Legendaarinen Dinosaurock järjestettiin ensimmäistä kertaa Mikkelin Visulahdessa vuosien 1987 ja 1990 välillä. Sen jälkeen Mikkelissä järjestettiin Jurassic Rockia, kunnes nyt tänä vuonna tehtiin paluu OG tiluksille Visulahteen. Desibeli.netin Teemu Syväläinen oli paikan päälle selvittämässä, kuinka paluu juurille onnistui.
Mikkelistä voisi kirjoittaa vaikka mitä, mutta kaikkein rehellisimmin siitä kertoo Mikkelin Valkoisen Roskasakin kipale Päämajakaupunki.
Nyt kun tämä on hoidettu alta pois, on syytä keskittyä itse festivaaliin, joka jäi tämän vuoden yleisötavoitteestaan reilulla tuhannella hengellä kumpanakin päivänä. Edellisvuonna kävi samalla tapaa, joten ei ole lainkaan varmaa, tullaanko Mikkelissä kokemaan enää tämän mittaluokan festaria. Harmi sinänsä, sillä festareilla oli hauskaa ja olihan niitä itseäkin kiinnostavia esiintyjiä tarpeeksi, vaikka tosiaankaan kaikki ei kiinnostanut. Mutta tällaiseksi ovat festarimaailman tehneet.
Hauska yksityiskohta Dinosaurockissa oli se, että paikan päältä pystyi ostamaan 80 eurolla pienen helikopterireissun Mikkelin upealle taivaalle. Sillä oli yllättäen kysyntää, sillä kopteri surrasi lähes jatkuvalla syötöllä. Eri asia on se, oliko tämän hienon keksinnön pakko olla niin lähellä pikkulavaa.
Siinä missä Jytäkesä Go-Go oli kuratoitu ajatuksen kanssa, oli tämän vuoden Dinosaurockin tähtäimessä vanha kunnon jokaiselle jotain -taktiikka. Laulun sanoin: Jokaiselle jotain on ei mitään kellekään. Tämä piti valitettavasti paikkansa, sillä satunnaisten Mikkelissä tapahtuneiden jorinoiden mukaan monilla oli etukäteen hankittu lippu, mutta ne myytiin pois, kun artisteja ryhdyttiin paljastamaan. Etenkin Apocalyptica tuntui olevan se tekijä, joka aiheutti allergiaa.
Festareilla oli kaksi varsinaista lavaa ja pienempi 50100-lava. Siellä koettiin kaikkein mielenkiintoisin musiikki, vaikka ei esimerkiksi Pelle Miljoonassa ja Maustetytöissä ollut niissäkään mitään vikaa, Hannibal & Lectersistä puhumattakaan.
Minilavalla esiintyivät muun muassa Rantaremmi (entinen Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi) ja 8 Bits High.
Todella ahkera Rantaremmi on jostain syystä yksi Suomen varjelluimmista räp-akteista, mutta ei asian missään nimessä tarvitsisi olla niin. Toki monet biisit ja sanoitukset saattavat aiheuttaa harmia esimerkiksi himobodareiden tai huumorintajuttomien keskuudessa (onkohan näillä mitään eroa?). Rantaremmin biiseissä moni saa kuulla oman osansa, mutta hyvin viihdyttävällä ja osuvalla tavalla.
Remmi viihdytti esimerkiksi osuvilla biisellä, kuten Typerysten aika, Temppeliritarit, Vahakabinetti ja lopuksi kuultu Niinku Hogani, jonka päätteeksi Tillanen esitteli temppeliritarimaisia voimiaan tuhoamalla yllään olleen paidan, aivan kuten kuvasta helposti voi todistaa.
Lopuksi kuultiin se rakastettu Päämajakaupunki, mutta ei bändin toimesta vaan miksaaja laittoi sen soimaan siksi aikaa, kun Rantaremmi roudasi itsensä ja soittimensa pois lavalta. Oli hienoa ja hämmentävää, miten moni paikalla ollut tiesi sanat ja räppäsi mukana. Kunnon Mikkelin virallinen hymni, jota soitettiin yhteen aikaan Mikkelin jääkiekkojoukkue Jukureiden maalibiisinäkin.
Rantaremmiä kuultiin muutenkin festarialueen ulkopuolella, jossa ihmiset joko istuivat iltaa tai ottivat pohjia, sillä 10 euroa kalja ei tuonut hyvää mieltä.
8 Bits High oli itselle jostain syystä täysin uusi tuttavuus. Bändi soittaa Commodore-tietokoneilla "raakaa, mutta tanssittavaa electroa, jossa kuuluu vaikutteita mm. punkista, teknosta ja housesta", kerrotaan bändin sivuilla.
Totta joka sana. Hirveästi ei hippeilty, ja myös soittamisen seuraaminen oli loistavaa itse kuuntelun lisäksi. Ilmeisesti yksi soitti rytmit, toinen bassot ja kolmas liidit - tai sitten ei, mutta näin asian koin. Erinomaista musiikkia, jota kannattaa käydä katsastamassa, jos siihen on mahdollisuus.
Bändillä on uuden levyn julkkarit Tampereen Vastavirralla perjantaina 13. marraskuuta, joten sinne kannattaa suunnata ilman muuta.
Festarit perjantaina aloittanut Viikate oli odotettua kovemmassa iskussa, vaikkakin keikkaa piinasi ne kirotut välispiikit, joiden oli ilmeisesti tarkoitus olla hassunhauskoja. Laulaja Kaarle Viikatteella oli kaulassaan pinkki kangas, joka oli käsittääkseni hauska juttu, josta piti kertoa monet kerrat.
Kyseessä oli bändin 30-vuotiskiertue, eikä joidenkin tahojen mukaan esimerkiksi Tavastian keikka ollut mistään kotoisin juuri jaarittelun, mutta etenkin itse soiton osalta. Mikkelissä soitto sujui hyvin, ja olisin toivonut tuttuun tapaani kunnollista biisivyörytystä sen sijaan, että pääsen kuuntelemaan keikkabussivitsejä. No mutta keikka oli muutoin oikein hieno kokemus ja on erinomaista, että näinkin hieno yhtye on yhä toiminnassa.
Siinä missä Jytäkesä Go-Go oli kuratoitu ajatuksen kanssa, oli tämän vuoden Dinosaurockin tähtäimessä vanha kunnon jokaiselle jotain -taktiikka. Laulun sanoin: Jokaiselle jotain on ei mitään kellekään. Tämä piti valitettavasti paikkansa, sillä satunnaisten Mikkelissä tapahtuneiden jorinoiden mukaan monilla oli etukäteen hankittu lippu, mutta ne myytiin pois, kun artisteja ryhdyttiin paljastamaan. Etenkin Apocalyptica tuntui olevan se tekijä, joka aiheutti allergiaa.
Lopuksi kuultiin se rakastettu Päämajakaupunki, mutta ei bändin toimesta vaan miksaaja laittoi sen soimaan siksi aikaa, kun Rantaremmi roudasi itsensä ja soittimensa pois lavalta. Oli hienoa ja hämmentävää, miten moni paikalla ollut tiesi sanat ja räppäsi mukana. Kunnon Mikkelin virallinen hymni, jota soitettiin yhteen aikaan Mikkelin jääkiekkojoukkue Jukureiden maalibiisinäkin.
Bändillä on uuden levyn julkkarit Tampereen Vastavirralla perjantaina 13. marraskuuta, joten sinne kannattaa suunnata ilman muuta.
