Ämyrock 2011

Kaikkiaan 37. Ämy tarjoili tanssit, legendoja soolona, punkkia, laajakangaspoppia ja lähes pilvetöntä mollukkaa.

Sään herrat ja rouvat tuntuvat suosivan heinäkuun ensimmäiseen viikonloppuun kotiutunutta Ämyrockia, tuota Hämeenlinnan legendaarista ilmaisrockfestivaalia. Nyt toista vuotta peräjälkeen ei sateesta ollut tietoakaan, vaikka samaan aikaan Tanskassa tulvi ukkosmyrskyt kaduille ja kotimaassakin koettiin ihan tuhoisia myräköitä. Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa paistoi aurinko ja ennusteen puolipilvisyyskin tuntui olevan vain hetkittäistä herkkua. Sanon herkkua, koska jatkuva paahdekaan ei ole mikään paras vaihtoehto... No, ei muuta kuin rasvat iholle ja rokkaamaan!

Tänä vuonna Ämy oli ihan fiksusti harventanut varsinaiseen tapahtumaan osallistuvien bändien määrän aiemmasta kahdeksasta seitsemään. Tämän ansiosta mahdollisiin aikataulusäätöihin jäi enemmän pelivaraa, päälavan tuuttaukseen ei puutunut ihan yhtä pahasti ja muullekin ohjelmalle jäi enemmän aikaa. Vaikka perinteinen kentän laidalla dokaaminen ei kuulukaan omaan ohjelmistoon, oli siellä luonnollisesti tihein osallistuminen. Kentälle väkeä houkutteli eniten kaksi sooloartistia, joiden toimintatavassa on aika paljon samaa vaikka musiikillisesti liikkuvatkin eri asennoissa.

Lisäksi Ämy oli panostanut kesäteatterilla tapahtuvaan oheisohjelmaan, jossa oli mahdollista treenata rummunsoittoa, rakentaa soittimia ja muuta vastaavaa. Ruokaa sai muutamasta kojusta, jäätelö teki varmasti hyvin kauppaa, kalja-alue oli tutusti tukossa ja levyjä, koruja ja maailmanparannusta oli tarjolla kattavasti. Väkimäärästä Ämyssä on paha tehdä sen kummempaa arviota kun lippuja ei ole ja alueen laitamat imaisevat helposti sisään satoja ja taas satoja päivänpaistattajia. Ei kenttäalue missään nimessä ahdas ollut missään vaiheessa, mutta hyvin oli väkeä paikalla.

Itse saavuimme paikalle noin puolivälissä ensimmäisen esiintyjän, paikallisen Left Coldin keikkaa. Nuorten kollien hardcore-räimiminen oli mukavan energistä, mutta melko ilmeetöntä. Hardcore tuntuu skenenä olevan vuosi vuodelta enemmän ja enemmän yhtä samaa muottia, jossa kovaääninen räime ja huutoruoskinta on ne aseet joita käytetään. Jonkinlaisen oman ilmeen lisäksi osuva biisikynä olisi tarpeen, jotta Left Coldin kaltaiset artistit eivät jättäisi kylmäksi. Jäi toki hiukan puolittaiseksi yhtyeen seuraaminen mutta ei se seuraamani kyllä mukaansa temmannut...

Toisin voi sanoa seuraavasta paikallisnimestä. Mm. Dadao Triosta tutun kosketinsoittaja-kitaristi Juha Sarkkolan ja trumpetisti Tuure Tammen duo The Blassics on kasvanut Hanna Lotin huilun, Janne Findeissin basson ja Joona Venäläisen rumpujen myötä viisikoksi ja temmellyskenttänä on afrobetistä, funkista ja bluesista ammentava instrumentaalijazz. Toverini rinnalla totesi ettei Blassicsin svengaavaan grooveen olisi laulu sopinutkaan, josta joutui olemaan samaa mieltä. Wurlitzerin kanssa operoidessaan Sarkkola olisi toki voinut pistää soppaan jotain nopeaa sanailua, mutta sekin olisi saattanut viedä imua soitosta. Mukavan vinosti nykivään kaavaan tuli kieltämättä tarpeellista munakkuutta lisää kun Sarkkola siirtyi murisuttamaan sähkökitaraa loppupuolella keikkaa, mutta kyllä yhtye kaikin puolin oli kohtuullisen mukaansatempaava. Ei toki mikään viimeisen päälle tanssihurmos - se oli luvassa myöhemmin.

Mutta ensin klassikko. Ämy ei olisi Ämy ilman Kari Peitsamon lunkia keikkaa. Jokavuotinen mies ja kitara huiveineen asteli lavalle ja päätti saman tein antaa äänimiehille mitä kuuluu. Ei kuitenkaan ammuttu äänimiestä, ei edes lavamiksaajaa, mutta paljon oli Karilla asiaa. Mekaanisen suden, Vedestä nousevan kasvin, Ämy 25 v.:n ja Kauppaoppilaitoksen naisten ohella repertuaarista löytyi paljon Perseitä perseitä perseitä, joita Peitsamo jakeli myös Kakkahätä-77-yhtyeelle biisillä Urgent Need To Poo Poo In 1977. Peitsamon välitön jutustelu ja show-meininki veti tutusti puoli kenttää täyteen väkeä eikä Karin edes tarvinnut itse laulaa kertosäkeitään - yleisön sonnikuoro huolehti asiasta. Edelleen kotimaan parhaita ellei paras live-esiintyjä.

Toki olisi joskus hauska että Kari jättäisi selkeät odotetut klassikot sivuun ja painottaisi juuri Poo Poon ja Funky Shitin kaltaista harvinaisempaa materiaalia. Toisaalta jokavuotinen samojen rallien huudatus kuuluu jotenkin Ämy-keikkaan ja kyllä Peitsamo-katalogista löytyy aika paljon variaatiota. Vaikka periaatteessa kaikki kappaleet menevätkin ihan samaa kaavaa ja Kari vielä esittää ne sillä yhdellä ja samalla tavalla. Mutta sen hän hallitseekin suvereenisti.

Hämeenlinnalaista perimää jatkettiin kantavaa laajakangaspoppia tahkoavan Delay Treesin myötä. Yhtyeen laulaja-kitaristin Rami Vierulan parin vuoden takaisen haastattelun mukaan Delay Treesin biisit ovat toiveikkaan melankolisia tuokiokuvia vapaudesta, karkaamisesta, valosta ja kesästäkin. Sen jälkeen on toki saatu kuulla yhtyeen mm. desibeli.netissä täydet pisteet keränneen debyytin kaunista antia ja olipa yhtyeen uudessa materiaalissa jopa kipakampaa postpunkin otetta. Silti aurinkoisessa kesäiltapäivässä kaunis tapetti oli vain kaunista tapettia, josta löytyvät koukut olivat hiukan liikaa eteerisen maalailun piilossa. Delay Treesiä kuunteli Kaupunginpuiston kentällä oikein mielellään kun sounditkin olivat mukavasti tasapainossa. Silti musiikista ei jäänyt sen kummempia muistijälkiä. Enemmän kotikuuntelumusiikkia?

Onneksi sitten oli aika pistää tanssikengät jalkaan. Paitti että kyllä ne meikäläisenkin sandaalit tuntuivat toimivan ihan kelvosti tehtävässä. Tampereen kupeessa Kangasalla vuonna 2005 perustettu Poutatorvi on tullut kyllä todistettua livenä ennenkin, mutta jotenkin tuo kesäinen ulkoilma vielä lisäsi yhtyeen iloisen ska-diskon viehätystä ja vetovoimaa. Vaikka albumimittaan tiivistettynä Poutatorvi ei vetänyt kollega Hurskaisen jalkojen alta mattoa debyytillään, on yhtyeen pääasiassa instrumentaalinen ja pirtsakasti puhalteleva livehurmos kulkemassa kohti tähtiä.

Vaikka kuusikon ska-pohjasta kaikenmoiseen grooveen yltävä jamittelu ei paljon tekstiä tarjoilekaan, oli keikassa paljon yksittäisiä biisillisiä kohokohtia. Klassista konsolipeliä Megamaniä lainaava raita, leikitellen svengaava Hyberdash, tälläkin helteellä pingviininaamiossa hikoiltu poikkihuilureggae-rentoilu Lämmittelevät pingviinit ja ilman Puppa J:täkin koukukas Köyhän pojan kerjäys ainakin taisivat soida setissä. Ihan varma en ole sillä jalat vei ja taas mentiin... Eikä ollut vain meidän jalat joita vietiin, sillä Poutatorven keikka tarjoili mm. festivaalin ainoan letkajenkan elikkäs humppamadon!

Kaksi oli vielä jäljellä. Äskeisen liikunnan jälkeen nohevat pojat istahtivat retkituoleihin seuraamaan Kauko Röyhkän soolokeikkaa. Viimeksi mies nähtiin Ämyssä vuonna 2004, jolloin säätila katkaisi mm. allekirjoittaneen festaroinnin kesken. Vettä oli tullut, punaviiniä oli juotu, muisteli mies itsekin yleisön kanssa. Röyhkä on siinä mielessä samanlainen esiintyjä kuin Kari Peitsamo että mies ja kitara riittää yleisön vangitsemiseen. Tosin siinä missä Peitsamo rämpyttelee blues-kaavoja, on Röyhkällä junnaavampi sähköinen meininki käytössä. Röyhkän repertuaarista ei ihan Peitsamon leveydeltä löydy materiaalia, mutta selkeästä pääesiintyjästä oli Ämynkin tapauksessa kyse. Kaukoa oli kaivattu.

Röyhkän setti oli mukavan monipuolinen ja yleisöä kuunteleva. Vanhoista, ihan ensimmäisen levyn sävellyksistä (Dora) ulotuttiin aina Helvettiin. Välillä Kauko steppaili niin Disko-Datsuneissa, käymään Lauralle kuin Paskoissa kaupunneissa, niin kuin odottaa sopi, mutta mieheltä irtosi myös triviaalimpaa materiaalia. Rennon oloinen lavapreesenssi, useampisatapäisen fanilauman toiveiden huomioiminen ja keskusteleva esiintymistyyli jättivät vahvan jälkimaun. Jos hoilattiin Peitsamoa mukana, niin kyllä myös Röyhkän tarinat tunnetaan - Kanervaa, Pekeä ja niin edelleen. Oikein hyvä!

Lopusta liikkeestä vastasi paluukeikalla ollut kotimaisen punkin melodisemman hardcoren legenda Wasted. Muutaman vuoden hissuksiin viettänyt nelikko ei ollut menettänyt hetkeäkään vauhdistaan, mutta hiukan yksitoikkoiselta solisti Ville Rönkön vetämän yhtyeen anti kuulosti edellisten esiintyjien jälkeen. Diggailen toki yhtyeen rosoista kaahausta ja parhaimmillaan Wasted on livekoneena mahtava, mutta ihan sellaista parhaiden päivien hurmosta ei syntynyt vaikka fanilauma pistikin jalat alle. Toki tähänkin varmasti vaikuttaa koko päivän remuaminen aurinkoisessa Kaupunginpuistossa. Niinpä vankkurien keula kääntyi kohti kotia jo ennen Wastedin keikan loppua.

Kaikkiaan 37. Ämyrock oli mainio tapahtuma, jossa bändit oli aseteltu järkevästi, palvelut toimi, porukka viihtyi ja sää suosi. Jos vaan talkootekijöitä riittää, niin tästä paikallisesta kulttuuriaarteesta kannattaa pitää kiinni. Vastaavanhenkisiä tapahtumia ei nimittäin kovin paljon ole.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo