Delay Trees ja Idiomatic

Dynaamista indiekaapuun verhottua kitararockia sekä kalpea heijastus levyn pakahduttavuudesta.

Pitkin syksyä hehkutettu Delay Trees lukeutuu vuoden kuumimpien debytanttien joukkoon, ja huikea esikoislevy on pyörähtänyt omassakin soittimessani kerran jos toisenkin. Oli siis jo korkea aika tarkastaa bändin livekunto. Ainakin stereoista kuunneltuna levyn äänimaailma hehkuu juuri sellaista toiveikasta lämpöä, jollaista soisi pakkasen kangistaneiden korvien kuulevan.

Ennakolta suurimmaksi kysymysmerkiksi nousi se, millaisessa muodossa herrat musiikkinsa elävänä tarjoilevat. Utuisesta tunnelmoinnista mahtipontisiin revityksiin kantavasta dynamiikasta voisi livenä ainakin teoriassa saada irti vielä enemmän kuin levyllä. Tai sitten bändi voi kadottaa lavalla kaiken herkkyytensä ja oman soundinsa. Ja lässähtää yhdentekeväksi mössöksi.

Hiljattain julkaistun, mainion EP:n perusteella myös Idiomaticin jannuilta oli odotettavissa haikeaa kaarta ja suuria tunteita. Nuori bändi on kiertänyt ympäri Tamperetta tiiviillä tahdilla, mistä kertonee ainakin se, että mansen juottoloiden miestenvessoista noin 99 prosenttia on varustettu Idiomatic-tarroin. Ja onhan poikien aktiivisuus tuottanut tulostakin: indiekollektiivi New Music Community otti heidät siipiensä suojiin, ja julkaisi hiljattain Body and Soul -biisin ilmaisena digisinkkuna.

Illan keikkojen yhteydessä bailattiin supersuositun Hang the DJ! -diskon tahtiin. Toinen etukäteisspekulaation aihe olikin se, kumpi vie voiton, muodikas utupop vai perjantaidisko? Teoriassa luulisi livemeiningin kelpaavan: on syksyn kenties ylistetyin tulokas, kaupungin kuumin keikkamesta ja sisäänpääsykin vain vaivaiset viisi euroa.

Kymmeneksi kaavaillun aloituksen hieman venähdettyä Idiomatic käynnisti moottorinsa rytmikkäällä Street Lightsilla. Bändi oli kokonaisuudessaan energinen, ja vielä puoli tuntia sitten tyhjyyttään ammottanut salikin alkoi täyttyä sisään hiljakseen lipuvasta ihmisvirrasta. Sasja Montosen lauluääni värisi tunteikkaasti There´s No Promisen laittaessa vartalot hytkymään bassolinjan ja rumpukompin jämerän yhteispelin tahtiin.

Nimenomaan persoonallinen vokalisti nostaa Idiomaticin keskivertorockin yläpuolelle. Myös rikkaat kosketinsovitukset tuovat eloa muuten hieman tasaiseen tuuttaukseen. Esimerkiksi Klubilla sievoisessa ylitempossa kaahatun Fireworksin säkeistön avaruusmaiset ulinasoundit toimivat hienona osoituksena synan bändille tuomasta lisäarvosta. Keikan materiaali koostui pitkälti EP:n raidoista ja muutamasta vähän vanhemmasta veisusta. Kohokohdiksi nousivat maukkailla rummuilla terästetty I Don´t Mind, ja etenkin sen C-osan kuulakankaunis melodia, sekä setin itseoikeutetusti päättänyt Body and Soul.

Tiivistettynä Idiomaticin meininkiä voisi luonnehtia dynaamiseksi, indiekaapuun verhoutuneeksi kitararockiksi, ja etenkin laajat nousut ja laskut ovat bändille tyypillisiä. Herkkyyden ja riehakkuuden vaihtelu kuitenkin toimii vain tiettyyn pisteeseen saakka, mutta käy liian suurissa annoksissa ehkä hivenen puuduttavaksi.

Vielä ensimmäisen bändin lopetettuakaan baaritiskille ei joutunut raivaamaan tietään kyynärpäin, vaikka istumapaikkoja olikin jo vaikea enää löytää. Kauaa ei jouduttu odottelemaan, kun Delay Trees alkoi jo näppäillä levyn aloittavan Goldin säveliä savun ja hämyisten valojen keskeltä.

Vaikka Klubin kehuttu äänentoisto on useimmiten äärimmäisen luotettava, tällä kertaa Delay Treesin livesoundi jäi valitettavasti vain kalpeaksi heijastukseksi siitä pakahduttavuudesta, mitä esikoislevy hienoimmillaan tarjoaa. Oliko vika miksaajassa, vai omissa turhan suurissa odotuksissani? Vaikea sanoa, mutta toisaalta ei yleisön vastaanottoakaan riehakkaaksi voinut luonnehtia.

Soitto kyllä kulki. Hieman etäisen tuntuman jättänyt hämärä yleisilme istui auditiiviseen elämykseen sulavasti, vaikka loikin samalla liiallista etäisyyttä yleisön ja bändin välille. Rami Vierulan vokaalit soivat kauttaaltaan enkelimäisen puhtaasti, etenkin falsetissa, joskaan eivät yhtä sydäntä särkevästi kuin nauhoitettuna.

Miltei koko levyn materiaali käytiin läpi. Quarantinessa äänimaailman puuroutuminen hellitti hetkeksi toisen kitaristin siirryttyä hetkeksi synan ääreen. Yleisöön parhaiten iskenyt Cassette 2012 -hitti ja Tarantula/Holding On lopun massiivisine lopun hoilauskohtineen edustivat itselleni keikan maukkainta antia. Arcade Firen Wake Upin kaltaisesti rytmitetyn levynkin lopettavan 4:45 AM:än jälkeen bändi poistui ilman encorea.

Yhtä pöydällä tanssahdellutta sankaria lukuun ottamatta meininki jäi yleisesti ottaen laimeaksi, joten aivan yksin mielipiteideni kanssa tuskin olen. Aneemiseksi haukkuminen on jo liioittelua, mutta tuntui että Delay Treesin harvat heikkoudet ja riippuvaisuus omasta soundimaailmastaan konkretisoituivat livenä tasapaksuisuuden muodossa. Bileet kyllä jatkuivat, ja Hang The DJ! villitsi ihmiset tanssihurmokseen. Karu totuus näyttäisi olevan se, ettei edes musakriitikkojen ja bloggareiden hehkuttamat hypebändit vedä vertoja kunnon discolle. Ainakaan Tampereella.

Teksti: Jussi Saarinen, kuvat: Markus Malmberg