18.07.2010
Waregem/Belgia
Festivaalin viimeinen p�iv� huipentui p��esiintyj� VNV Nationin sek� Faith and the Musen keikkoihin, mutta ennen p��ateriaa oli tarjolla vaikka mit� ihmeellist�. P�iv�n avasi jo puoli yhdelt� belgialainen Erato, mutta kyseinen tapaus j�i allekirjoittaneelta tyystin v�liin. Samoin k�vi my�s latvialaisen Vic Anselmon, jonka keikka olisi ollut varmasti hienoa todistaa p��tellen niist� reaktioista joita n�in aivan neidon setin lopulla. Toivotaan ett� ensi kerralla tuuri ja ajoitus osuvat paremmin kohdalle.
Alkul�mmittely� ruotsalais-belgialaiseen tapaan
N�in p�iv�n avaajaksi nousi ruotsalainen The Exploding Boy, joka oli juuri sopiva piristysruiske viimeisen festivaalip�iv�n alkupuoleen. Energist� ja tarttuvaa kitarapoppia ty�st�v� ryhm� oli kuin el�v� yhdistelm� New Orderia ja My Bloody Valentinea, ryyditettyn� omalla vahvalla soundilla. Kahden kitaristin, vokalistin sek� kiipparin kokoonpanolla ei kaivattu basistia tai rumpalia, sill� kaikki rytmiosaston ��ni oli per�isin konehuoneesta. Vokalisti Johan nappasi my�s k�teens� akustisen kitaran niiss� biiseiss� joissa moiseen esiintyi tarvetta, joten kuusikielisist� ei ainakaan tullut pulaa.
Viime vuonna julkaistu Afterglow pitk�soitto on pikkuhiljaa nostanut b�ndin osakkeita Keski-Euroopassa ja vahvasti kitaravetoiset kappaleet koukuttivat kuin oppi-isien biisit konsanaan. Etenkin sinkkuraidaksi valjastettu Heart of Glass ja hiukan melankolisesti melodiansa ymp�rill� py�riv� London osoittautuivat juuri sellaisiksi �ssiksi, joilla b�ndi saattaa hyvinkin nousta seuraavalle suosion tasolle. P��t�ksen� kuultu Desperados oli l�hinn� piste iin p��lle, jonka j�lkeen nelikon oli helppo vet�yty� taustalle. N�ist� desperadoista kuullaan viel�, joten kannattaa pist�� nimi mieleen.
Belgialainen Star Industry l�i kolme vuotta sitten tiskiin Last Crusades nimisen levyn, joka sai polvet ly�m��n loukkua. Kyseinen pitk�soitto kuuluu allekirjoittaneen suosikeihin, joten totta kai vanhan liiton goottirockareiden keikka piti todistaa.
Vokalisti/kitaristi Peter Beckersin ei tarvinnut kuin ilmestyi lauteille ja yleis�n mylvint� saavutti jo huiput, joten l�mmittelyt saatiin unohtaa ja ryhm� siirtyi suoraan asiaan. Kitaristi Xavier "Pssyche" Vranken, basisti Stijn "Stign" Kuijpers ja Beckers pitiv�t etulinjan hallussa ja Out of My Head, Lost Generation sek� muut Sisters of Mercyn oppeja hy�dynt�v�t raidat upposivat vastaanottavaan yleis��n kuin tyhj�� vain. Tarttuvat kertos�keet, mieleen j��v�t melodiat, tunnelmalliset rakenteet � n�m� kaikki osathan ovat jo ennest��n tuttuja, mutta Star Industry osasi luoda niist� j�lleen uuden kuuloisia biisej�. Joillain yhtyeill� vain on se lahja. Muusta materiaalista selv�sti esiin loikannut City of Light oli kuin mystinen keidas keskell� setti�, kappaleen elektroninen suhina ja suorastaan ambientmainen tunnelmointi antoivat kaikille hetken heng�hdystauon, mink� j�lkeen voitiin taas jatkaa t�ytt� vauhtia kohti horisontissa siint�v�� loppua.
L�mpim�n� k�yv� yleis� innosti Beckersin vaatimaan yh� useammin k�si� ilmaan ja tilaisuudesta alkoi l�yty� suorastaan hurmoshenkisi� elementtej� kun viimeisen� soinut Nineties vihdoin k�ynnistyi. T�st� ei Sisters of Mercyn hengess� soiva goottirock en�� parane ja olikin ilahduttavaa huomata, ett� joku pystyy n�in� p�ivin� sent��n luomaan yh� a-luokan tavaraa, n�it� viiden sentin pastisseja kun riitt�� v�lill� jo joka toiseen niemeen, notkoon sek� saarelmaan.
Festivaalin tyylikk�in berliinit�r
80-luvun alussa Malaria! yhtyeen riveiss� ensimm�isen musiikillisen menestyksens� saavuttanut Bettina K�ster julkaisi toistaiseksi uusimman sooloalbuminsa loppuvuodesta 2009. Osuvan nimen kasteessa saanut Queen of the Noise on sukellus minimalistisen avantgarde-elektron syv��n p��h�n, jonnekin sinne miss� my�s K�sterin entinen b�nditoveri Gudrun Gut liikuskeli sooloalbumillaan I Put a Record On jokunen vuosi sitten.
Kunnioitusta her�tt�v�n berliinitt�ren esiintymisess� oli riemastuttavaa ristiriitaa. Charmantisti ik��ntynyt K�ster n�ytti yhten� hetken� siistiss� puvussaan arvokkaalta ladylta, kun taas hetke� my�hemmin h�n heilutti k�si��n lapsimaisen energiary�pyn kourissa ja loikki pitkin estradia villin vapaasti. Lavalla ei ollut K�sterin lis�ksi kuin rumpupatteri sek� sen keskell� istuva naisrumpali Ines Perschy, jonka teht�viin kuului my�s koneiden hoito. Rummut, K�sterin dramaattisen k�he� ��ni, sek� kone��net riittiv�t mainiosti luomaan mit� erilaisimpia ��nirakennelmia l�hestymistavan ollessa halki setin minimaalinen. K�ster onnistui my�s ker��m��n festivaalin suurimman keesikokoelman, sill� yleis�n seassa tuntui olevan enemm�n harjastukkia kuin koskaan ennen t�t� tai t�m�n j�lkeen.
Lumovoimaa edelleen tihkuva K�ster pystyi luomaan The Beatlesin Helter Skelterist� hyppyytt�v�n tanssiraidan, jonka h�din tuskin tunnisti liverpoolilaisten tuotokseksi. Yht� vahvasti pyrst�t sai py�rim��n villisti keinuva Grab Be, eik� hauskasti vakavilla sanoillaan leikitellyt Stupid j��nyt juuri n�ist� j�lkeen. Varsinainen napakymppi oli kuitenkin vasta �You can shake your fist / you can shake your head / you can even shake your booty!� �julistuksella k�ynnistynyt Via Pasolini. Nyt kun Malaria! b�ndin materiaalin uudelleenjulkaisu bonuksilla toteutuisi viel�, niin uusi vuosikymmen saisi kunnon alun.
Rabia Sordan hillitty raivo
Seuraavaksi ohjelmassa oli tanssit ja tilaisuuden juhlamestarina h��r�si Rabia Sorda eli Hocico -yhtyeen vokalisti Erk Aicrag. Herran sooloprojekti julkaisi viime vuonna toisen pitk�soittonsa Noise Diaryn, jolla Aicrag siirtyi yh� kauemmas emob�ndins� raa�asta aggrotechista kohti v�hemm�n v�kivaltaista elektro-industrialia.
Livetilanteessa Aicragin vahvistuksina toimivat mustiksi maalatut rumpali Jeans, sek� kosketinsoitin & ohjelmointivastaava Grigory Feil. Taustasoittajat olivat kuitenkin kirjaimellisesti taustalla, sill� luonnollisesti Rabia Sorda henkil�ityi voimakkaasti johtohahmoonsa, joka pisti itsens� j�lleen peliin noin satakymmenen prosenttisesti.
Uudemman albumin �ss�raidat Out of Control, Radio Paranoia sek� esikoislevy M�todes Del Caosilta mukaan napattu Walking on Nails pistiv�t v�keen kummasti liikett�, eik� Rabia Sordan osuudesta l�ytynyt huomauttamisen varaa. Pisteet Meksikolle.
T�ydellisen goottirockin kaava l�ytyy
The Eden House on konkariluokan goottirockareiden yhteenliittym�, yhtye jossa riitt�� kokemusta vaikka muille jakaa. Stephen Careyn (ex-This Burning Effigy) ja Tony Pettittin (ex-Fields of the Nephilim, ex-Rubicon) johtama goottirock-kollektiivi esiintyy vaihtuvalla kokoonpanolla, jossa oli t�ll� kertaa Careyn ja Pettittin lis�ksi mukana rumpali Simon Rippin, kitaristi Andy Jackson sek� vokalistit Amandine Ferrari, Valenteen ja
Anna-Christina. Laulajista kaksi viimeksi mainittua hoiti suurimman osan urakasta Ferrarin laulaessa n�iden kanssa vain muutaman kappaleen. Faith and the Muse esiintyi muutama tunti my�hemmin samaisella estradilla, mutta Monica Richards ei liittynyt mukaan Eedenin taloon miss��n vaiheessa, vaikka moni moista varmaan ainakin puolitosissaan toivoi.
The Eden House on t�h�n menness� julkaissut vain yhden omaa materiaaliaan sis�lt�v�n albumin (Smoke & Mirrors) sek� yhden cover-ep:n (The Looking glass), eik� Waregemin h�m�rtyv�ss� illassa kuultu ainuttakaan lainaraitaa, joten yhtye soitti melko tarkkaan debyyttins� l�pi.
Monta kertaa n�m� �superb�ndit� kaatuvat siihen, ett� yksil�iden kunnianhimo ajaa yhteisen edun ohitse, mutta The Eden Housen tapauksessa moista ei ole p��ssyt tapahtumaan, eik� mik��n viitannut sis�isiin kitkoihin nytk��n. Vokalistitrion ��net pelasivat upealla tavalla yhteen ja voimakaksikko Carey & Pettitt johti orkesteria valtiomiesten ottein taaempaa.
Keikan ehdottomia kohokohtia olivat nopeasti sykkiv� To Believe in Something, jossa vokalistien yhteisty� oli saumatonta, sek� viel� t�t�kin enemm�n vahvaan lauluun nojaava All My Love. Muita maininnan arvoisiksi tulkinnoiksi nousseita kappaleita olivat jo alussa kuultu God�s Pride, sek� selv�sti The Gatheringin jalanj�ljiss� kulkeva Iron in the Soul. Keikan ainoa todellinen ongelma oli sen lyhyys, sill� kolmen vartin mitta on n�in vahvatunnelmaiselle esiintymiselle naurettavan lyhyt aika.
SPECTRA*paris ja lupa tappaa
italialaisen Elina Fossin perustama ja johtama elektro/glamrock yhtye SPECTRA*paris otti seuraavaksi pienen estradin haltuunsa. Kyseess� oli ilman pienint�k��n ep�selvyytt� festivaalin seksikk�in yhtye, jonka esitys oli odotettu tapaus. Italialaiset julkaisivat vastik��n toisen albuminsa License to Killin, joka jatkaa miltei tasan tarkkaan siit� mihin b�ndi kolmen vuoden takaisella Dead Models Society (Young Ladies Homicide Club) debyytill��n j�i. Aavistuksen verran kitaravetoisempi kiekko oli my�s erityisesti parrasvalossa, ja koko keikka oli rakennettu albumin teemojen ymp�rille.
Tuoretta pitk�soittoa edelt�nyt sinkkubiisi Carrie Satan esitettiin tietenkin, mutta huomattavasti mielenkiintoisempia uusia ralleja olivat piratistimia vastaan suunnattu Death Records, sek� A Clockwork London ja 007 Gold. J�lkimm�iset kappaleet kertonevat jo nimill��n paljon aihepiirist��n, mit� vahvistettiin viel� taustakankaalle heijastetulla jatkuvalla kuvavirralla. SPECTRA*parisin tapauksessa valkokangas sai my�s palvella tiedonv�litt�j�n�/ajankuluttajana, kun Fossi, kitaristi Marianna Alfieri ja synista sek� taustalaulusta vastaava Alessia Cavalieri piipahtivat setin puolessa v�liss� vaatteiden vaihdossa. Kolmikkoa t�ydensi my�s nelj�s tytt�, joka pysytteli kuitenkin visusti taka-alalla.
Keikan alkupuoli mentiin aika tarkkaan uuden albumin materiaalin varassa, mutta ei esikoistakaan ollut tyystin hyl�tty. Aina luotettava Tears for Fears -laina Mad World, sek� napakka Spectra Murder Show toivat keikan j�lkimm�iselle puoliskolle oman v�ril�isk�ns� ja my�s valkokankaalla tapahtui kun Barbarella ja Carrie toivat omia merkityksi��n tarinoihin. Kovasti elokuvamaailmasta innoitustaan hakenut keikka p��ttyi siihen, kun kaikki nelj� tytt�� ampuivat yleis�� vesipyssyill�, kuinkas muutenkaan.
Hyv�t naiset ja herrat�. illan friikkishow!
Goottirockin, deathrockin, industrialin, post-punkin sek� monien muiden �naapuri genrejen� raja-alueet k�yv�t usein h�m�riksi. Noissa v�limaastoissa koko uransa viihtynyt Alien Sex Fiend sai reilun tunnin ajan seikkailla tummanpuhuvan musiikkinsa kanssa ei-kenenk��n-mailla. Iso estradi tahtoi olla v�h�n turhan suuri Nik Fiendille, Mrs Fiendille, sek� heit� tukeneelle kitaristille ja kaikelle sille rekvisiitalle, jota yhtye oli tuonut muassaan. Tilaisuuteen oli ladattu paljon tunnetta, mutta jo hyvin varhaisessa vaiheessa keikkaa k�vi selv�ksi, ett� sit� olisi ollut mukava seurata hiukan pienemm�ll� ja intiimimm�ll� lavalla. Tila on vain tiettyyn pisteeseen saakka etu ja nyt Fiendit tuntuivat olevan hiukan hukassa normaalia mittavamman estradinsa kanssa.
Kev��ll� julkaistu Death Trip pitk�soitto avasi b�ndin 10-luvun energisiss� tunnelmissa, mutta tuore kiekko ei saanut mit��n erityisasemaa settilistassa. S�risev�n postpunkin, vinksahtaneen goottirockin ja alkuper�isen deathrockin l�hteist� elinvoimansa saava yhtye aloitti keikkansa trendikk��sti yli kymmenen minuuttia my�h�ss� (aina viisas veto festivaaleilla).
Pitkittyneen odottelun aikana liev�sti leipiintynyt v�ki s�i kuitenkin Fiendien k�dest� jo toisen biisin kohdilla, n�inh�n se legendaaristen aktien kanssa aina menee. Savukoneesta vastaava henkil� pimahti n�ht�v�sti n�iss� kohdin sen viimeisen kerran, sill� estradi oli paikoin l�pitunkemattomassa savussa pitki� aikoja. Tietysti pieni usva on takuuvarma tunnelman luoja, mutta nyt savustus tahtoi menn� jo naurettavaksi.
Vuodet eiv�t ole olleet helli� legendaariselle parille, mutta sarkansa kaksikko hallitsee yh� suvereenisti. Herra Fiendin vinksahtaneessa habituksessa, ruumismaisessa k�yt�ksess� sek� kuivan mustassa huumorissa on jotain, joka uhma itse aikaa, eik� herra taida lopettaa n�it� hommia ennen kuin on ns. kuuden jalan syvyydess�. Ja miksi toisaalta pit�isik��n, sill� ainakin Waregemin keikan perusteella yhtye ei ole menett�nyt tippaakaan siit� alkukantaisesta voimasta, joka nosti sen aikoinaan genrens� k�rkeen.
Goottihovin kuninkaalliset � Faith and the Muse
Monica Richardsin ja William Faithin muodostama Faith and the Muse oli festivaalin viimeinen pienemm�ll� estradilla esiintynyt ryhm�, eik� kunniaa olisi voinut suoda juuri sopivammalle yhtyeelle. Viidell� livesoittajalla vahvistettu duo jatkoi siit� mihin se viimeisimm�ll� :ankoku butoh: pitk�soitollaan j�i, eli meno oli ��rimm�isen gootahtavaa ja samalla mystisen it�maista.
Keikan alussa keesip�iset kitaristi ja basisti takoivat japanilaisittain perinteisell� tavalla pukeutuneen nais-perkussionistin kanssa sangen it�maiselta n�ytt�vi� rumpuja, pienen ly�m�soitinorkesterin johtajana toimi itseoikeutetusti niin ik��n keesip�inen William Faith, joka itsekin osallistui rummutukseen. Nousevan auringon maan henke� vahvisti my�s naisviulisti, joka niin ik��n oli pukeutunut perinteiseen, vaikkakin hieman normaalimpaan asuun.
Rumpunumeron j�lkeen kitaristi ja basisti ottivat hoitaakseen viulun ja sellon, mink� my�t� soi ensin t�ysin akustinen Kamimukae sek� sit� v�litt�m�sti seurannut Blessed, aivan kuten levyll�kin. T�ss� vaiheessa my�s ylipapitarmaisesti pukeutunut Monica Richards liittyi yhtyeen vahvuuksiin ja astetta perinteisempi goottirock-keikka saattoi jatkua.
Tuoreen albumin ter�vint� p��t� edustava Battle Hymn ja Faithin laulama Sovereign olivat liveversioina, jos mahdollista viel�kin iskev�mpi� kuin levyll�. Hiukan yll�tt�v� biisivalinta oli puolestaan Richardsin InrfaWarrior sooloalbumilta napattu Into My Own, joka kyll� istui tyylins� puolesta mukaan, mutta toki b�ndin omastakin katalogista olisi l�ytynyt riitt�v�sti kappaleita? Tunti kului kuin itsest��n, ja vaikka olosuhteet l�henteliv�t n�iss� kohdin hyvin l�mmitetty� saunaa, heitti Faith and the Muse esimerkillisen keikan. Jotain kovasta itsekurista kertoo my�s se, ett� b�ndi ei kertaakaan valittanut l�mm�st� vaan harmitteli ainoastaan keikan harmillista lyhyytt�.
Hienosti sujuneen festivaalin odotettu p��t�s � VNV Nation
VNV Nation julkaisi aivan festivaalikauden alla uunituoreen remixalbumin, jolla p��asiassa versioidaan vuoden takaisen Of Faith, Power and Glory kiekon kappaleita, mutta Waregemissa luotettiin tuttujen biisien luotettaviin perusversioihin. Kuten viimeisin albumi, my�s itse keikka k�ynnistyi Pro Victoria nostatuksella, jota seurasi kuitenkin � ei suinkaan Sentinel - vaan Tomorrow Never Comes (Sentinel kuultiin kyll� my�hemmin). VNV Nation ei tosin tarvinnut edes introa kaapatakseen yleis�n haltuunsa, itse asiassa suurin osa yleis�st� oli sulaa vahaa jo tunteja ennen keikan alkua, joten b�ndin ei tarvinnut muuta kuin vaivautua paikalle ja urakka oli jo puolittain hoidettu.
