Paska, Karoshi Lovers
04.11.2009
Vastavirta / Tampere
Matkalla Vastavirralle pohdin illan erikoista esiintyjäyhdistelmää. Kaksi täysin erilaista aktia ja niiden mahdollisesti tarjoama jollain tapaa elämyksellinen ilta kutkuttivat, mutta päästyäni Vastavirran ovesta sisään unohtuivat pohdinnat ja kutkutukset. Jähmetyin lipputiskille kun taustalla pauhasi huomattavalla äänenvoimakkuudella edesmenneen Anton Maidenin monellakin tapaa unohtumaton näkemys Iron Maiden-klassikosta Aces High. Palattuani kappaleen hienosta huonoudesta takaisin maan pinnalle, ymmärsin totuuden: Vastavirran keikkakalenterissa illan esiintyjien oheen oli Dj:ksi merkitty Sir Ari Peltonen, joka "soittaa paskimmat biisit". Homma toimi aitoon Paskalista-tyyliin: Anton Maidenin kuraryöpyn lisäksi Vastavirran asiakaskunta sai kuultavakseen takuuvarmoja ikivihreitä muun muassa Tommi Läntiseltä, Mikko Alatalolta, Kaija Koolta, Stevie Wonderilta, A-Tyypiltä, Esa Saariselta ja ties keneltä, luonnollisesti herra Peltosen värikkäillä spiikeillä maustettuina. Ankara tiskijukka antoi onneksi armon käydä oikeudesta eikä soittanut läheskään kaikkia huippuhittejä kokonaan.
Soitettu musiikki oli arveluttavasta sisällöstään huolimatta mitä mainiointa lämmittelyä Paskan esiintymistä varten. Vuodesta 1985 toimineen Paska-yhtyeen kokoonpano on alusta asti koostunut vain Peltosesta itsestään eikä sen musiikillinen antikaan ole aikojen kuluessa juuri muuttunut. Peltonen huutaa mikkiin laulujen sanoja ja elämöi toiseen mikkiin kitarariffejä. Valtaosa Paskan kappaleista pyörii aiheiltaan alapään, erityisesti perseen, tienoilla, mutta myös kieroutunut poliittinen satiiri ja anarkistinen huumori ovat edustettuina. Ei ihme sinänsä, onhan mies tullut pitkällä urallaan tunnetuksi juurikin suomalaista huumorintajua testaavista poliittisesti epäkorrekteista tempauksistaan.
Paskan "akateemisen vartin" mittainen esitys oli omalla tavallaan varsin viihdyttävä. Napakka pituus esti puutumasta ja silkan huutamisen ja elämöinnin adrenaliinimyrskyn ohessa tarjoiltiin vaihteluakin: Mä Vain Pogoon -coverin Paska esitti playbackina ja yritti tietenkin imitoida nauhalta soivaa meteliä mahdollisimman "hyvin". Irakin sotaa kommentoinut kappale taas alkoi välispiikillä "...koska Irakista ei löytynyt joukkotuhoaseita, ei tästä biisistäkään löydy musiikkia", jonka myötä lavavalot sammuivat ja Paska seisoi lavalla muutaman sekunnin ajan hiljaa. Varsinaisista esityksistä Oh Shit! jäi erityisesti mieleen – nauratti nimittäin niin julmetusti, enkä oikein osaa sanoa miksi. Peltonen oli pienestä flunssasta huolimatta hyvässä vauhdissa ja sekavia juttuja ja kommelluksia riitti biisien väleihinkin, mutta hyvästä vedosta huolimatta ei keikka mitenkään erityisen merkittävänä mieleen jäänyt, omanlaisestaan kuriositeettiarvosta huolimatta.
Hiljattain toisen levynsä Death Pop julkaissut Karoshi Lovers pääsi aloittamaan ajallaan vailla sen kummempia kommelluksia - Paskan jäljiltä kun ei roudattavaa juuri ollut. Naurettavan vähäisestä yleisöstä huolimatta bändi tuntui nauttivan kovasti esiintymisestään eikä kolea tunnelma keikan aikana päässyt särkymään. Yhtyeen kulmikasta post-punkia ja taiteellisempaa pop-ilmaisua yhdistelevä konsepti toimii hyvin, mutta biisimateriaali tuntui hieman epätasaiselta. Vaikka sovitukset kuulostivat tarkkaan kitara-koskettimet-laulu-rummut-kombinaatioon hiotuilta, jäi osa biiseistä kasvottomiksi indiedisco-viritelmiksi. Onneksi yhtyeeltä löytyy myös Death Popin nimikkokappaleen kaltaisia ennakkoluulottomia ja omaperäisiä täsmäiskuja. Kyseinen kappale sitoo jokseenkin grungemaisesti etenevän säkeistön hienosti yhteen Queenin mieleentuovan, komeasti kasvavan kertosäkeen kanssa ja jäikin tykyttämään takaraivoon hyväksi aikaa. Keikan vakuuttavimpaan antiin kuului myös Kostajat-tulkinta Down In The Ice Pit (Jääkellarissa), joka herätti niin hyytäviä tunteita, että sen voisi katsoa olevan jopa alkuperäistä versiota parempi. Tähän voi tietenkin vaikuttaa myös yhtyeen kosketinsoittaja-laulaja Ms. Stressin hieno ääni. Mieleen jäi myös indieensä vakavammin suhtautuvan yleisön takuuvarmasti suututtava I'm Not Bad Like Michael Jackson, joka oli kaikessa idioottimaisuudessaankin hyvin tarttuva rallatus.
Ajoittain keskinkertaisista biiseistä huolimatta keikka jäi kevyesti plussan puolelle. Yhtyeen ylilyödyn asiallinen imago, komeasti toiminut yhteensoitto ja napakat soundit (erityismaininta Kid Karoshin tyylikkäästä vintage-särösoundista!) saivat puolelleen. Tämän keikan perusteella Karoshi Loversilta on tulevaisuudessa odotettavissa paljon - toivottavasti Ms. Stress, Kid Karoshi ja Joy-R eivät vaan työskentele itseään hengiltä.
Aleksi Leskinen
