Ilosaarirock 2012 - lauantai
14.07.2012
Laulurinne / Joensuu
Ilosaarirockin entistä laajempi alue sai nauttia ensin auringosta ja loppuillan sateen uhkasta - jota ei sitten juurikaan saatu. Kovia iskuja jakelivat mm. Paleface, PMMP, Rival Sons, Nasum sekä illan kliimaksi The Hives.
Vuoden 2012 Ilosaarirock ei saanut säiden suosiota, vaikka epävakainen sää ei missään nimessä mitenkään sinänsä haitannut festarin vetovoimaa tai toteutusta. Edes aurinkoiseksi ennustettu lauantai ei porottanut kuin alkuiltapäivän. Tänä vuonna festivaalin alue laajeni monen vuoden jälkeen, kun Laulurinteen päälavan taakse avattu uusi Sue-lava lisäsi tilaa ja sitä myöten myös mahdollisti entistä suuremman lippumäärän. Ehkä tämän vuoksi tapahtuma ei pitkästä aikaa ollut tänä vuonna ajoissa etukäteen loppuunmyyty.
Desibeli.netin kaksi ja puoli -henkinen partio aloitti seikkailunsa tällä kertaa vasta varsinaisen festivaalin avauspäivänä lauantaina. Pilkettä silmäkulmassa ei niinkään räävittömästi kuin rennosti ja hyvässä mielessä härskisti pistellyt Stig oli koonnut taustalleen seitsenhenkisen Kullankaivajat -yhtyeen, (mm. DJPP, Matti Mikkola, Kim Rantala, Super Janne). Kovin paljon osuvampaa starttia kinkereille olisi ollut vaikea keksiä, sillä luomuksi kääntyneen Stigin musiikista löytyy runsaasti festarikansaan vetoavia piirteitä: huumoria, helposti hoilattavia härskejä kertosäkeitä sekä imukykyistä bändisoittoa. Pasi Siitosen Stig Dogg -nimellä tekemät R&B-parodiat olivat jo huumorimusiikin aatelia, mutta nykyisen country-vetoisen soundin myötä koko touhu on noussut uudelle tasolle. Paikoin on hyvin vaikea hahmottaa, missä menee huumorin ja vakavan artistisuuden raja, ja juuri tämä Stigissä onkin niin kiehtovaa. Hyväntuulisen keikan päätti hurmoksellinen versio Edu Kehäkettusen Kullii-hitistä.
Rentolavaa täydensi keikkojen väliajoilla pari vuotta toimineesta reggaediskosta laajennettu Rentodisko, joka mahdollisti jatkuvan rytmimusiikin virran rantaan. Muutoksena aiempiin vuosiin Päälavan keikkojen aikaan soi toisena vaihtoehtona nimenomaan uusi Sue-lava, joka painottui raskaampaan puoleen. Entisen Sue-lavan paikan saanut Rekkalava sitten kilpaili Rentolavan ja toisen vanhan tutun YleX-teltan kanssa yleisöstä.
Ensimmäinen varsinainen napakymppi oli toista vuotta peräjälkeen Laulurinteen valloittanut Paleface mainion Räjähtävä Nyrkki-orkesterinsa kanssa. Hittilevy Helsinki-Shangri-La:n seuraaja Maan tapa on lisännyt Karri Kalpeanaaman suomenkielistä repertuaaria eikä kaikkia hittejä edes tarvinnut renkuttaa. Ne odotetut toki kuultiin Talonomistajasta Syntyny rellestään kautta Helsinki-Shangri-La:han ja Saapuu Elokuun Yöhön. Paleface jatkoi juurevaa luomusoundia, jossa mm. kaksi rumpalia aikaansaa mukavan rikkaan rytmisopan. Vahvistuksena oli legendaarinen puhallinmestari Sakari Kukko, jonka foni ja poikkihuilu innoittivat yhtyettä melko reggaehtaviin rytmeihin kipakampienkin käänteiden väleihin. Niinpä keikka sopi lopettaa nauhalta soineeseen Redemption Songiin...
Vastikään uuden albumin julkaissut PMMP on olennainen osa suomalaisen festivaalin artistikattausta. Yhtyeen livekuntoa on jo ylistetty niin paljon, että siitä on vaikea sanoa enää mitään järkevää. On kuitenkin syytä nostaa esiin kappalemateriaalin käsittämätön laajuus ja laadukkuus. Olen nähnyt arviolta kymmenkunta PMMP:n keikkaa, ja joka kerta suosikkikappaleet tuntuvat vaihtuvan. Vaikka uusi Rakkaudesta-albumi oli hienoinen pettymys, nousivat levyn avainkappaleet tällä kertaa vakuuttavimpien joukkoon. Puhallinten koristelema Korkeasaari, vauhdikas Koko show sekä Tommy Lindgrenin lavalle tuonut Tytöt nousivat komeasti vanhojen hittien rinnalle ja ohi. Edes tekniset ongelmat eivät onnistuneet suistamaan PMMP:n menestysjunaa raiteilta.
Äkkiväärää elektropoppia tekevä virolaisneitonen Iiris on valloittanut suomalaisia ahkerasti ja tämän reippaasti liikehtineen disko-Björkin keikka olikin visuaalisesti mukavaa seurattavaa. Eikä se soitantokaan sinällään mitenkään hassumpaa ollut - tuolloin vain sattui tulemaan se illan ainoa sadekuuro ja YleX-teltta pakkautui fanien ohella täyteen myös ihan sateenpitäjiä. Niinpä keikkaa tuli seurattua enemmän teltan ulkopuolelta, jonne soundi paisui lähinnä valliksi ja kiekumisiksi.
Illan parasta ulkomaan antia oli Losilainen bluesrock-kvartetti Rival Sons, tuo 2010-luvun Led Zeppelin. Bändistä on kuullut haukkuja että "lähinnä näyttää hyvältä" mutta Ilosaaressa ainakin sitä yhtä samaa kitararunkkausbiisiä hiukan eri mausteilla uudestaan ja uudestaan soittanut nelikko onnistui rakentamaan masturbaatiostaan vivahteikasta ja viihdyttävää. Aluksi ajattelin että yksi kitara on hiukan yksinäinen luomaan korkeaa pylvästä jota hinkataan, mutta kakat kanssa. Juuri tiivis rummut-basso-kitara soitto on yhtyeen vahvuus, jolla onanointiin luodaan heleyttä. Massiivisuus irtoaa kyllä näilläkin välineillä. Jay Buchananin Robert Plant-ähkyminen ja lauluköyriminen on yhtyeen ehdoton vahvuus, mitä ei miinusta edes sen selkeä kumartaminen esikuvan suuntaan. Edes slovarimpi viritys ei kasvanut korniksi sillä lailla scorpionsisti, vaan jotenkin pojat onnistuivat siinäkin venyttelemään esinahkaansa ylen kiehtovasti. Ansiokkain kliimaksi sähköisillä soittimilla muutamaan hetkeen.
D-A-D oli jotenkin väärässä paikassa tokavikana päälavaesiintyjänä. Siinä missä PMMP kokosi kentän täydeltä bailaavaa kansaa ikärajoista riippumatta, tuntui että ultrafaneja lukuun ottamatta tanskalaissuuruuden uusi keskikaljarokki eli puoliväljähtänyt katurokki sen suuremmitta hiteittä ei juuri kiinnostanut kuin vanhempaa polvea kalja-alueilla. Sen verran hyvästä ja rutinoidusta rokkibändistä on silti kyse että saivat sen pienen määrän innostumaan ihan kunnolla, vaikka itsellä ei kolissutkaan yhtään. Niin kuin ei tehnyt meikälle myöskään hypetetty post-indie-jotain kylmän kuulaasti maalaava The XX. Mutta kun niissä biiseissä ei tapahdu mitään... No, siitä myöhemmin lisää...
Ilosaarirock 2012 oli pitkätukkain kannalta kiintoisa eritoten, jos tunsi jonkin tason mielenkiintoa vuonojen jytinää kohtaan, mutta jäätävintä antia oli silti tarjolla Nasumin keikalla. Metallisen grindcoren kovimpiin ja kiitellyimpiin kuuluneen orkesterin taru loppui traagisesti Tapaninpäivänä 2004, kun laulajakitaristi Mieszko Talarczyk menehtyi Thaimaan tsunamissa. Useiden vuosien ilmeisen hiljaisuuden myötä yhtye on nyt kerännyt rivinsä 20-vuotisjuhliensa kunniaksi. Keikka olisi ollut tarjolla myös Roskildessa, mutta tuntui jotenkin oikeammalta nähdä / moshata / riehua / riemuita aiheesta Ilosaaressa.
On samalla mieltä lämmittävää ynnä loogista, että Talarczykin vokaaleista vastaa Rotten Soundin ja Medeian keulilta tuttu raastokurkku Keijo Niinimaa. Rotten Soundin tyyliä ja mainetta kovasti määritelleiden Murderworksin (2002) ja Exitin (2005) äänityksistä huolehtineen herran voi katsoa kyseisen kotimaisen ylpeydenaiheen kannalta oleelliseksi osapuoleksi, joten Nasumin hetkellinen henkiin herääminen vaikutti lähtökohdiltaan hyvältä jutulta – varsinkin sellaisen ihmisen kannalta, joka ei alkuperäistä aktia koskaan livenä nähnyt.
Itse keikka oli täyttä juhlaa. Varsinkin metallikeikoilla humisevista soundeista kärsinyt Sue-teltta tuntui antavan paremmat puitteet terävämmin jytisevälle orkesterille, pitissä riitti vauhtia aina kylmiin vesisuihkuihin asti – se on muuten aivan erityisen hieno keksintö silloin, kun festareilla on hellettä, mutta tällä kertaa en keikan jälkeen kauheasti nauttinut märän paidan ja viileän sään yhdistelmästä. Itse yhtyeellä oli loistava meno, ja nautin jokaisesta riitasointuisesta ja vihaisesta ihoa kananlihalle riipineestä soinnusta, mitä lavalta käsin ilmoille taottiin. Tasaisin väliajoin on tärkeää muistuttaa itselleen, miten se intohimoinen suhtautuminen metallimusiikkiin alunperin syntyikään, ja Nasumin parissa ja varsinkin seuraavana päivänä muistin asian aivan erityisen hyvin. Ja sinulle, joka oletettavasti nappasit aurinkolasini tuolla kyseisellä keikalla mukaasi: olet aika kurja tyyppi, minä tykkäsin niistä laseista.
Yksi lauantain odotetuimmista vieraista oli brittiläinen The XX. Ennen konsertin alkua pimeässä teltassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, mutta kolmeen kertaan vireongelmien takia aloitettu avausbiisi latisti tunnelman nopeasti. En muutenkaan täysin käsitä sitä, miksi kaikista maailman yhtyeistä juuri The xx nousi vuonna 2009 niin vahvasti esiin. Yhtyeen visuaalinen ilme on kieltämättä näyttävä ja yleissoundi rumpukoneineen ja kaikukitaroineen kiinnostava, mutta sävellykset ovat ihmeellisen mitäänsanomattomia. Hyvä esimerkki on Islands, jonka alkuriffin lähtiessä soimaan ehti jo hieman innostua, kunnes muisti, ettei kappaleessa ole juuri muuta huomionarvoista. Esityksestä nauttimista vaikeutti lisäksi se, ettei triosta huokunut oikeastaan minkäänlaista karismaa. On kiinnostavaa nähdä, miten yhtyeelle käy tänä vuonna julkaistavan kakkoslevyn kanssa.
Hämärtyvässä Ilosaaren illassa ei nähty tällä kertaa ilotulitusta, mutta tilalle saatiin todella vakuuttava rock-keikka. Kymmenisen vuotta sitten ajankohtaisimmillaan olleelta The Hivesilta ei osannut odottaa oikein mitään, mutta ruotsalaiset näyttivät, että virtaa riittää vielä vaikka muille jaettavaksi. Koko festivaalin kuninkaaksi nousi käsittämättömän energinen solisti Howlin’ Pelle Almqvist, jonka kömpelöt suomenkieliset välispiikit jaksoivat ilahduttaa läpi keikan. Ikinuoren näköinen laulaja liikkui taukoamatta, lietsoi yleisöä hurmokseen kuin hullu saarnamies ja pisti päälavan edustallisen ihmisiä istumaan takamuksilleen. Kaiken tämän keskellä kuultiin hyvä kattaus jo unohtumaan päässeitä The Hives -hittejä. Pitkin keikkaa seonneen pään räjäytti viimeistään Hate To Say I Told You So, joka oli silkkaa hikistä garagepop-hurmosta. Festivaalin positiivisin yllätys.
Jatketaan tansseja sunnuntaina.
Teksti: Aleksi Leskinen, Tommi Saarikoski ja Ilkka Valpasvuo
kuvat: Valpasvuo
