Karoshi Lovers - Weeiird - but fun!
10.09.2009
Alkuvuodesta 2008 debyyttinsä The Revolution Is Over julkaissut kotimainen trio
Karoshi Lovers on kulkenut rutkasti eteenpäin tultaessa kakkosalbumiin Death Pop. Yhdistelmä tummanpuhuvaa glamrockia, new wavea ja japanilaista tappavaa työkulttuuria on edelleen tallella, johon pitää ehkä lisätä vielä garage-mausteet, vahva naislaulu ja hitikkäät hokemat. Toinen syyskuuta valon nähnyt Death Pop on yhtyeen komeaviiksisen rumpalisherra Joy-R:n mukaan ennen muuta melodinen, erilainen ja itseltään kuulostava kokonaisuus. Laulaja-kosketinsoittaja Ms. Stressin mukaan levyn kappaleet syntyivät vaivattomasti, sen julkaisemiseen johtavan matkan varrella on koettu rutkasti iloa ja toivoo että lopputulos tekisi kuulijoillekin hyvää. Millaisia kehitysaskeleita itse koette ottaneenne ensimmäisen levyn jälkeen?
Joy-R: - Pieniä askeleita kaikkiin suuntiin, ja on siellä muutama harppauskin joukossa. Ensimmäisen levyn tekeminen aloitettiin reilu puoli vuotta bändin perustamisen jälkeen, keikkoja oli siinä vaiheessa takana tasan neljä, eli toiminta oli aika ripeää, mutta myös tuloksellista: keikkoja on tehty nyt nelisenkymmentä, niillä bändin soitto on
tietysti hioutunut. Death Popin biisejä tehtiin enemmän ajan kanssa – ja testailtiin niillä keikoilla. Tottakai tuolla metodilla kirkastuu se, mikä toimii paremmin ja mikä taas huonommin. Sovituksia mietittiin aiempaa enemmän, ja Ms. Stress - joka on Karoshi Loverseissa nyt ensimmäistä kertaa solistin tontilla - löysi myös tulkintoihinsa
enemmän rentoutta ja sitä kautta voimaa.
Ms. Stress: - Kokemuksen ja yhteenhitsautumisen myötä kaikenmoinen biisinteko-, keikkailu- ja keskinäinen kommunikaatio on parantunut koko ajan. Kehitysaskeleet koostuvat tästä kokonaisuudesta ja sen heijastumisesta esimerkiksi tuoreeseen albumiin.
Otetaanpa tässä kohtaa askel taaksepäin ennen kuin sukelletaan tarkemmin Death Popin syövereihin. Karoshi Lovers juontaa juurensa alun perin ryhmästä soittohaluisia, toisilleen ennestään tuttuja ihmisiä. Ms. Stressin mukaan yksi ihmisten perustarpeista on musiikin tekeminen toisten hyvien ihmisten kanssa, josta lähtökohdasta hän on lähtenyt kulkemaan kohti Karoshi Loversia. Ms. Stress oli törmännyt netissä japaninkieliseen termiin karoshi, joka tarkoittaa liiallisesta työnteosta johtuvaa äkkikuolemaa. Aluksi termi oli naurattanut, mutta sitten se oli avautunut jumalallisena valaistumisena – sehän kiteyttää koko maailman ympärillämme, kertoo Joy-R.
Ennen Karoshi Loversiakin toki oli elämää ja kaikki kolmesta jäsenestä ovat pitkän linjan muusikoita. Ms. Stress on soittanut siitä asti kun oppi kävelemään pianolle asti. Kaikennäköisiä instrumenttejä on tullut käytyä läpi mutta bändeissä naista on kuultu lähinnä rummuissa. Karoshissa neito on ensi kertaa äänessä. Haastatteluja välttelevä kitarasankari Kid Karoshi taas on kurittanut kuusikielistään vuosikaudet niin koti- kuin ulkomaiden rokkiklubeilla. Joy-R taas on saanut kipinän alun perin punkinpuremasta. Ensimmäiseksi levytykseksi hän mainitsee Mahtavat lämpöpussit-yhtyeen singlen Jeesus käski mut parturiin. Rummuissa miestä on nähty ja kuultu mm. Psychoplasmassa, Mothers Against Sex Associationissa, Mana Manassa sekä The Insult That Made A Man Out Of Macissä.
Karoshi-valaistuminen musiikillisessa mielessä johti suuntaviivoihin, joissa ideoille ollaan avoimia, melodioita ei tarvitse suotta pelätä ja että soundeissa on sekä ilmaa että likaa. Kaiken ei tarvitsekaan olla täydellistä. Se oli alusta asti selvää että mikään metallibändi ei ole kyseessä – niitä kun on jo ennestään tarpeeksi. Inspiraatioiden lähteiden hyödyntäminen ulottuu persoonasta riippuen PJ Harveystä ja Tarantino-soundtrackeistä autotallirockiin ja bluesriffeihin. Tematiikka taas rakentuu sekä visuaalisesti että tarinoiden puolesta karoshi-termin oivaltamisen aiheuttamalle pajatson tyhjennykselle. Joy-R muistelee:
- Se selitti maailman ympärillämme, antoi näkökulman lauluille ja visuaalinen puoli
esiintymisasuja myöten tömähti paikoilleen. Kun kysyin bändin perustamisen jälkeen ystävältäni Yukielta, mitä japanilaiset mahtaisivat tykätä Karoshi Lovers -nimestä, häneltä kesti vähän aikaa tajuta se, sitten hän sai valtavan naurukohtauksen: ”Kah-rooshii! Weeiird - but fun!”
Rakkaus ja kuolema ovat aika universaaleja ja ikuisia aiheita pop-musiikissa. Millä tasapainotuksella kuolema ja rakkaus keikkuvat Karoshi Loversin tapauksessa ja kumpi lopulta voittaa?
Ms. Stress: - Elämän tarkoitus on rakkauden ilmentäminen, kuolemattomaksi se ei kuitenkaan ketään tee.
Joy-R: - Rakkaus on terminä todella hankala, moneen kertaan väännetty ja kaikenlaisilla merkityksillä ladattu, mutta eiköhän siinä ole kysymys elämän jatkumisen mahdollistamisesta. Elämä taas päättyy kuolemaan. Yksioikoista olisi sanoa, että kuolema voittaa, mutta en mä osaa siinä erottaa mitään voittamista tai häviämistä. Elämän ja kuoleman rajapinta on suuri peili, jota vasten katsellessa selviää, onko peilattavana olennainen vai epäolennainen juttu. Sen tajuaminen on ollut ainakin itselle olennaista ja selventävää, voisi kai sanoa että tarpeellista.
Ja onko tanssiminen sitten se oikea tapa purkaa työperäistä stressiä?
Ms. Stress: - Lempiaiheeni lähellä liikutaan. Liikkuminen saa hyvänolonhormonit liikkeelle, joten tanssiminen on varmasti yksi hyvä tapa purkaa työperäistä stressiä. Suosittelisin vielä samalla laulamaan tanssittavan biisin tahdissa, tutkimusten mukaanhan laulaminen edistää myöskin hyvinvointia. Karoshikeino numero kolme ovat voimatorkkuset.
Joy-R: - Minä en tanssi. Mutta joo, jos isä ja poika McNeillin klassikko-opusta Verkottunut ihmiskunta selailee, siellä tulee aika äkkiä vastaan listaus ihmiskunnan suurimmista keksinnöistä: tuli, puhe, musiikki ja tanssi. Ei siinä listauksessa mainita liikkeenjohdon bonusohjelmia tai ydinvoimaa. Musiikki on lopulta aika mystinen voima, järjestetyn äänen keinoin toteutettua tunteensiirtoa. Tottakai sellaisella on merkitystä stressin käsittelyyn, ja jos siihen liittyy tanssi, niin mikäs sen parempaa. Tulee toisaalta mieleen amerikkalaispanssarit ampumassa taloja paskaksi Irakissa, samalla kun panssarin sisäkaiuttimissa soi Metallica. No, stressiä siinäkin käsitellään, tietysti.
Loppuun asti viety synkkyys kääntyy väistämättä myös huumoriksi. Pitääkö huumoria toivona, se on sitten ihan makuasia. Ja solut työskentelevät kunnes kuolevat. Eli täysin vailla toivonpilkahduksia Karoshi Lovers ei urallaan etene. Toki teeman mukaanhan yhtyeen ura tulee päättymään liiallisesta keikkailusta ja rokkielämästä johtuvaan uupumiseen kesken tuhannenneljännensadankolmannentoista kiertueen toisen keikan. Mutta kuka tipahtaa ensimmäisenä?
Joy-R: - Kaikkien todennäköisyyksien mukaan se olen minä. Valitettavasti en saa tämän tilanteen oikeuttamaa erityiskohtelua yhtyeessä.
Ms. Stress: - Kaikki meistä ovat omalla tavallaan yltiöpäisiä ja intohimoisia hahmoja. Mut silti mä epäilen että se olen mä, mutta en mä mihinkään tipahda vaan näen valon ja vetäydyn retriittiin... Eli nyt kun minä näen itseni lähtevän ensin ja Joy-R puolestaan itsensä, se onkin luultavasti Kid, joka yhtyeen ainoana istuimettomana jäsenenä tipahtaa uupumuksesta lavalta.
Ilosaarirockin Kasettiasemaklubilla soiton suurin kompastuskivi taisi olla siinä että se kulki hiukan turhankin turvallisia keskitien raiteita pitkin – sen tummuus ja sävykkyys ei noussut esiin samaan tapaan kuin esimerkiksi Death Popin kotikuuntelussa eikä kertsi-koukukkuuskaan napannut niskavilloista kuin muutamissa kappaleissa. Mitä mieltä olette tällaisesta palautteesta? Millä aseilla meikäläinenkin saadaan vakuutettua myös keikkatilanteessa? Vai onko kauneus jälleen katsojan korvassa?
Joy-R: - Tää on ihan mahtava palaute! Yleensähän on niin, että bändin pitää sanoa ”me ollaan enemmän livebändi”, kun levy ei jonkun mielestä toimi – hauskaa että asia on joskus näinkin päin. Livetilanteet vaihtelevat tietysti paljon, samoin yksittäisten ihmisten fiilikset niistä. Selvää on se, että jos biisejä ei ole radiosta, netistä eikä levyltä kuullut, yleisön vakuuttaminen niillä on haastavampaa kuin tutulla materiaalilla. Toivotaan että tämä tilanne Death Popin myötä korjautuu.
Ms. Stress: - Kaikkihan lähtee siitä missä mielentilassa saapuu keikalle, että onko enemmän vai vähemmän vastaanottavaisella tuulella. Millainen työviikko sinulla on takana ja taipuiko tukka haluamaasi suuntaan villiä bileiltaa silmälläpitäen. Jos nämä palikat osuvat kohdilleen niin loppu on kyllä juhlaa ja Karoshirytmit saavat tassun takomaan lattiaa takuuvarmasti!
Millaista saamanne palaute on yleisesti ollut? Mitä on erityisesti jäänyt mieleen?
Joy-R: - Mukavinta on tietysti sellainen intoilu, jonka taustalta paistaa aito tunne-elämys. Mieleenpainuvin palaute on kuitenkin ollut erään naisihmisen kommenttisarja, jonka kohteeksi jouduin Libertessä rumpuja purkaessani. ”Ihan mahtava bändi! Ja keikka!”, se aloitti. Minä sanoin kiitos, niin kuin
äiti on opettanut. Nainen jatkoi: ”Paitsi ettei siinä keikassa ollut kyllä muuta mahtavaa kuin sun rumpujensoitto.” Kun se pääsi kolmanteen lauseeseen ”Toisaalta siinä sun rumpujensoitossa ei ollut kyllä muuta erityistä kuin noi sun viikset”, mä lähdin karkuun. Netissä joku nuorempi keskustelija määritteli Karoshi Loversin kutsumalla sitä ”vastavirtaan uivaksi valtavirraksi”, mikä oli mun mielestä aika hyvin sanottu.
Mitkä olisivat kolme parasta juttua mitä olette tähän mennessä yhdessä tehneet tai saaneet aikaan?
Joy-R: - Death Pop -albumi, tanssivat ihmiset keikoilla ja bändin sisäisen kommunikaation parantaminen.
Ms. Stress: - Sekä The Revolution Is Over- että Death Pop-albumi ovat hyvin haluttuja ja rakkaita lapsia. Hauskinta mitä olemme saaneet aikaan oli viime kesän keikkarupeama heinäkuulla halki Suomen. Vaikka oikeitakin töitä tehtiin hartiavoimin koko ajan niin työstä kävi myös ala-arvoisten juttujen kuunteleminen ja naurulihasten jatkuva rääkkääminen.
Karoshi Loversin musiikin luominen lähtee vapaista äänistä ja jamittelusta, jokainen idea otetaan vastaan kuin tuhlaajapoika maailmalta. Toisinaan joku tuo varsin valmiitakin juttuja mutta ei siitäkään pahastuta vaikka omaa työntekomahdollisuutta ja pinnistelyä rajoitettaisiin, toisella kertaa sitten taas! Prosessi on siis varsin tasa-arvoinen ja jokaisella on äänioikeus, ja sitä myös käytetään. Joy-R on yhtyeen kiukkuinen vanhapiikatäti, Kid Karoshi rokkari ja Ms. Stress sitten se kaunosielu, joka friikahtaa soittaessaan musiikkiin niin pahasti, ettei näe, kuule tai tajua ympäristöstään mitään. Näin kävi mm. yhdellä keikalla Porvoossa, jossa vahvassa sekavuustilassa ollut hiphoppari hyppäsi lavalle ja alkoi takoa omalta puoleltaan sähköpianoa kesken biisin. Kid nappasi miestä
niskasta kiinni ja heitti lavalta - ja Ms. Stress ei huomannut koko tapausta, vaan soitteli silmät kiinni aivan omissa maailmoissaan. Mietittiin Kidin kanssa keikan jälkeen, kumpi kiipparisti siinä oli lopulta enemmän pihalla, kertoo Joy-R.
Miksi juuri Death Pop sopisi hyvin musiikinkuluttajan levylautaselle tässä markkinoiden alati tursuavassa ylitarjonnassa?
Joy-R: - Death Popilla palikat ovat mukavalla tavalla epäjärjestyksessä ja toista samalta kuulostavaa bändiä ei ole olemassa.
Haastattelu ja livekuvat: Ilkka Valpasvuo, kuva: karoshilovers.com
