Goathound, Plain Ride ja Steel Mammoth
14.08.2010
Klubi / Tampere
Lauantai-illan vähäväkiseen mutta siltikin intensiiviseen rokkimeininkiin sopi harvinaisen osuvasti illan otsikko – Saturday Night Jumitus kun iskee osuvasti illan jokaiseen aktiin, vaikka kaikki hiukan eri uria kulkevatkin. Liekö sitten loppukesän festivaalihuipennuksien tarjonta houkutellut potentiaalisen tamperelaiskansan mukanaan, mutta ainakaan bändejä ei voi syyttää siitä kuinka hiljaista klubilla oli. Sen verran mainioita vetoja kaikki tarjoilivat.
Koska Black Audio koostui alun perin samoista herroista suhteellisen samoilla instrumenteilla kuin illan avannut Goathound, voisi epäillä että hiukan samaa ilmettä olisi molemmissa. Mutta ei. Vaikka kitarassa ja laulussa melko eleettömästi notkuneen Ville Pirisen ääni on jo yksissään aina tunnistettavissa, ei Vesa Lankisen koneista Goathoundilla taivu ihan samanlaista elektrosettiä kuin Audiolla. Enemmän elektroniseen bluesiin ja psykedeeliseen krautrock-jumitukseen luottavasta duosta tuli aluksi mieleen eläväisempi painos Sultansista, mutta loppua kohden mopo keuli hiukan enemmän kuin mainitulla hyvin pelkistetyllä kaksikolla. Jos Praeriedoggin´ on vielä aikamoista tasaista nylkytystä niin kyllä ehkä viisibiisisen mutta silti normipituisen keikan päättänyt Bugger On oli jo melkoista kliimaksia Pirisen huudahdustärinöihin asti yltäneellä ”rokkauksella”. Oikein hyvä alku iltaan.
Sitten oli vuorossa yksi niistä maailman parhaista bändeistä. Rakkaus krautrockiin ja bluesiin ovat yhdistäviä tekijöitä Goathoundin ja Plain Riden välillä, joskin Ride luottaa isompaan kokoonpanoon, akustisempaan instrumentaatioon ja psykedeelisten folk-elementtien hyödyntämiseen. Janne Westerlundin laulu on sellainen vahvuus bändille, että pelkästään sillä yhtye kaartaa hiukan normirajojen tuolta puolen. Siihen kun lisää jumittavan mutta tyylikkäästi jankkaavan rytmin, kitarahypnoosin ja Sami Virosen koskettimet ja mainion huuliharpun niin Plain Riden folk-rock vie vahvasti mukanaan. Todelliseen hurmioon vaaditaan silti yleisön mukaan saamista ja se tuntui tämän illan väkimäärällä olevan hiukan kompastuskivi. Kyllä se oma sielu silti hirttyi heti alusta lähtien, karvat nousivat pystyyn viimeistään Guiding Lightin ja Road Musicin tahtiin. Ja jos nyte en ihan väärin kuullut niin yhtyeeltä kuultiin myös uusia biisejä?
Suurin suosio tuntui silti varatun Suomalaisen Hevin uuden aallon tekijöille, Steel Mammothille. Jälleen lavalle nousivat sekä Pirinen että Lankinen ja ihan vastaaviin rooleihin myös kuin Goathoundilla. Onneksi ulosanti oli tässäkin kohtaa kuitenkin eri. Mammutin muodostavat herrojen ohella lyömissä Sami ”Samae” Koskinen, kitaroissa Jukka Salminen ja Jussi Lehtisalo ja bassossa Ilkka Vekka. Etenkin karvaiset Lehtisalo ja Vekka sopivat profiilinsakin puolesta oivasti niitti-farkku-hevimeininkiin, vaikka soitossa itsessään oli vähintään yhtä paljon Circle-jumitusta ja psykedeliaa kuin missä tahansa kokoonpanossa missä Lehtisalo soittaa.
Komeaan Pentagram-paitaan sonnustautunut Pirinen lähti laulussaan samantein huutoon, ärjyntään, ulvahduksiin ja vastaavaan, eli jatkoi tavallaan siitä mihin oli Goathoundin kanssa alkanut päästä käsiksi. Muu soittoporukka keskittyi enemmän äärimmäisen tiukan ja tinkimättömän, mutta mukavan polveilevan hevilanauksen luomiseen. Eli väkevään paahtoon.
Kyllä Mammuteilta silti kevyempääkin varianssia löytyy sekä pilkettä silmäkulmassa. Ja onhan bändin soitossa aimo annos groovea keskivertoheviin verrattuna. Jumitus, jyrä ja niitit on silti päällimmäisenä. Show-elementit hoiti oikeastaan yksin Pirinen, ensin poseerauksilla, muutaman kerran selällään soitellen ja lopuksi Klubin lavan edessä pönöttävään tolppaan loikaten. Nyrkkiä pystyyn ja tukkaa heilumaan!
Kuvatallenteet ja jorinat: Ilkka Valpasvuo
