Estrella Damm Primavera Sound 08

Indiefestivaalien ykkönen, Primavera Sound 08, vietettiin kesän kynnyksellä kahdeksatta kertaa Espanjan Barcelonassa. Edellisten vuosien Prima-kokemukset ovat olleet sen verran tujakat, että hyvää tiesi odottaa tänäkin vuonna. Ja karkkiahan riitti. Tällä kertaa ne aivan suurimmat nimet ja yleisömagneetit olivat jossain muualla kuin Barcelonan Forum-ulkomessualueella, mutta esiintyjien listasta riitti jotain useimmille. Neonväreihin pukeutuville indiefriikeille oli tarjolla päivänpolttavia sihahduksia, vanhoja muisteleville klassikkoakteja sekä kaikille monenlaista muuta mielenkiintoista näiden ääripäiden väliltä. Pahimmat latteudet vältettiin, eikä pelkoa Apulannan tai Kotiteollisuudenn kaltaisten meikäläisten standardien todistamisesta ollut. Äärimmäisen vapauttava tunne kulkea pitkin festarialuetta vailla pelkoa ankean Suomi-hevin salahyökkäyksestä.

Logististen ongelmien vuoksi Desibelin reportterit pääsivät paikalle vasta sangen myöhään mutta tismalleen oikeaan aikaan todistamaan Public Enemyn liveluentaa It Takes a Nation to Hold Us Back -hittilevystä. Rockdelux-lava ja siihen antava amfiteatterimainen katsomo oli täpösen täynnä oldskool-hiphoppia janoavaa kansaa joka Välimeren mustassa yössä odotti legendoja lavalle. Mutta ei ihan vielä. Public Enemyn rytminikkariryhmä the Bomb Squad lämmitteli ennen tähtien esitystä. Eikä yhtään hullummin, pommipoppoo on nimittäin näytteiden perusteella onnistunut pitämään biittejään ajassa kiinni.

Hieman liian pitkän lämmittelyn jälkeen lavalle saatiin ne, ketä sinne huudettiin. Mestarismies Chuck D asteli esiin ensin, sitten Flavor Flav pienen suostuttelun jälkeen. Public Enemy on jo menneisyyttä ja Flavor Flav nykyään tunnetumpi muista kuin musiikillisista tempauksistaan, joten ilmassa oli pientä pelkoa esityksen relevanttiudesta. Turhaan: Public Enemy oli rankka, aivan kuten siltä uskalsi jossain pimeissä sielun sopukoissa odottaa. Bring the Noise laittoi lavan edustan pomppimaan, ja Nation of Millions -levyn kuulleet tietävät, että tahti ei hiljene kovin äkkiä platan edetessä. Upeaa kuultavaa. Flavin Cold Lampin´in kohdalla oli kuitenkin aika poistua väljemmille nurkille muuta mielenkiintoista katsastamaan.

Miksikö? Siksi, että järjestäjille oli sattunut pieni moka line-upin sijoittelun suhteen. Samalla kun Public Enemy möykkäsi festivaalin toiseksi isoimmalla lavalla (suurin lava oli käytössä vain perjantaina ja lauantaina), tarjosi kolme ATP-lavalle kivunnutta miestä vaihtoehtoisemman hiphop-show´n. Dr. Octagon, yksi räppäri ´Kool´ Keith Thorntonin lukuisista aliaksista, juhlisti misogynian ilosanomaa Kutmasta Kurtin tarjotessa taustatukea. Keithiä oli katsomassa ainoastaan pari kourallista ihmisiä, mutta siitä huolimatta – tai kenties siitä johtuen – tunnelma oli erinomainen. Aivan kuin kyseessä olisi ollut klubiympäristö savuineen ja hämyisine nurkkineen.

Hämyistä ja savuista oli myös musiikki. Kenties parhaiten Dr Octagonegolocyst -levyltä tunnettu herra tohtori räppäsi uskomattoman rennolla tatsilla mutta silti napakan terävästi biitin päällä, sivulla, takana ja alla. Ja taustoista puheenollen, ne olivat erinomaisia. Upea keikka saavutti kliimaksin, kun Keith ja kumppani kaivoivat kasseista nipun pornolehtiä sekä läjän alan leffoja joita heittelivät yleisölle. Vaikka mahdollisuudet koppiin olivat hyvät, muut olivat nopeampia. Kirottua.

...and then something completely different. Ainakin suurimmilta osin, sillä seuraavana tärppinä ollut Portishead toki on aina sisällyttänyt musiikkiinsa painavia taustoja ja hiphop-rytmiikkaa aavemaisen kauniita sävellyksiä ja Beth Gibbonsin ääntä tukemaan. Portisheadin jokainen live-esiintyminen on pienimuotoinen tapaus, mutta nyt se esitti materiaaliaan uuden 3-levyn kunniaksi peräti kahdesti, torstaina ulkoilmassa Rockdelux-lavalla ja perjantaina sisällä auditoriossa.

Yleisöä oli kerääntynyt ennen keikan alkua lavan edustalle hyvissä määrin. Tunnelma oli odottava, omalla kohdalla ehkä liiankin odottava. Mitä, jos Portishead onkin kehno? Mitä jos laulujen tunnelma ei välity? Mitä jos musiikki on liian hiljaista peittyäkseen yleisön möykän alle? Aiheellista tai ei, ilmassa oli monia kysymyksiä ennen Gibbonsin, Barrow´n ja Utleyn saapumista lavalle.

Vaan huolet olivat pois pyyhkäistyjä Portisheadin aloitettua soittamisen. Kyllä, se kuulosti erinomaiselta ja kyllä, se välitti juuri sitä haurautta, mitä sen levyiltä huokuu. Setti oli voimakas sekoitus äänenpainetta, rytmiikkaa ja sielukkuutta. Mutta siltikin, minun on myönnettävä Portisheadin olevan itselleni niin henkilökohtainen yhtye, että siitä täysin rinnoin nauttiminen onnistuu vain yksin. Ei silloin, jos joka puolella on humalaista kansaa joka iloitsee chiki-chikiään ja huutaa Perrea! Perrea!. Pidätän itselläni oikeuden nauttia Portisheadin seurasta silloin, kun se itselleni parhaiten sopii ja juuri siinä seurassa, minkä olen itse tarkoin valinnut. Minun lisäkseni siihen seuraan kuuluu ainoastaan ylivoimaisen ihana nainen nimeltä Beth. Mutta tulipahan koettua se, että kahlasi virtsalammikon lävitse pisuaariin, jossa lorottaessa nojasi päätään muoviin – ja kaiken soundtrackinä Portisheadin uhkaavan hiipivä Humming!

Illan energisimmästä esityksestä vastasi yllättäen kanadalainen indienimi Caribou. Hienon Andorra-levyn vuosi sitten julkaissut Caribou on levyllä käytännössä yhtä kuin Dan Snaith, matematiikan tohtorin arvon väitellyt muusikko. Aiemmin Manitoba-nimellä toiminut Snaith on siirtynyt uusimmallaan kauemmas elektronisesta ilmaisusta ja lähentynyt poppia. Eikä mitä tahansa poppia, vaan Brian Wilsonin luomuksista muistuttavaa ihastuttavaa helkettä. Mutta livenä se oli vielä jotain enemmän.

Musiikillisesti keikka oli kaunis, mutta perkussiokuorrutus nosti sen seuraavalle tasolle. Brad Weberin ja Snaithin itsensä tykittämä rumputuli oli jotain sellaista, mitä ei ihan aina pääse todistamaan. Melody Day, After Hours ja muut Caribou-helmet oli verhottu sellaiseen lyömämassaan, että vähemmästäkin on jouduttu hurmokseen. Timanttinen keikka, hemmot!

...and the beat goes on ja elämä jatkuu, nimittäin torstai-illan viimeinen tsekkaus oli taas yksi hiphop-ryhmä, De La Soul. Kolmen kovan - Trugoy the Doven, Posdnuousin ja Pasemaster Masen - muodostama trio kirjoitti hiphopin pelisääntöjä uusiksi vuoden 1989 debyytillään 3 Feet High and Rising, jolle yhtye upotti huimat määrät sampleja. Rauhaa ja rakkautta saarnaava, hiphopin maailmassa miellyttävän pehmeä De La Soul oli torstai-illan nimekkäistä akteista tanssittaja numero yksi. Everybody in the house, come on, let me hear you say hoo-oo!, huusi De La, ja yleisö vastasi kun kehotettiin. Energinen bilekeikka ja hauskaa seurattavaa, muttei mitään niin järisyttävää kuin sumuinen Kool Keith.

Raukeissa mutta tyytyväisissä tunnelmissa siirryttiin nukkumaan ja jätettiin pirteämpää väkeä bailaamaan loppuyöksi. Juhlat jatkuivat perjantaina.

Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Noomi Ljungdell sekä Inma Varandela/Primavera Sound (PE)