Livearviot

Amphi Festival 2010 - sunnuntai

25.07.2010
Köln / Saksa

Ext!ze

Kyberavaruudessa tapahtuu taas! Toisen festivaalipäivän korkannut Ext!ze päätyi taannoin otsikoihin, kun yhtye julkaisi ns. hyvän maun rajoilla tasapainoilevan Gothic Pussy EP:n. Värikkäästi pukeutuneet saksalaiset letkupäät riehuivatkin jo päälavalla, kun saavuin paikan päälle noin kolme minuuttia yli puolen päivän – yhtye todella optimoi puolen tunnin soittoaikansa.

Ext!ze Tällä kertaa asusteissaan, meikeissään sekä kankaissaan vihreän värejä suosinut yhtye antoi heti kättelyssä päivän kybereimmän annoksen. Vokalisti Cyb3rellan johdolla, sekä kahden tanssitytön tuella, EBM:n ja industrial-elektron tanssittavampaa päätyä edustava ryhmä otti tiukan otteen yleisöstään tavalla tai toisella. Iso osa paikalla olijoista tyytyi lähinnä toljottamaan tätä värikästä näytöstä, mutta moni nosti jo hien pintaan tanssimalla villisti. Niin tai näin, bändi jäi taatusti mieleen ja nousi puheenaiheeksi vielä monissa piireissä myöhemmin. Poserin majesteetillisella nostatuksella startannut setti eteni kuin ajatus valokuitua pitkin, ja näin päivä sai värikkäimmän mahdollisen startin.

Kaunis kesäpäivä Romeon ja Frankin kanssa

Joskus on pakko ihmetellä festivaalien aikataulujen suunnittelijoiden mielenterveyttä. Mitä järkeä on aloittaa ison ja pienen lavan ohjelma vartin erolla toisistaan? Kaiken kukkuraksi Ext!zen kyberhyökkäys olisi taatusti toiminut paremmin sisätiloissa ja hallin puolella osuutensa soittanut Escape With Romeo olisi varmasti saanut enemmän irti ulkotilasta. No, näihin olosuhteisiin ei tietenkään voinut vaikuttaa, joten ei muuta kuin halliin tarkastamaan Romeon pakosuunnitelmia.

Vuoden 2007 Emotional Iceage on Escape With Romeon viimeisin pitkäsoitto, eikä jatkoa ole vähään aikaan luvassa, sillä kesän festarikeikkojen jälkeen bändi tulee siirtymään ennalta määräämättömäksi ajaksi telakalle. Kuvaavasti nimetty kiertue ”The Final Escape” toikin Thomas Elbernin ikiomana sooloprojektina käynnistyneen yhtyeen viimeistä kertaa suuren yleisön eteen, sillä bändin keikkakalenterissa oli tämän jälkeen enää yksi merkintä.

Escape With Romeo Elbern ja kosketinsoittaja Martin Pott, rumpali Frenzy sekä basisti Ralf pystyivät luomaan halliin vahvan tunnelman, jossa dramaattinen pop-rock ja tummat sävyt nivoutuivat keveällä tavalla toisiinsa. Elbern osoittautui tyyliltään ja habitukseltaan eräänlaiseksi Neil Youngin ja David Gilmourin yhdistelmäksi, mitä monen kappaleen kohdalla toteutunut sooloilu ja vinguttelu vain vahvisti – tässähän oltiin jo Gilmourin ajan Pink Floydin hengessä. Pääpomo oli niin vahvoissa fiiliksissä, että noinkohan Escape With Romeo pistää sittenkään hanskoja naulaan, kun yleisömenestystäkin piisasi?

Äänenpainekin oli kohdillaan, joten It´s Lonelinessin monitasoinen nostatus ja Addictionin kuumeinen julistus toimivat optimaalisesti. Bändin suurin hitti Somebody omistettiin kaikille kaukaa saapuneille faneille ja nähdyn perusteella heitä oli paikan päällä monia. Mikäli tämä oli todella erään tarinan loppu, oli se kunniakas ja sopiva sellainen.

Päivän aikataulu jatkoi armotonta nimien tiputtelua, sillä seuraavaksi tuli taas kova kiirus ison lavan luokse, jossa Mono Inc. oli kiskaissut intronsa ilmoille jo viisi minuuttia aiemmin.

Mono-firman vokalisti ja ehdoton pomo Martin Engler saarnasikin jo goottirockin oppeja yleisölleen, auringon paistaessa armotta korkealta taivaalta. Yhtyeen uusin albumi Voices of Doom on nostanut saksalaisten osakkeita kummasti, kiitos paljolti nimibiisin hittipotentiaalin. Amphin sunnuntaipäivässä monoilijoiden setti kulki odotetun hitikkäissä urissa, kunnes yllättäen koettiin radikaali suunnan muutos. Ronskin rokkauksen väliin esitettiin akustisella kitaralla kokoon parsittu versio Iggy Popin Passenger hitistä, jonka aikana yleisöä laulatettiin antaumuksella. Vaikka versio erosi melkoisesti originaalista veikkaisin, että itse mestari Popkin olisi hyväksynyt sen. Aurinkoinen sää ja yleisön pidättelemätön yhteislaulu kun sopivat aina toistensa seuraan.

Frank The Baptist Näillä eväin puskettiin puoli tuntia eteenpäin, kunnes Kalifornian San Diegossa syntynyt ja sieltä jokunen vuosi sitten Berliiniin siirtynyt Frank The Baptist aloitti oman osuutensa hallin puolella, siispä sinne. Kyseinen yhtye ei pystynyt aikoinaan murtautumaan kummoiseenkaan suosioon uudella mantereella, mutta Atlantin tällä puolen vokalisti/kitaristi Frank “The Baptist” Vollmannin luotsaama orkka on saanut aikaiseksi huomattavasti enemmän.

Kirkas auringonpaiste oli karkottanut hallin puolelle sen verran sakkia, että Frank joukkoineen sai yllättävänkin suuren katraan kaitsettavakseen, eikä silinteripäinen pääkastajamme suinkaan kavahtanut tilannetta vaan otti siitä kaiken irti. Bändin musiikki on mielenkiintoinen sekoitus vanhan koulukunnan goottirockia, mutta mukana on myös hyvä annos iloista punkrollia, sekä kunnon hyppysellinen blues-vivahdetta. Monet biisit pohjautuivat vahvoihin melodioihin, ja etenkin taivaita maalaileva Scars Forever, sekä iloisesti teemansa ympärillä hyppivä If I Speak, sekä suorastaan kansanlaululta vaikuttava When the Sky edustivat kunnialla orkesterin uutta tuotantoa. Vanhoista luottoässistä kuultiin odotetusti debyyttipitkäsoiton avausraita Falling Stars sekä vuotta myöhemmin julkaistu Signing Off, jotka taisivat vieläkin saada kaikkein lämpimimmän vastaanoton.

Kastaja Frankin johdatettua joukkonsa pois estradilta seurasi parinkymmenen minuutin luova tauko, joka kasvoi kohdallani hiukan pitemmäksi. Asianmukaisen ruoka- ja juomatankkauksen jälkeen kello oli ehtinyt rientää jo lähemmäs neljää ja tässä välissä myös taivas oli täyttynyt pilvistä. Sää tulikin esittämään tärkeää roolia loppupäivän kannalta, mutta vielä reilun tunnin ajan taivaan suuri vesihana pysyi suljettuna.

Mesh Ilkeät säänjumalat puuttuvat peliin, uhrina Combichrist

Bristolin ja Britannian mittavaa musiikkiperintöä puolustava Mesh osoitti jo silkalla yleisömerellään ansainneensa paikan isolla estradilla. Tummasta synapopista yhä suoremman kitararockin vaikutuspiiriin ajautunut yhtye on vokalisti Mark Hockingsin ja kitaristi Richard Silverthorn yhteinen projekti, jota tälläkin kertaa täydensivät livemuusikot Geoff Pinckney ja Sean Suleman. Kaksikon viime vuonna julkaisema A Perfect Solution, sekä siltä löytyvät If We Stay Here, Only Better ja etenkin Everything I Made ovat sellaisia ässiä, joiden varaan kelpaa rakentaa suurempaakin menestystä.

Bändin viimekesäinen Blackfieldin keikka jätti vielä monia kysymyksiä avoimeksi, mutta kulunut vuosi ja rankasti uudistunut live-setti ovat tehneet kummia. Hockingsin karisma-vapaa habitus on edelleen pieni kompastuskivi, mutta tällä kertaa mies latasi esitykseensä huomattavasti enemmän energiaa. Intoutuipa herra jopa soittamaan muutamassa biisissä itsekin kuusikielistä, tosin tämän jälkeen heitetty kommentti; ”Casio tekee maailman parhaat kitarat” kertoi paljon miehen mieltymyksistä. Ulkomusiikillisista seikoista mainittakoon estradilla seisseet neljä suurta näyttöä. Tavallisen kuvavirran lisäksi näytöt toivat hiukan poikkeuksellisen panoksen yhteen biisin, näyttämällä kyseisen kappaleen jäljellä olevan ajan minuutteina, sekunteina, sekä sekunnin osina. Tämä antoi kummasti lisäpotkua ajan loppumisesta laulamiseen.

Alkuilta alkoi osoittaa vakavia sateen uhan merkkejä, kun Andy LaPleguan kipparoima Combichrist otti haltuunsa ison estradin. Bändin Berliinissä todistettu juhannuskeikka kulki vaihtelevissa merkeissä, kiitos tuolloin pahasti kiukutelleen rumpali Joe Letzin. Tällä kertaa muuten mallikkaan esiintymisen pilaisi sateinen sää.

Keikka käynnistyi voimallisesti All Pain is Gonen tahtiin ja ääriään myöten täysi kenttä velloi kuin vallaton meri päitä. Andy ei kuitenkaan tyytynyt vähään, vaan piiskasi niin itseään, yhtyettään kuin yleisöään yhä kovempaan menoon. Toisin sanoen keikka kulki eteenpäin kuin katujyrä, aggrotechin ja aiempaa kulmikkaamman elektro-industrialin kaikuessa tanzbrunnenin suuressa kattilassa. Hienosti edennyt esitys jäi kuitenkin osittain näkemättä, sillä Electroheadin aikana pahat aavistukset osoittautuivat todeksi ja taivaan suuri vesihana ryhtyi hitaasti aukeamaan. Tästä eteenpäin loppuillan satoikin enemmän ja vähemmän koko ajan. Samsas Traum

Ilman pisarapitoisuuden ylitettyä allekirjoittaneen sietokyvyn oli jälleen aika vaihtaa maisemaa. Niinpä sukelsin sisään hallin puolelle, jossa Samsas Traum oli oman osuutensa viimeisellä kolmanneksella.

Mitäs, mitäs, mitäs? Täällähän oli kunnon metallisauna päällä vanhan liiton sääntöjen toimiessa ohjenuorina. Lauteilla joukko pitkälettisiä miehiä heilutti tukkiaan ja musiikkia saattoi kuvata parhaiten pakanavaikutteiseksi mustaksi metalliksi, jossa riitti kuitenkin vauhtia ja voimaa. Kiireestä kantapäähän valkoisiin pukeutunut vokalisti Alexander Kaschte johti joukkoaan showmiehen elkein ja saksalaiseen tyyliin mukana oli tietysti jonkin verran huumoria. Kaschte heitti läppää, laulatti yleisöään ja siinä samalla johti koko tilaisuutta kuin suurta orkesteria. Musiikillisesti Samsas Traum ei juuri eronnut tuhannesta muusta tummasävyistä metallia saksankielellä esittävästä orkesterista, mutta ainakin bändi tarjosi vaihtelua päivän antiin.

Front Line Assembly tarjoaa päivän ensimmäisen tyrmäyksen

Vailla kitaraa ja säröä ei esiintynyt myöskään seuraavaksi hallin itselleen kaapannut Front Line Assembly, joka promoaa vastikään julkaistua Improvised Electronic Device albumiaan pitkällä kiertueella. Viikon takainen Gothic Festivalin keikka oli edelleen tuoreessa muistissa joten kanadalaisten esiintymisestä sai huomattavasti enemmän irti näin toisella kierroksella.

Front Line Assembly Täysi halli ulvoi heti alusta lähtien mukana ja avaus oli prikulleen sama kuin viikkoa aiemmin. Tuoreen kiekon I.E.D. kirvoitettiin liikkeelle alun rummutuksella, jota seurasi nykivämmin etenevä sinkkubiisi Angriff ja enemmän tanssilattioille suunnattu Hostage. Aivan koko show ei kuitenkaan mennyt vanhoilla nuoteilla, ja oman osansa mukaan toivat hallissa vallinnut suunnaton kuumuus sekä jykevä äänivalli.

Bändin itävaltalais-syntyinen vokalisti ja kiistaton pomo Bill Leeb heitti pari spiikkiä saksaksi, mikä tietysti herätti yleisössä vastakaikua. Festivaalin aikana ei ollut näkynyt käytännöllisesti katsoen lainkaan yleisön kantamia bannereita, lippuja tai muitakaan plakaatteja, mutta FLA:n keikan aikana yleisömeren ylle ilmestyi yksinäinen Kanadan lippu, mikä myös kiinnitti Leebin sekä kumppaneiden huomion.

Verrattuna Belgian keikkaan yleisön kaipuu vanhoja biisejä kohtaan oli nyt huomattavasti selvemmin havaittavissa. Esimerkiksi tuorein sinkkuraita Shifting Through the Lens otettiin kyllä aplodein vastaan, mutta täysi hallillinen juhlakansaa räjäytti kollektiivisen tajuntansa toden teolla vasta, kun vuoden 1996 sinkkubiisi Plasticity kajahti ilmoille. Samanlaiseksi jättipotiksi kasvoi myös kuusi vuotta vanhempi Resist, joka sai tiukimmatkin EBM:n puristit liikkeelle.

Sataa sataa ropisee, mutta ei sentään hallin puolella

Sään ulkona muistuttaessa lähinnä monsuunia jäi ASP tällä erää väliin, mutta ensiluokkainen paikkaaja löytyi onneksi hallin puolelta, jossa Diary Of Dreams viihdytti yleisöä tunnin ajan. Keväisellä Glorian keikalla bändi viihtyi estradilla puolentoista tunnin ajan, mutta nyt aikataulu antoi saksalaisille vain tunnin, joten monia kovia kappaleita tippui pois matkasta.

Diary Of Dreams


Bändin toistaiseksi uusimman (if) albumin avausraita The Wedding on viime aikoina kuultu usein ensimmäiseksi, mutta yllättäen se soikin tällä kertaa vasta toisena kappaleena. Luottoraidat The Curse ja Chemicals jäivät harmillisesti kuulematta, mutta King of Nowhere, MenschFeind sekä hypnoottisesti pitkin tilaa kaikunut hypo)crypticK)al paikkasivat tilannetta. Jostain syystä Soul Stripper oli kuitenkin tällä kertaa se biisi, jonka ensitahtien myötä väki meni totaalisen sekaisin ja keikan lakipiste saavutettiin rauhallisemman Traumtänzerin myötä. Puoliballadin kertosäettä laulatettiin yleisöllä väsymättä ja biisi venyi lopulta lähemmäs kymmenen minuutin mittaiseksi mammutiksi.

Diary Of Dreams Vokalisti Adrian Hates ja keesipäinen kitaristi Gaun:A nousivat jälleen bändin keulakuviksi, ja vaikka varttitunti ennen keikan loppua isolla lavalla oman osuutensa aloitti VNV Nation, ei odotettua pahempaa yleisökatoa tapahtunut. Syksyllä ilmestyvältä seuraavalta albumilta ei kuultu vieläkään yhtään kappaletta, joten salaisuuksien verho pysyi visusti suljettuna siltä osin.

Unien päiväkirjan suljettua kantensa piipahdin hetkeksi katsomaan VNV Nationia, mutta koska orkesterin keikka tuli juuri todistettua Waregem Gothic Festivalissa ei sateessa kannattanut seistä loppua iltaa.

VNV Nationin settilista vaikutti noudattelevan aika tarkasti viikon takaista, mutta visuaalisesti brittiduolla oli sentään jotain uutta tarjottavaa. Estradin takana seisoi viisi valtavan kokoista, pystysuunnassa olevan suorakaiteen muotoista valotaulua, joilla vilkkuivat vuorotellen eri kuviot sekä tekstit. Paneelit kävivät myös monissa kohdin pääasiallisista valoista, ja hienoltahan ne näyttivät – ei siinä mitään. Hankalista olosuhteista huolimatta ison estradin tienoot olivat pakkautuneet täyteen väkeä, kun iso osa festivaalivieraista halusi nähdä päivän suurimman nimen hinnalla millä hyvänsä. Itse päätin vetäytyä tungoksesta ja sateesta takaisin hallin puolelle, kun Ronan Harrisin ja Mark Jacksonin kipparoima bändi pisti entistä nopeampaa vaihdetta silmään.

VNV Nation

Saksalainen Letzte Instanz kävi allekirjoittaneelle paremmin tutuksi vasta viime vuonna, kun näin orkesterin esiintymisen Blackfieldin juhannusfestivaalilla. Industrialia ja keskiaikaa surutta sekoitteleva bändi kärsi nyt melkoisesti siitä, että päivän suurin nimi esiintyi samaan aikaan isolla lavalla, mutta niillä korteilla mennään mitä on saatu.

Yhtyeen vuonna 2009 julkaistu Schuldig ja sitä seurannut taukoamaton kiertäminen ovat hitaasti tehneet työtään. Halliin olikin saapunut kelpo joukko bändin vannoutuneita faneja, jotka eivät välittäneet vähääkään siitä, kuka sattui soittamaan jollain muulla estradilla. Vokalistit Holly ja Holly D. sekä viulisti M. Stolz johtivat jälleen showta, muiden jäsenten jäädessä tukevaan rooliin. Sellisti Benni Cellini viskoi jälleen päätään, sekä sen päässä olevaa punaisten rastojen nippua näyttävästi, ja metallinkatkuisen keikan suunta oli selvästi nousujohteinen.

Letzte Instanz Näihin vauhdikkaisiin tunnelmiin oli myös sopivaa päättää vuoden 2010 Amphi Festival. Ohjelmassa olisi ollut vielä yksi esiintyminen, mutta pitkään odotteluun ja sitä seuranneeseen Eisbrecherin keikkaan eivät allekirjoittaneen eväät enää yksinkertaisesti riittäneet, sen verran kovaa kyytiä kuluneet kaksi päivää olivat tarjonneet. Siispä kiitos ja kumarrus mainion festivaalin järjestäjille ja kaikille esiintyjille – eiköhän sitä nähdä taas vuoden päästä näissä samoissa merkeissä!

Täältä pääset takaisin festivaalin lauantaihin

Teksti ja kuvat: Mika Roth




Lukukertoja: 1819
Facebook
Artistihaku
Uusimmat livearviot