Ataturk Band - riehakas turkkilainen luuttu ja hypnoottinen blues-harppu riittää
03.04.2010
Vuonna 2007 silloinen Kemal Mustafa Ataturk valloitti Billnäsin, tarkemmin sanoen Faces Etnofestivaaleilla järjestetyn katusoiton Suomen mestaruuskisojen ykköspallin. Jo silloin Turkin valtion perustajalta nimensä lainanneen yhtyeen totuus oli yhdistää Touko Hujasen riehakas turkkilainen luuttu eli baglama Jantso Jokelinin hypnoottiseen blues-harpismiin. Mistä idea moiseen kokoonpanoon alun perin lähti, Ataturk Bandiksi lyhentyneen yhtyeen puolikas Jantso Jokelin?
- Ataturk Band syntyi kuten hyvät jutut usein syntyvät, sattumalta. Touko oli juuri tullut Istanbulista ja tuonut pienen ja halvan saz-luutun matkamuistona. Meillä ei ollut mitään aikomusta perustaa minkäänlaista bändiä tai fuusioittaa maailmanmusiikin elementtejä toisiinsa. Olin aiemmin soittanut huuliharpulla lähes yksinomaan bluesia ja funkia. Toukolle turkkilainen luuttu oli kokonaan uusi soitin. Hän on kuitenkin taitava kitaristi ja muusikko, ja omaksui nopeasti soittimen perusidean.
- Baglama kuulostaa väkisinkin länsimaisesta kielisoittimesta poikkeavalta, koska se on jaettu arabialaiseen musiikinteoriaan perustuviin intervalleihin. Baglama alkoi vaikuttaa harpunsoittooni, ja innostuin arabialaisesta musiikista yhä enemmän.
- Oli kuuma kesäinen päivä, ja tahdoimme tehdä jotain harkitsematonta. Päädyimme jostain syystä kadulle soittamaan. Se oli aika karua menoa aluksi, mutta mentiinpähän asenteella päin persettä. Ihmiset tulivat ihmetellen kiittämään hyvästä yrityksestä, ja saimme kasaan sen verran tippiä, että sillä sai jotain ruokaa. Tuli mieleen, että ehkä tätä voisi kokeilla uudestaankin. Kesän loppupuolella osallistuimme sitten omaksi huviksemme niihin katusoiton SM-kisoihin. Halusimme vain soittaa ulkona, pahoinpidellä niitä soittimia ihan raivolla. Ilmeisesti siinäkin mentiin asenteella ja meiningillä voittoon, sillä soittimet eivät olleet lähelläkään mitään virettä, ja biisejä oli ehkä kolme.
Kaksi soittajaa, yksi mieli. Millainen historia yhdistää herroja Hujanen ja Jokelin ennen tätä yhteistä bändiä?
- Olemme pitkäaikaisia ystäviä. Jo vanhemmillamme on paljon yhteistä historiaa ennen meitä. Tavallaan pyrimme eräänlaiseen ystävyyden kudokseen myös äänen tasolla. Toista pitää kuunnella herkeämättä, jotta tämä juttu toimii. Muuten homma leviää käsiin. Soitto on tutustuttanut minut aivan uuteen Toukoon, ja joskus tuntuu että musiikkimme ansiosta ymmärrän häntä paremmin ihmisenä. Toivottavasti hän tuntee samoin minusta.
Onko klezmer teille esimerkiksi levyhyllyn sisällön puolesta henkilökohtainen musiikin lajityyppi vai onko Ataturk Bandin tyyli tavallaan sattumalta ja soittimien myötä syntynyt kokonaisuus?
- Rakastuin klezmeriin lukiossa. Se on juutalaista juhlamusiikkia ja kertoo siitä, että juutalaiset jos ketkä osaavat bilettää. Olen kuunnellut sitä valtavasti ja yrittänyt imitoida sen estetiikkaa, nyttemmin myös säveltänyt juutalaistyylisiä teemoja. Ataturkin musiikkia ei voi kuitenkaan sanoa klezmeriksi tai arabialaiseksi tai edes turkkilaiseksi musiikiksi. Näiden tyylien takana on valtava traditio, jonka pintaa olemme vain raapaisseet. Me apinoimme, jäljittelemme ja törkeästi hyväksikäytämme kansanmusiikkia. Minulla on kuitenkin paloa myös autenttisuuteen, ja yritänkin oppia oikeasti, mistä näissä musiikkityyleissä on kyse.
- ”Soittimien myötä syntynyttä” musiikkia Ataturk ei oikeastaan ole, mehän käytämme soittimia niin väärin kuin mahdollista. Huuliharppua ei ole tehty arabialaiseen musiikkiin tai oikeastaan edes bluesiin. Alun perin se suunniteltiin virityspilliksi tai korkeintaan saksalaiseen nahkahousupolkkaan. Jopa ikonimaisesti soittimeen liitetty bluesharppu syntyi diatonisen harpun systemaattisesta väärinkäytöstä, kun afroamerikkalaiset keksivät venyttää nuotteja ja soittaa sitä ”väärästä” sävellajista. Luuttu puolestaan on Turkissa pääasiassa melodiasoitin, jolla esitetään perinteikkäitä balladeja ja folkteemoja. Touko on soittanut baglamaa muun muassa rummun ja hevikitaran tavoin.
Oliko alusta asti selvää että kyseessä on nimenomaan katusoittoyhtye? Millaisella ideologialla aloitte soittamaan yhdessä? Ja millaisia asioita haluaisitte bändin tiimoilta saavuttaa?
- Kuten jo mainitsin, alussa mikään ei ollut selvää. Toimimme intuition varassa, varsinkin siihen aikaan meillä oli tapana tehdä asioita miettimättä juuri mitään, kaikista vähiten vastaanottoa. Kadulla soittaminen on mahtavaa, parhaimmillaan se antaa loputtomuuden ja täyttymyksen tunteen. Sen takia me soitimme ja soitamme edelleen.
Funkista on sanottu, että kun sen kerran polkaisee käyntiin, sitä on vaikea pysäyttää. Se etenee kuin juna. Me haluamme olla se juna. Biisimme voivat kadulla kestää jopa tunnin. Mikään ei voita tunnetta, jonka yhteisymmärrys ja musiikin vääjäämätön syke aiheuttavat. Se on voimakas huume.
Tienaako Ataturk hyvin - kilahtaako kolikoita baglama-pussiin?
- Käytämme nykyään aika paljon fetsiä. Raha on tietysti sivuseikka, mutta on tietysti ilahduttavaa huomata päivän päätteeksi, että hatturahoilla saa esimerkiksi hyvät ateriat. Tavallaan haluaisin nähdä musiikin osana luontaistaloutta, jonain sellaisena, jonka voi vaihtaa vaikkapa ruokaan tai palveluihin. Jos elantomme riippuisi bändistä, se voisi vaikuttaa ikävästi soittofiilikseen ja musiikin sisältöön. Musiikissa pitää olla jotain kesyttämätöntä, jotain mitä ei voi ostaa.
Sittemmin on tapahtunut paljon. Maailmaa on kierretty ja harpismissakin on kisattu Saksanmaalla. Kuinka kokopäivästä Ataturk Bandin toiminta on?
- Näemme nykyään Toukon kanssa valitettavan harvoin, sillä asumme eri kaupungeissa ja maailma vie molempia. Ataturk elää ja kukoistaa spontaanista kanssakäymisestämme. Emme harjoittele, sillä musiikkiamme ei voi oikein harjoitella - ei ihmisenä olemistakaan voi harjoitella. Välillä tilanne on mennyt kyllä niin oudoksi, että olemme nähneet vain omilla keikoillamme. Ennen politiikkamme oli, että teemme aina kolme biisiä juuri ennen keikkaa ja soitamme ne siellä. Lopulta luovuimme säännöstä ja aloimme tehdä biisejä keikan aikana.
Millaista vastaanottoa nyrjähtäneelle folkille on saatu?
- Ihmiset kiittelevät tekemisen meiningistä ja aidosta ilosta, joka musiikista välittyy. Turkissa on erityisen paljon kuuntelijoita. Luultavasti he löytävät bändin nimen takia. Monet ovat ilmaisseet ylpeytensä siitä, että suomalaiset jannut fanittavat heidän lähes jumalan aseman saavuttanutta presidenttiään. Vaikka mitään poliittista sanomaa bändin nimellä ei ole. Toinen tunnistettavampi kuuntelijaryhmä on huuliharppufanaatikot. Heitä kiinnostaa kaikki uusi, mitä tällä murroksessa olevalla pikku soittimella voi tehdä.
Vuoden 2009 lopulla nauhoitettiin Tampereen Taiteen ja viestinnän oppilaitoksella yhdeksän kappaleen debyyttilevy Anatolia Beat. Millainen prosessi levyn tekeminen oli ja miten haluaisit itse kiteyttää levyn perimmäisen olemuksen?
- Nauhoitimme levyn yhden viikonlopun aikana suuren innostuksen vallassa ja hysteerisesti studiossa poukkoillen. Yritimme saada kaikki biisit purkkiin ensimmäisellä otolla. Nauhoitustilanne rakennettiin sellaiseksi, että kontakti välillämme säilyi mahdollisimman hyvänä. Touko istui puisen korokkeen päällä, joka mikitettiin basarimikillä. Touko tamppasi baglaman soiton ohessa levylle hienon biitin. Yhdessä biisissä kuuluu, kuinka hän putoaa korokkeelta, mutta jatkaa sissinä soittamista. Siinä on todellinen äijä.
- Anatolia Beat on paitsi levyn, myös varhaisimman improvisaatioon perustuvan kappaleemme ja kehittämämme musiikkityylin nimi. Halusimme tehdä levyn purkittaaksemme tähänastisen tuotantomme helmet. Levy on myös eräänlainen ajankuva, otos siitä, mitä mielikuvituksessamme on vuonna 2009 liikkunut. Ennen meillä oli tapana huutaa keikan päätteeksi, että musiikkiamme ei saa mistään. Tästä pitää nyt valitettavasti luopua, mutta olen silti erittäin tyytyväinen tuotokseemme. Nyt kun levy on valmis, on helppo lähteä kokeilemaan jotain aivan uutta, klassikot säilyvät tallessa.
Miten satuitte päätymään Lasha Tumbain ääreen?
- Seuraamme euroviisuja aika aktiivisesti. Lasha Tumbai räjäytti maailmamme täysin. En pysty sanoin kuvailemaan, kuinka onnellinen olen, että sellainen teos on tehty. Minulle Lasha Tumbai oli todiste siitä, että jossain on vielä elämää. Serduchkan Ukrainalainen peilipallo-transutekno-show on meille ikuisuuden hohtavaa timanttia. Siihen tiivistyy hyvin paljon myös meidän ihanteistamme. Olemme soittaneet biisiä kadulla ja keikoilla alusta asti, ja halusimme tehdä oman, hyvin vapaan versiomme teoksesta kunnianosoituksena Verkalle.
Mikä on seuraava askel?
- Ataturk on muuttunut puoliksi vitsillä perustetusta katujamittelusta oikeaksi musiikilliseksi projektiksi, johon on yhdistynyt muitakin itseilmaisun osa-alueita, esimerkiksi musiikkivideota, valokuvaa ja pantomiimia. Tavoitteena olisi, että Ataturk kasvaisi meidän kokoiseksemme ja eläisi sen mukaan, millaisia intohimomme ja fiiliksemme sattuvat olemaan. Tarkoituksenamme on alkaa soittaa kokonaan uudenlaista musiikkia, tuoda mahdollisesti perinteisempää turkkilaista kansanmusiikkia enemmän esiin ja ottaa mukaan uusia soittimia.
- Yksi näkemys, jonka Toukon kanssa jaamme on, että oikeastaan lähes kaikki on aivan käsittämättömän kovaa ja ainutlaatuista. Sen vuoksi voimme ja tahdommekin soittaa kaikkea mahdollista, kahden soittajan ja yhden mielen mitalla.
Haastattelu: Ilkka Valpasvuo, kuvat: www.myspace.com/ataturkband
