Ruisrock 2009 – lauantai

Keväällä toisen levynsä Dada Bandits julkaissut Rubik aloitti pop-painotteisemman lauantaipäivän paviljonkilavalla. Yhtyeen kokoonpano oli kasvanut lavalla seitsenhenkiseksi ja näin paikoin varsin mutkikkaat ja monitahoiset kappaleetkin saatiin toimimaan hyvin. Suurin osa keikan aikana kuulluista kappaleista olivat uutukaiselta, mutta suurimman vaikutuksen tekivät ensilevyn hitit City & the Streets sekä Jesus/Hypnotist. Auringon paistaessa ja yleisön antaessa asiaankuuluvia suosionosoituksia oli yhtyeen helppo hymyillä lavalla.

Rantalavalla kesäisen iltapäivän viettoa jatkoi Scandinavian Music Group. Rantahiekkaan hiipivät laineet ja Terhi Kokkosen paljaat varpaat sekä vaalea kesämekko saivat verrattain viileähkön ilmankin muuttumaan lämpimäksi. Ensimmäistä kertaa tuntui kesältä. Scandinavian Music Groupin selkeitä elementtejä sisältävät ja ammattitaitoisesti viimeistellyt kappaleet olivat edellisen päivän puuroisten rähinäsoundien jälkeen kuin jääkylmä vuoristopuro autiomaassa. Yhtye kuului vähemmistöön siinäkin suhteessa, että jopa laajassa ulkotilassa, jotka ääniteknisesti ovat usein täyttä helvettiä toteuttaa, se onnistui säilyttämään musiikissaan saman herkkyyden ja haikeuden, joka levyillä tuntuu niin iholle hiipivän koskettavalta. Uuden levyn kappaleet, kuten Casablanca sekä Näin minä vihellän matkallani, istuivat vanhojen sekaan ongelmitta ja rantaan leppoisesti tanssahtelemaan ajautunut suurilukuinen yleisökin tuntui nauttivan yhtyeen lämpimästä ja huolettomasta läsnäolosta.

Jos sanonta ”vittuilu on välittämistä” pitää paikkaansa, niin lämmintä läsnäoloa oli tarjolla myös viereisellä Paviljonkilavalla. CMX on maamme festivaalien jokakesäinen ja pitkäikäinen vieras. Joko tästä tai sitten vain yleisestä luonteenlaadusta johtuen ei yhtye paljoa vieraskoreile, vaan saapuu paikalle, jurottaa, soittaa, jurottaa ja siirtyy muualle jurottamaan - todennäköisesti alkoholin voimalla. Tunnelma on hilpeä kuin mestauslavajonossa, eikä suu voi olla vääntymättä huvittuneeseen hymyyn. Eikös se sanonta mene, että mitä hankalampi lapsi sen rakkaampi? Tästä syystä onkin turha edes esittää kainoja toiveita siitä, että yhtye muokkaisi kappaleitaan joskus hieman kiinnostavampaan kuosiin, käyttäisi välillä vaikka akustista kitaraa tai ylipäätään suostuisi riisumaan repertuaariaan missään olosuhteissa - edes klubikeikoilla - harvinaisempaan suuntaan. Aivan kuuroille korville toiveet eivät kuitenkaan aina mene ja yhtye osaa arvaamattomasti yllättääkin, sillä tällä kertaa oli mukaan eksynyt pari sellaista kappaleita, joita ei settilistoilla ole pyörinyt vuosiin tai - yhtyeen omien sanojen mukaan - koskaan. Riemu se on pienikin riemu, jos se tulee oikealta suunnalta.

Teltassa ihmisiä viihdyttänyt Don Johnson Big Band on levy levyltä laajentanut fanikuntaansa, mutta silti yhtyeen suosion suuruus pääsi yllättämään. Keikan alkaessa uuden levyn hitillä L.L.H. oli menestyksen syy kuitenkin helppo ymmärtää. Sen lisäksi, että bändi soittaa livenä loistavasti ja että Tommy Lindgren on maamme parhaita solisteja, sillä on myös tukku kappaleita, jotka vetoavat monenlaisen musiikin ystäviin. Vaikka yhtye oli upeassa vedossa, oli yksi vierailijoista silti varastaa show´n. Beatbox-artisti Felix Zenger nimittäin hämmästytti jälleen kerran pelkällä ihmisäänellä tuotetulla klubihittipotpurilla.

Samaan aikaan toisaalla rannan koko pinta-alan täytti sankka yleisöjoukko, kun Rantalavan puitteisiin kapusi yksi suomalaisen rockhistorian tunnistettavimmista nimistä. Muistan jo Ruisrockissa 2002 ajatelleeni – nuoren ikäni vuoksi – että on se täysin käsittämätöntä, että joku Eppu Normaalikin on vielä olemassa. Siis Eppu Normaali. Nehän seilasi joskus 1970-luvulla Juicen kanssa jollain laivalla ja Juice on jo kuollut. Miten tämä on mahdollista?

Vuonna 2009 tunnen olevani aikamatkalla jonnekin kaukaiseen historiaan, kun anniskelualueelle kajahtaa jostain etäältä Hipit rautaa. Tutkiessani nimittäin festivaaliaikataulua hieman aikaisemmin hymähtelin itsekseni nähdessäni nimen Eppu Normaali. Tämä voisi olla joku ”jos arvaat mikä bändi ei kuulu joukkoon, saat ilmaiset liput ensi kesän festareille” -leikki. Voisi olla, mutta vaeltaessani sankan yleisömeren läpi Rantalavaa kohti, on minun edelleen hämmennyksekseni todettava, että siellä se Martti Syrjä vaan sätkii ja Torvinen soittaa kitaraa. Ja soundi on aivan mahtava, eikä noin virheetöntä otetta kovin monella ole. Liikuttuneena pysähdyn kuuntelemaan, kun Suolaista sadetta ja Voi kuinka me sinua kaivataan kaikuvat huojuvan yleisömeren yli. Jälkimmäinen kappale kasvatetaan pienistä elementeistä ja herkkyydestä täyteen rullaavuuteensa tyylikkäitä lisäyksiä tekemällä. Näin rakennetaan kappaleelle dramaturgia. Ottakaa klopit oppia!

Perheenlisäyksen takia keikkansa perunutta PMMP:tä paikkaamaan saapunut Disco Ensemble oli tutun vakuuttava. Päälava ei ollut yhtyeelle yhtään liian iso areena, vaan se otti lavan haltuun ensihetkestä lähtien. We Might Fall Apart, Bad Luck Charm, Black Euro ja monet muut ovat täydellisiä kappaleita yleisön hurmaamiseen, eikä bändin lavaenergia tunnu loppuvan koskaan. Täysin uusi kappale So Cold kuulosti sekin tulevaisuuden live-suosikilta.

Toimittajakaksikkomme suuri suunnitelma oli seuraavaksi päätyä katsomaan Tehosekoitinta. 2000-luvun alussa ei ainoastaan ihmetelty sitä, että Eput ovat vielä hengissä, vaan myös sitä kuinka Otto Grundström oikein mahtuu niin tiukkoihin housuihin. Nuorempana sitä ihmetyttivät monet asiat. Suunnitelma toteutui kuitenkin vain puoliksi, sillä seitsemän aikoihin festivaaliyleisö sai niskaansa ensimmäisen kylmän suihkun, kun taivaan täydeltä alkoi sataa muutenkin jo viilenevään iltaan lähes jäätävää vettä. Omaa etua tavoitteleva vetäytyminen niityllä sijaitsevan suuren teltan suojiin aiheutti Tehosekoittimen sijaan törmäämisen Ladytroniin.

Skotlantilais-englantilais- bulgarialais-kiinalainen yhtye on aina yhtä hämmentävää katsottavaa. Periaatteessa kaksi koskettimia ja erinäisiä nappuloita vääntelevää naishenkilöä ei suoraviivaisten ja hakkaavien rytmien siivittämänä ole livenä saamastaan soitannollisesta taustatuesta huolimatta kovinkaan kiinnostavaa katsottavaa saati kuunneltavaa, mutta musiikissa on kuitenkin jotain kylmällä ja lakonisella tavalla kiinnostavaa ja koukuttavaa. Sitä vain unohtuu kuuntelemaan ja tuijottamaan. Aito riemu levisi mieleen vasta siinä vaiheessa, kun Seventeen rikkoi tuttuudellaan yhtyeen ympärillä leijuvan etäisyyden kuplan. Mieli olisi tehnyt jäädä kuuntelemaan vielä se toinenkin kappale, jonka yhtyeeltä varmasti olisin tunnistanut, mutta sade oli jo hellittänyt ja oli aika kiitää tarkastamaan Tehosekoittimen Oton housutilannetta Rantalavan suunnalle.

Kesän ajaksi paluun tehnyt Tehosekoitin olisi voinut Ruisrockin keikan perusteella pitäytyä lopettamispäätöksessään. Yhtyeestä ei nimittäin välittynyt minkäänlaista esiintymisen riemua, vaan kappaleet vedettiin läpi rutiininomaisesti. Varsinkin laulaja Otto tuntui olevan jotenkin hukassa isolla lavalla, ja Matin tekniset ongelmat kitaroidensa kanssa latistivat tunnelman lopullisesti. Yhtyeellä on kyllä hyviä kappaleita vaikka muille jakaa, mutta keikan aikana teki mieli mennä kotiin kuuntelemaan samoja biisejä levyltä.

Skotlantilainen Glasvegas vastasi yhdestä viime vuoden hienoimmista levyistä, ja oli hyvä myös lavalla. Vaikka yleisöä oli kerääntynyt paviljonkilavan edustalle melko vähälukuisesti, ei kaikurockyhtye tästä piitannut, vaan räjäytti heti aluksi pankin Geraldinella, It´s My Own Cheating Heart That Makes Me Crylla sekä Fuck You, It´s Overilla. Laulaja-kitaristi James Allan vaikutti aidosti otetulta, ja jaksoi kehua yleisöä ja lähetellä lentosuukkoja läpi keikan. Valitettavaa jäi ainoastaan keikkapaikasta ja soundeista. Pimeähkö teltta olisi sopinut huomattavasti paremmin Glasvegasin tyyliin, ja siellä ehkä rumpali Caroline McKayn tolkuttoman kovalla ollut bassorumpu olisi saatu säädettyä hieman hiljemmalle.

Ruotsalainen The Sounds ei ole maassamme mikään uusi tuttavuus, mutta uuden levyn myötä se oli jälleen ajankohtainen. Viime vuonna yhtye täytti teltan, ja ilmeisesti tästä viisastuneena festivaalin järjestäjät olivat valinneet tämänkertaiseksi esiintymispaikaksi rantalavan. Nuori ja naisvoittoinen yleisö ei varmasti pettynyt tälläkään kertaa, sillä mikään ei ollut varsinaisesti muuttunut edellisvuodesta. Yhtyeen kappaleet ovat edelleen tarttuvia, esiintyminen energistä ja Maja Ivarssonin mikroshortsit lyhyet. Itse jään kuitenkin kerta toisensa jälkeen kylmäksi, sillä biiseissä ei ole muutamaa lukuun ottamatta minkäänlaista syvyyttä.

Ruisrockin lauantai oli loppuunmyyty ja jostain kantautui huhu, että yleisöä olisi paikalla 35 000-päinen ennätysmäärä. Ei kuitenkaan ollut mikään yllätys, että suositun päivän viimeisenä esiintyjänä nähtiin suomalaisten ykköslemmikiksi jo joitakin vuosia sitten noussut suloinen tanskalainen Mew. Se nainen, joka ei vokalisti Jonas Bjerreä haluaisi viedä kotiin halittavaksi, on varmasti sekaisin päästään tai kärsii täydellisesti äidinvaistojen puuttumisesta. Mew oli ainakin omalla kohdallani seuraavan päivän Faith No Moren rinnalla odotetuin yhtye, sillä syvä rakastuminen satuhahmomaisen kauniiseen poikakatraaseen tapahtui jo vuonna 2003.

Keikka käynnistyi uudella biisillä, joka lupaili kuulijoille samanlaista rytmistä kikkailua kuin Mewn aikaisemmatkin tuotokset. Tämän jälkeen siirryttiin hieman tutumpaan kuvastoon. Kappale toisensa jälkeen tuntui kerrassaan ihanalta. The Zookeeper´s Boy, White Lips Kissed sekä ensimmäiseltä Frengers-albumilta peräisin oleva 156 nostattivat heti haikean hymyn huulille eikä huokailun määrällä ollut mitään rajaa. Kauniita taustakuviaan yhtye tuntui jakelevan vain rajallisesti, mutta viulua soittavan kissan ilmestyessä koko lavarakennelman takaseinän peittävälle screenille päätösraita Comforting Soundsin aikana oli kyyneltulva kerrassaan herkässä. Joku tietty taianomaisuus yhtyeessä on aina, vaikka tällä kertaa ei tunnelma ollut niin huipussaan kuin esimerkiksi kolme vuotta aikaisemmin bändin pitäessä täsmälleen samaa paikkaa Ruisrockin pimenevässä illassa.

Tästä eteenpäin sunnuntaihin.

Teksti: Nunnu Koskenniemi ja Tommi Saarikoski, kuvat: Koskenniemi ja Elias Saura