtye on muuttanut hieman koostumustaan ja tavallaan kelannut rullaansa takaisin alkuun. Kahden biisin seiskatuumainen ei vielä paljoa paljasta, mutta EiYL vuosimallia 2016 näyttää remuavan taas herkullisen rupisen lo-fi rockin parissa. A-puolen DNA kolisee yllättävän post-punkisti, mutta koukkua tulee kainaloon siinä määrin, että parin kuuntelukerran jälkeen biisi soi jo silloinkin, kun on hiljaista. B-puolen Six-Month Night siirtää puolestaan ajatukset Britanniasta suuren veden tuolle puolen, vaikka tyylillinen siirtymän on verrattain pieni.

Tässä on paljon samaa kuin reilun 11 vuoden takaisessa Paper Cut Eye -pitkäsoitossa, mutta EiYL ei ole silti ottanut taka-askelia, vaan siirtynyt enemmänkin sivusuunnassa jonnekin tien pientareen tuolle puolen. Jonnekin sinne ojan ja satunnaisten sähkötolppien taakse missä ruoho, ja oikeastaan kaikki, kukoistaa villimpänä.

Mika Roth


fubear.: III fubear.: III
Inverse

Pari mainiota pikkukiekkoa pari vuotta sitten julkaissut fubear. on kolmannella EP:llään virittänyt stoneriaan tuhdimmalla grungella. Lopputuloksen savupitoisuus saakin jo köhimään kotisohvalla saakka, mutta jyväskyläläistrio ei käytä savua peittääkseen puutteitaan, vaan luodakseen sen avulla vahvaakin vahvemman kokonaisuuden.

Kolmen raidan mittainen III on kuin maisemareitti, jonka edetessä näkymät jylhistyvät jylhistymistään, kunnes lopulta voidaan kirjaimellisesti koskettaa pilviä. Muhevalla riffillä eteenpäin polkeva Half Alive avaa pelin räväkästi ja Demons osoittaa, että pearljamimaiset slovarit hallitaan myös tarpeen vaatiessa. Viimeiseksi jätetty nimibiisi III on kuitenkin vasta se EP:n todellinen pièce de résistance, jonka yhdeksässä ja puolessa minuutissa kolmikko takoo kasaan ensimmäisen mestariteoksensa. Jokainen soittaja pääsee nyt näyttämään kykynsä, mutta suurin saavutus on kappaleen sovitus, joka nivoo aineksista ehyen, tiiviin ja loppua kohden loogisesti kasvavan jättiläisen.

Mika Roth


Livingdom: Ask Yourself Livingdom: Ask Yourself

Mitähän tapahtuisi jos L7:n musiikki laitettaisiin hiukkaskiihdyttimeen ja törmäytettäisiin brittiläisen post-punkin kanssa? Siitä voisi syntyä monia asioita, vaikka jotain Livingdomin kaltaista, jotain jonka lajitunnistus olisi äärimmäisen vaikeaa.

Ask Yourselfin neljästä raidasta muodostuu sekava, sumuinen ja äänekäs kuva, josta on vaikea löytää johdonmukaista linjaa. Esikois-demon aikaiset doom-viritelmät on nyt unohdettu, mistä pinnat bändille. Soundiensa puolesta trio metelöikin nyt jossain noise rockin rajoilla, mutta samaan aikaan osa joukosta tempoo kohti grungen hämäriä korpimaita. Sitten on vielä se punk-ulottuvuus, joka tuntuu kiinnostavan ainakin rumpalia kovasti, ja jonka asennetta laulajatar Helin tyly tyyli huokuu. Vakavampi ongelma on kuitenkin kappalemateriaalin raakilemaisuus, tai suoranainen keskeneräisyys. Ymmärrän tavallaan halun saada julkaisu pihalle mahdollisimman pian, mutta kun kokoonpano on ollut tässä muodossa vasta vajaan vuoden, olisi kannattanut odotella ja kypsyttää kakkua hiukan pidempään.

EP:n tiukin biisi on sijoitettu heti kärkeen ja Sunday Morning Coffee Murder tappaakin tylsyyttä niin talossa kuin puutarhassa, joten näitä lisää. Viimeisenä kajahtava Leave Me Alone voisi olla myös tehokas raita, jos bändi vain kutoisi siivun kunnolla kasaan.

Mika Roth


Lunar Miles Band Lunar Miles Band: s/t

Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista vihoviimeinen, se inspiroi lappeenrantalaisen Lunar Miles Bandin trion jäseniä. Reilun vuoden ikäinen ryhmä on toisella julkaisullaan löytänyt oikeat juonikuviot sci-fi henkiseen räimeeseensä, jonka avainsanoja ovat fuzz, stoner ja psykedeelinen – sekä tietysti rock, rock ja rock.

…For the Undead on mainio alkuraketti, mutta toisena soiva Nightrider IX - instrumentaali se taitaa olla tämän sukkulan todellinen ionimoottori. Lunarit saavat lähes seitsenminuuttisen jätin pyörimään vinhasti eteenpäin, asteroidivyöhykkeiden ja komeettojen vilkkuessa silmissä. Muhkeat soundit ovat mureat, ja vieläpä tee-se-itse henkisesti Cabin in the Woodsissa äänitetyt – eli nähtävästi jossain erämökillä business-rajan tuolla puolen. Doomimpi Skyline Highway toimii sekin näyttävine skittakuvioineen, mutta puhtain avaruus on jo tässä vaiheessa takanapäin.

LMB on lähtenyt rohkeasti omaan suuntaansa, mutta etenkin lyriikoiden puolella on runsaasti avaruutta vielä kartoittamatta. Samoin kappaleisiin voisi ujuttaa vahvempaa kontrastia mäiskeen ja suvantojen välille, näin ne ääripäät tehostuisivat ennestään. Lupaavaa.

Mika Roth


Royal Lips: Serene Calmidity Royal Lips: Serene Calmidity

Kymppivuotisiaan juhliva Royal Lips on pysynyt uskollisena omalle visiolleen kaikki nämä vuodet, vaikka matkan varrelle on mahtunut sitä sun tätä. Välillä nelihenkisenäkin operoinut ryhmä on jälleen trio, eikä kolmikon soundi voisi olla juuri tätä terävämpi. Henkisesti Royal Lips on 90-lukulainen, mutta garage-alternative-pop-grunge rymistelyä on päivitetty onnistuneesti 10-lukulaiseksi, joten mistään nostalgia-tripistä tässä ei ole todellakaan kyse.

Serene Calamidity käynnistyy lähes kauniina kudelmana, joka puolen minuutin kohdilla paljastaa todellisen massansa, mutta vaikka kaarta kasvatetaan kuinka, jää siitä puuttumaan yhä jotain. Toisena soiva Red Carpet iskeekin sitten astetta ilkeämmin ja kahta terävämmin, Pyrokittyn vaaniva laulu ja Phiitin dynaaminen rummutus pelaavat yhteen tavalla, joka saa lyijyn muuttumaan kullaksi. Pistetään mukaan vielä sopivasti häiriintynyt saksofonisoolo ja se on siinä, valkoinen lippu ylös ja tyrmäysvoitto bändille. Ankkuriraidaksi päätynyt Mountains on puolestaan kappaletrion popein pala, josta on kovin lyhyt matka loiston päiviensä Sonic Youthin, mikä nyt ei ole koskaan paha asia.

Vuosikymmen takanaan Royal Lips julistaa tämän olevan viimeinen EP-julkaisu, enkä voi kuin yhtyä bändin näkemykseen. Ryhmä on valmis albumi-tasolle, sillä tätä valmiimmaksi ryhmä ei enää tule. Kunpa joku muukin taho tajuaisi tämän, niin maailma olisi taas hiukan oikeudenmukaisempi paikka elää.

Mika Roth


Seads: You’ll Never Get it Right / Useless Lies Seads: You’ll Never Get it Right / Useless Lies

Yli kahdeksan vuotta nykyisellä kokoonpanollaan toiminut Seads on ehtinyt vuosien varrella hioa garage/hard rockiaan. Herrain soitto, soundi ja ote ovatkin omanlaisiaan siinä määrin, että vaikutteita on oikeastaan mahdoton enää havaita suoraan, vaikka esikuvia saatteessa listataan lähemmäs parikymmentä.

Kokonaisen kahden biisin ja kahdeksan minuutin mittainen promo-sinkku ei anna kovinkaan laajaa läpileikkausta ryhmän vahvuuksista, mutta amerikkalainen rock on selvästi kaiken perusta. Ensimmäisenä soiva You’ll Never Get it Right napsuu kivasti, vaikka finglish korvassa rahiseekin. Runkona toimiva kuvio on laadultaan tarttuva ja puolivälin jälkeen iskevä kitarasoolo seisoo ylpeästi jaloillaan, mutta kertosäkeen ruuti on päässyt kastumaan pahasti. Useless Lies tipauttaa mukaan stonerin lohkareita ja ryhmän rahdun sabbathamaisessa möyrinnässä lepää vaarallista voimaa, josta kannattaisi uuttaa enemmänkin siivuja vastaisuudessa.

Mika Roth


Skizma: Cvltvra Skizma: Cvltvra

Skizman hankalahkosti nimetty CvltvrΔ (tai jotain sinnepäin) on myös sisällöltään hämmentävä. Levyn ytimen muodostavat lyhyt nimibiisi, sekä etunumeroidut neljä metalliraitaa, joilla bändi paiskoo äkkiväärää matikkametallia kuulijoiden silmille. Kiekon alkuun on sijoitettu turhantuntuinen intro Prologvs ja perältä löytyy yhtä hyödyllinen Fontana. Näillä lisukkeilla mitta on saatu lähes puolituntiseksi, mutta hintana on yleinen tason notkahdus – pahasti.

Mutta mennään itse pihvin kimppuun: homman nimi on siis moderni, mutkikas, matikkavivahteinen metalli, jossa vokaalit huudetaan/karjutaan, eikä kurveista ole pulaa. Rytmiryhmän tehtävänä on pitää vauhti ja rytminvaihdokset maksimissa, kitaroiden raastaessa päälle rosoista silppua sata lasissa. Herroja ei voikaan syyttää kunnianhimon puutteesta, mutta liikkuessaan taitojensa rajoilla ilmassa on jatkuvaa pakottamisen tuntua – tai ainakaan itse en pystynyt havaitsemaan mäiskeessä a) rentoutta tai b) rullaavuutta. Onhan tämä teknisestä kulmasta tarkasteltuna upeaa kuultavaa bändin vetäessä parhaimmillaan kuin pirissä oleva Faith No More, mutta minkäänlaista tarttumapintaa on vaikea löytää oikein mistään. Haastavaa.

Mika Roth


Sweat Shop Boys: Okay Then We Are The Sweat Shop Boys Sweat Shop Boys: Okay Then We Are The Sweat Shop Boys
Mielilevyt

Okei, se on sitten aika lähteä surffaamaan ja krautalankailemaan (oiva termi muuten, ei omani). Sweat Shop Boys tuo persoonallisella otteellaan ensin auringon taivaalle ja sitten univerhot ikkunaan, eikä trion kiekosta tiedä oikein onko se lintu vai kala.

Aluksi tässä puodissa kitara ja urut sijoitetaan eteen, sinne paraatipaikoille jossa jokainen ohikulkija taatusti huomaa ne. Kassan viereen sijoitetut rummut paukkuvat ihan kuin ne olisi sijoitettu kassan viereen, ja loput puutteet tilkitään muilla koskettimilla. Kaiken tämän yllä jyrisevät vokaalit keskusradiosta, kaarrellen siellä kaiken yläpuolella, ihan lähellä ylintä hyllyä. SSB:n levy on tosin äärimmäisen kaksijakoinen. Ensimmäisen puoliskon vuoristoradassa surf, garage ja sekopääkantri kohtaavat toisensa hämärissä olosuhteissa, kunnes Sweating by the River Dry pääsee irti, ja kolmikko muuttuu irkkupunkkareiksi. Eikä siinä mitään, vasara toimii kun sillä riittävästi huitoo.

Vauhdikkaan alun jälkeen on aika lyödä lossit pohjaan, ja syke tippuu puoleen, tai alle. Urut karkotetaan taustalle tapetoimaan, käteen kitara josta näppäillään vähän nuotteja ja huuliharppukaan ei ole huono idea, kun on aika nojailla toisiinsa. Herkkä Truth it Hurts tunnelmoi ja saa kaivamaan sytkän taskusta, ja My Lullaby on vielä edellistäkin rauhallisempi. Miksi tällainen ratkaisu, ja kuinka näin toisistaan eroavat osat voivat toimia? Niin, ristiriitainen tunnehan tästä jää, mutta lohdutuksena sanottakoon, että bändi hallitsee kaiken mihin ryhtyy – nyt kun se vielä päättäisi mitä tehdä.

Mika Roth




Lukukertoja: 1870
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös