Kirjat

Henry Scott-Irvine: Procol Harum – Koko ura

25.04.2014



En tiedä minkä verran keskustelua kotimaisen kustannustoimituksen ja kääntäjän kesken on matkan varrella suomenkielisen laitoksen sisällöstä käyty, mutta välillä tekstistä tulee vaikutelma, että käännösyö etenkin lainausten kohdalla, on tehty ”suoraan” englannista suomeksi. Pienet omavaltaiset vapaudet joidenkin ilmaisutapojen mukauttamiseksi omaan kielelliseen kulttuuriimme luonnollisemmin istuviksi tuskin suurta vahinkoa tai siteerauskäytännöistä lipsumista olisivat aiheuttaneet – etenkin, jos teoksen imuvoimaa olisi onnistuttu näin kasvattamaan. Samaan hengenvetoon on tietysti todettava, ettei ole käännöksen vika, jos teksti ei muuten tempaise mukaansa. Myös jälkieditointiin oikolukuineen oli jäänyt muutamia pieniä, mutta edellä mainittujen seikkojen realisoituessa harmillisesti silmille hyppääviä virheitä. Pelastavana oljenkortena niin Scott-Irvinen kerronta, käännöksen luontevuus kuin editoinnin tasokin paranevat kirjan loppua kohti edettäessä.

Scott-Irvinen kunniaksi on edellä mainituista huolimatta sanottava, että materiaalina käytettyjen kirjallisten lähteiden ohella, on hänelle tarjoutunut mahdollisuus haastatella niin yhtyeen jäseniä lähipiireineen kuin Jimmy Pagen kaltaisia rock-ikoneita. Jos Scott-Irvinen teosta tarkastelee puhtaasti rock-historiallisena dokumenttina, tarjoaa se myös mielenkiintoisia yksityiskohtia esimerkiksi Procol Harumin edeltäjänä toimineen The Paramountsin vaikutuspiiristä sekä perustellun näkökulman Procol Harumin kiistattomasta merkityksestä rock-muusikin historiankirjoituksessa. Moniko tiesi esimerkiksi, että suureen soolomenestykseen yhtyeestä ponnistanut kitaristi Robin Trower antoi soittotunteja King Crimsonin Robert Frippille, tai että Jimmy Page suunnitteli sittemmin edesmenneen B.J. Wilsonin palkkaamista Led Zeppelinin alkuperäiseksi rumpaliksi?

Procol Harumia entuudestaan tuntemattomalle teos toimii johdatuksena yhtyeen keskeisimpiin levytyksiin ja kuvaa ainakin löyhästi jäsentensä sävellys- ja sanoitustyön metodiikkaa – erityisesti Gary Brookerin ja Keith Reedin näkökulmista. Samalla se paljastaa idealisoidun kuvansa takaa sen tosiasian, että yhtyeen urakehitys on näennäisestä ja herrasmiesmäisestä demokratiastaan huolimatta rakentunut enemmän tai vähemmän kyseisen kaksikon ja etenkin Brookerin ambitioiden ympärille.

Rami Turtiainen




Lukukertoja: 2183
Facebook
Artistihaku
Kirja-arvioissa myös