Magenta Skycode, The Wrecking Queens ym.

Pitäisi tähän mennessä jo olla tottunut siihen että viikolla Tampereen keikkapaikoissa ei väkimäärillä mässäillä olipa tarjolla sitten kuinka mielenkiintoisia yhtyeitä tahansa. Ainakaan jos mennään pelkästään kotimaisin voimin. Silti yllätti että nyt neljättä kertaa Suomen isommat kaupungit samalla neljän yhtyeen kattauksella kiertävä Mambo Nordico-kiertue ei ollut ainakaan Tampereen osalta onnistunut luomaan tämän vetoavampaa statusta. Parhaimmillaan Yo-talolle kerääntyi ehkä viitisenkymmentä ihmistä, mikä on toisaalta ihan hyvin. Silti kymmenelle ihmiselle soittavan illan aloittajan Agent Kooperin huonolle saumalle annan osanottoni – kyllä turkulainen energinen ja positiivinen kolmikko ansaitsisi musiikilleen ja meiningilleen hiukan enemmän vastaanottajia. Etenkin kun trio on vuosien saatossa kasvanut melko mainioksi livekoneeksi.

Hiukan Koopereilla kesti ennen kuin kone alkoi lämmetä mutta muutaman biisin jälkeen yhtyeen vahvuudet alkoivat nousta esiin. Pakettihan on meikäläisen makuun oikein kelvollinen – voimapopin kanssa veljeilevä energinen rockhaara yhdistyy toimivasti ilmavampaan laitaan, Robin Pahlmanin laulu kantaa ja Valtteri Lipastin koskettimien käyttö basson ohella tuo keitokseen mukavasti lisämausteita. Parasta on kuitenkin menevä optimistisuus, jota yhtye osaa annostella kuulijoille yhdistettynä tummemmin humiseviin kaariin ja kipakkaan säröön. Yhtyeen ongelma on siinä että vaikka paketti on tyylikäs ja sävykäs ja se tuodaan esiin sujuvasti, niin jotain sellaista erityistä siitä vielä puuttuu jolla biisit oikeasti jäisivät päähän soimaan. En tarkoita että kaikessa maailmassa tehtävässä musiikissa pitäisi olla samassa mielessä kertsikoukkuja tai muuta vastaavaa, ja onhan se yhtyeen aikaansaama keikan jälkeinen hymykin melkoinen saavutus. Sitä ilmettä jäi tällä erää virittämään mm. mielikuva siitä että Northern Lightsissa on komea kaari. Ja että Pahlmanin viiksilook on oikeasti aika komea…

Eniten oikeastaan odotin ennakkoon The Wrecking Queenseiltä. Tyttönelikko pisteli sen verran vetoavan keikan keväällä Jyrockissa että odotusarvo entistä iskevämpään suuntaan kehittymiselle oli pohjustettu. Eikä rullaavalla svengillä rokkaavan yhtyeen keikka myöskään pettänyt – vauhti on hyvä, biiseissä on kohtuullisen hyvin ilmettä, Nöpsy laulaa mukavan tunteella ja lujaa eikä kvartetti ole liian vakavalla naamalla liikkeellä. Bändillä on omanlaisensa kemia ja nuoruudestaan huolimatta neidot osaavat olla lavalla sekä vakuuttavia ”kukkoja” että nauraa itselleen. Moinen on valitettavasti edelleen turhan harvinaista.

Ehkäpä vielä tänäkin päivänä naisvoimin liikkuvan yhtyeen on vaikeampi luoda uskottavasti varsinkaan rock-musiikkia kuin mitä karvaisemman sukupuolen. Kaikenmoisia miehisiä virityksiä tulee vastaan kaiken aikaa, joista pyöreästi kaksi kolmasosaa pitäisi jättää vähintään kasvamaan treeniluoliin tai vaihtaa suoraan sählykentille. Tyttöjen kohdalla sen kaavan rikkominen ettei lavalla olla pelkästään silmänruokana on edelleen rikottavana. Jos puhutaan puhtaasti musiikista, niin Wrecking Queensit pistelevät rockiaan kelvollisesti, mutteivät hekään vielä ole onnistuneet tiivistämään kaavastaan timantteja. Hyvällä tiellä silti ollaan, vaikkei ujo tamperelainen yleisö lähtenytkään polvia notkuttamaan lavan eteen. Staying Alive-klassikon persoonallinen lainaaminen yhden kappaleen väliin oli hauska mauste – jos bändillä on lavalla itsellään hauskaa ja hyvä meininki niin kyllä se välittyy yleisöönkin. Näiden neljän intiaanipäähineisiin sonnustauneen neidon jälkeen hymy oli levinnyt entisestään.

Kotikenttäetua nauttinut Digitaalimiehet rakentuu pelkistetylle huojunnalle, jossa helpot kosketinkuviot, jurnuttava kitara ja Ville Pirisen töksähtelevän savuiset sloganit leipovat yksinkertaista pitkoa. Pullan väri on aika tumma ja tarjoillaan vakavailmeisillä mutta silti rennoilla kahvikutsuilla. Sanna Järvelän ja Noora Federleyn ilmeettömän yksinkertainen musisointi saa äkkiväärempää vastinetta Villen laulussa, joka lähti välillä ihan rockin syvimpiin syövereihin kurkottaviin ulvahduksiin asti. Silti mies ei tämän kokoonpanon keikoilla ole mikään letkujalkainen tanssikone vaan istuu yhtä lailla yhtyeen seesteiseen ilmeeseen vaikkakin rikkoo kaavaa välillä yllätyksellisesti. Junnaava ja hikisen leijuva pönötys kulminoitui tällä kertaa Rokataan-raidan fiilistelyihin ja Riekaleiksi -kappaleen hilpeän kulmikkaaseen uhoon. Vaikka Noora esitteli tällä keikalla myös basson soitinarsenaalin vahvistuksena, ei se yksinkertainen peruskaava ole mihinkään kadonnut. Hyvä.

Viime kerralla homma meni plörinäksi. Alkusyksyllä Monsters Of Popissa Tampereen Klubilla esiintynyt Magenta Skycode oli laiska ja sortui virittelyyn ja jollotukseen. Nyt kolmen sijasta kahden naislaulajan, rytmiryhmän ja maestro Sjöroosin voimin lavalle astellut yhtye tarjoili ihan toisenlaisen esityksen.

Hämyisien valojen keskellä rauhallisesti punaviiniä naukkaillut viisikko sai kappaleisiin sellaisen stadionmittaisen kaaren että heikompaa olisi hirvittänyt. Hämmästyttävää tässä oli se että miten se huomattavasti pienemmälle yleisömäärälle ja intiimimmässä paikassa onnistui näin hyvin siinä missä homma ei muutamaa kuukautta aikaisemmin täydelle tuvalle lähtenyt ollenkaan? Parhaimmillaanhan MS on erinomainen yhtye – Sjöroos miehistöineen onnistuu yhdistelemään indiepopissaan jykevän ja eeppisen jälkipunkin tumman kaaren herkempiin puoliin eikä kaadu isoista linjoistaan huolimatta mahtipontisuuteen. Melodiat ovat hivelevän kauniita ja lauluja sulautetaan yhteen upeasti. Rytmiryhmän jykevä rullaus ehkäisee paikalleen jämähtämistä ja luo kantavan rakenteen lähteä luomaan maalauksellisia kurkotuksia. Yo-talolla Magenta paljasti sen todellisen värinsä ja toimi erinomaisesti.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo