Julkaistu: 09.01.2014
Arvostelija: Ilkka Valpasvuo
Soliti
Delay Treesin kolmas albumi alkaa ja loppuu humisten, mutta väliin mahtuu paljon muutakin. Minuutin eleettömän intron jälkeen Fireworks kaartaa seesteisesti junnaten, tunnetilan ollessa jossain haikean mollin ja pienesti toiveikkaan välillä. Ison mutta hillityn melodiakaaren paketoinnissa on koostaan johtuen toimivasti potkua - Trees ei oikeastaan räväytä maalailevaa kaartaan juurikaan irtiottoihin, vaan pitää kiinni junnauksensa heleydestä ja tasaisesta pumppauksesta, mikä luo vaivihkaista ja melko ajatonta koukkua kokonaisuuteen. Steadyssä jatkuu ihan sama irtonaisen heleyden ja päämäärätietoisen mutta utuisen junnauksen risteytys, jossa Rami Vierulan samaan aikaan kolea ja hempeä laulu täydentyy komeasti sanattomilla taustalaulu-ulinoilla. Pientä ärhäkkyyttäkin löytyy pakettiin biisin lopulla, mutta keulimaan ei lähdetä.
Valoisammin jumittava Sister palaa hiukan pienempään ja stabiilimpaan maalailuun, vaikka sykkiikin samalla mukavan kirkkaasti. Otteen vaihdot kuuluville jättävä, kuulaasti näppäilevä Woods hiljentyy vielä edellisestä, osuvasti metsän temppelissä rauhoittuen. Biisin pitkä, lähes äänetön lopetus nostaa reippaasti lähtevän Perfect Heartachen levyn eturiviin, loistava osoitus miten ihan kymmenen sekunnin mietityllä "välillä" voi nostaa tulevaa vahvemmin esille. Biisin energisempi, toiveikkaasti särisevä ja vauhdikkaasti etenevä mutta samasta seesteisyydestä kiinni pitävä paketti nousee rauhallisessa kokonaisuudessa ratkaisijan paikalle. Sen perään heleämpi mutta yhtä lailla etenevä The Howl kuulostaa yhtä lailla eturivin teokselta. Haikean toiveikas mutta seesteinen melodinen kaari on Readymadellä Delay Treesin kulmahammas. Vaikka ilmaisu on melkoisen pelkistettyä, on tunnetta ja koukkua älyttömästi. Hötkyilemättömyys luo ajattomuutta ja fiiliksen että kuuntelee äärimmäisen tarkkaan harkittuja teoksia eikä pelkästään biisejä muiden joukossa. Vaikka esimerkiksi Howlin lopettava dub-keinutus on hiukan irrallinen palikka...
Kaikuinen Big Sleep jumittaa pehmeästi ja kaartaa viipyillen, mitä sanoja voidaan käyttää myös kuvaamaan ainakin suurinta osaa Readymaden annista. Yli seitsemään minuuttiin kasvatettu päätösraita The Atlantic nostaa peukun pelkistetyllä alullaan, jossa laulua tuetaan vain pienellä näppäilyllä ja huminalla. Pikkuhiljaa osa kerrallaan kasvava kokonaisuus tuntuu pitävän sisällään paikoin useammankin biisin, kun eri osasten vaihteluita nivotaan jälleen alusta uuteen nousuun. Ehkä päätösraidan kohdalla Delay Trees syyllistyy liikaa "tehostekikkailemaan", sillä osasista ei nivoudu yhtenäistä kokonaisilmettä ja vaikka parhaat hetket ovat a-luokkaa, olisi osan voinut tylysti jättää pöytälaatikkoon. Kaiken kaikkiaan Readymade kuitenkin jatkaa yhtyeen vahvaa sarjaa, tarjoten heti alkuvuoteen nautinnollisen paketin pelkistettyä laajakangaspoppia, jopa aiempaakin harkitummin siveltimenvedoin.
Kotimainen eteerisen maalailevaa raukeaa laajakangaspoppia soittava yhtye, joka viimeisimmäksi jäänellä Let Go -albumillaan palasi taas dream popista suoremman kitarapopin pariin.
Yhtye ilmoitti lopettavansa toimintansa loppuvuodesta 2017.
Linkki:
delaytrees.com
(Päivitetty 10.10.2018)