• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Kirjaudu | Rekisteröidy

Ruisrock 2009 – sunnuntai

Aurinkoa olisi voinut toivoa sunnuntaipäivän valjetessa Turun ylle, mutta kylmältä ilma tuntui silti. Anniskelualueen sisällä sijaitsevan Converse-lavan aidan taakse jäi paljon nuorempaa väkeä Idolsista tutun Anna Puun aloitellessa keikkaa. Silti lavan edustalle oli kerääntynyt paljon kiinnostunutta yleisöä. Pölhön taiteilijanimen valinnut artisti saapui lavalle akustisen kitaran kera ja osoitti heti, ettei mistään hetken tähdenlennosta ole kyse. Osaavan taustabändin avustuksella laulaja venyi herkistä balladeista blues-henkisiin rock-renkutuksiin suoriutuen kaikista hyvin. Anna laulaa livenäkin siis todella upeasti, mutta suuri osa hänelle kirjoitetuista kappaleista on harmillisen yhdentekeviä.

Jos yhteen esiintyjään voi festivaaleilla aina luottaa, on se ehdottomasti Ismo Alanko. Taiteilijan repertuaarista kun saa koostetuksi tarvittaessa minkälaisen setin haluaa; sähäkän, tunnelmallisen, tanssittavan, hauskan, haikean, vittumaisen, hätkähdyttävän - muutamia mainitakseni. Parhaimmillaan miehen keikat ovat kuitenkin kaikkea tätä yhdessä.

Viime vuodet kahdestaan lyömäsoitinvelho Teho Majamäen kanssa lavalla viihtynyt Alanko oli jälleen muokkaillut settinsä kerrassaan ihailtavaan kuntoon. Sen sijaan, että kaksikko keskittyisi ainoastaan kokoonpanolle "lyömäsoittimet ja kitara" helposti taittuvien kappaleiden esittämiseen, oli mukaan ujutettu kappaleita aivan alkuvuosista viimeisempiin julkaisuihin saakka - kaikki hauskasti ja ihailtavan raikkaasti sovitettuina. Ärhäkkä Peltirumpu, letkeä Levottomat jalat ja suoraviivainen Elintaso kääntyivät kaksikon käsissä vaivattomasti uuteen muotoon. Keikan kohokohtiin kuului kuitenkin ehdottomasti parivaljakon viimeisimmältä levyltä peräisin oleva Taivaan tulet, jonka jytisevä lyömäsoitinsoundi on Majamäen virtuositeetin ansiosta aivan omaa luokkaansa.

Yhdysvaltalainen Springsteen-punkia räimivä The Gaslight Anthem ei onnistunut ennakko-odotuksista poiketen pitämään kiinnostusta yllä koko keikan aikaa. Yhtyeen ongelma on se, että kappaleet ovat enemmän tai vähemmän mukaelmia toisistaan. Kun sama komppi ja sointukierto lähtee pyörimään keikan aikana viidennen kerran, on enää vaikea innostua. Biisit eivät saaneet livenä myöskään mitään lisäpotkua levyyn verrattuna, joten kovin onnistuneesta keikasta ei voi puhua.

Pikkuruinen Converse-lava sai usein sijaintinsa puolesta toimia esiintyjineen alkoholijuomien nauttimisen taustamusiikkina. Ainakin tämä oli kupletin juoni raukeassa sunnuntai-iltapäivässä, kun voipuneet festaroijat makailivat nurmikolla korjaussarjan osat kourissaan Joensuu 1685 -yhtyeen nuorten jäsenten vaeltaessa lavalle. Äärimmäisiltä introverteilta näyttävä omissa maailmoissaan pyörivä yhtye oli omiaan kuvittamaan sunnuntain lamaantunutta tunnelmaa, josta väsymys paistoi kilometrien päähän. En tiedä oliko syy yleisen olotilan vai yhtyeen hieman laahaavan efektipitoisen musiikin, joka usein tuntui jopa pysähtyvän leijumaan paikoilleen, mutta missään vaiheessa ei molemminpuolista ymmärrystä oikein tuntunut syntyvän. Joensuu 1685 on osunut silmiini usein kehuttunua yhtyeenä, mutta tällä kertaa mielenkiinto ei yksinkertaisesti vain riittänyt näkemään roikkuvan ja apaattisen yleiskuvan taakse, kun vaikeudet pysyä skarppina olivat muutenkin normaalitilaan verrattuna punaisen puolella.

Iltapäivä jatkui haikeissa meiningeissä suuren rantalavan katveessa. The Crashin vihoviimeinen keikka oli varmasti monelle varsin surullinen paikka, mutta yhtye lähti silti liikenteeseen ilon kautta. Pony Ride ja Big Ass Love saivat suurilukuisen yleisön hyppimään ja tahtia hidastettiin vasta yhtyeen ehkä kauneimmalla kappaleella Thorn in My Side. Välispiikeissä Teemu Brunila herkisteli tyylikkäästi niin, ettei pahinkaan kyynikko olisi voinut olla liikuttumatta. Jättimäiset ilmapallot, yhtyeen historiaa läpikäynyt valokuvashow ja yhteislaulut olivat vain koristelua sille faktalle, että yhtye jättää jälkeensä uskomattoman määrän hyviä kappaleita. Viimeisenä kuullun Sugaredin viimeisten nuottien vaiettua haikeuden saattoi aistia niin yleisöstä kuin yhtyeestäkin.

The Crashin lähdön jättäneeseen haikeuteen löytyi onneksi oiva parannuskeino niittylavan suunnalta yhdysvaltalaisen Gogol Bordellon muodossa. Jos joku kuvailee yhtyettä termillä "mustalaispunkkia", on pakko saapua paikalle katsomaan mistä ihmeestä oikein on kysymys. Lavan edestä nouseva pölypilvi kieli jo kaukaa katsottuna yhtyeen aiheuttavan yleisön seassa psykoottisen tanssihurmoksen. Tunnelma oli hieman samanlainen kuin joskus aikanaan Flogging Mollyn keikalle eksyessä. Tanner tömisi, musiikki pauhasi ja paidat lentelivät pois tiuhaan tahtiin. Räväkkää slaavilaisiskelmää punkahtavalla, mutta kuitenkin rempseän kansanmusiikkimaisella, asenteella soittava kokoonpano harmaantuneen viulistinsa ja lippispäisen hanuristinsa säestyksellä oli riemastuttavaa piristettä sunnuntain viileässä alkuillassa. Keikan ehdottomiin kohokohtiin kuuluivat vokalistin muhkeat viikset, joiden olisi odottanut loppuhuipennuksena lentävän lopulta tiehensä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaikka viikset aivan vappunaamarin jäänteitä muistuttivatkin.

Hienompaa päätöstä ei rockfestivaalilta varmaan voisi toivoa kuin mitä Faith No More sille sunnuntain auringonlaskussa antoi. Pastellinvärisissä puvuissaan lavalle noussut ryhmä oli tasan niin hyvä kuin ihmiset Kaisaniemen keikan jälkeen olivat meille menemään estyneille kehuskelleet. Setti vaihteli äärijuustoisesta ällöilystä aina pään viuhtomaan saaviin tiukkoihin vetoihin, eikä Mike Pattonin vokaaliäärimmäisyyksiä voinut olla ihastelematta. Huumorintajua yhtyeeltä ei ainakaan puuttunut, sillä riemastuttava Bee Gees coveri I Started A Joke sekä Burt Bacharachin This Guy´s in Love with You saivat yleisön puhkeamaan hyväntuuliseen ja huvittuneeseen nauruun. Riuhtomista ja tasajalkahyppyjä sen sijaan aiheuttivat vedot kuten Be Aggressive sekä hakkaavaa puhelaulua alussaan tarjoileva Epic.

Yleisö olisi varmasti ottanut Faith No Morelta vastaan tunnin jos toisenkin, mutta lopulta oli aika suunnata kulku kotia kohti. Vaikka yhtye aivan omaa luokkaansa olikin, jäi festivaalista silti hieman kummastunut olo. Kolmen kilometrin jonossa etanavauhtia bussiasemalle kävellessä sitä ehti miettiä haikeana niitä aikoja, kun festivaali vielä tuntui ihmisten juhlalta, eikä kaiken maailman känniääliöiden, väkivaltaisten tyhjäpäiden tai roudariteipistä itselleen stringit tehneiden ekshibitionistien temmellyskentältä. Jokin kipinä Ruisrockista tänä kesänä puuttui. Syytä täytyy jäädä miettimään, sillä itsestään selvä se ei ole.

Tästä takaisin aloituspäivä perjantaihin tai eiliseen lauantaihin.

Teksti: Tommi Saarikoski ja Nunnu Koskenniemi, kuvat: Koskenniemi ja Elias Saura