Henry Scott-Irvine: Procol Harum � Koko ura

Procol Harumin merkitys niin progressiivisen rockin synnylle kuin koko rock-musiikin kehitykselle on kiistaton. Yhtye s�velsi uransa alussa yhden kaikkien aikojen menestyneimmist� rock-kappaleista, j��den samalla sen vangiksi. Henry Scott-Irvinen teos valottaa yhtyeen laajempaa merkityst�, mutta j�� kirjallisilta ansioiltaan keskinkertaiseksi.

Suom. Anna Korolainen
Minerva

Whiter Shade of Pale. Se oli aikanaan ainoa asia, jonka Procol Harumista tiesin. Tai oikeammin, en tiennyt koko Procol Harumista mit��n, tunnistin vain kappaleen tavaramerkiksi muodostuneen, Bachin Airista innoituksensa hakeneen urkumelodian, jos sen radiosta satuin kuulemaan. Saman kokemuksen jakanee moni muukin � ainakin, jos sattuu olemaan syntynyt 60-luvun j�lkeisin� vuosikymmenin�. Kappale tunnetaan, esitt�j��, saati sen muuta tuotantoa tuskin lainkaan. Kappale, joka j�tti pysyv�n leimansa yhtyeeseen, tuottaen toisaalta tekij�illeen massiiviset tekij�noikeustulot ja johtaen j�senens� naurettavat mittasuhteet saaneisiin oikeustaisteluihin vuosikymmeni� my�hemmin. Kappale, josta tuli yksi kaikkien aikojen soitetuimpia ja versioiduimpia rock-biisej�.

No, omalla kohdallani sivistykseni yhtyeen suhteen toki parantui jo aikap�ivi� sitten, kun hiljalleen kasvanut intoiluni vanhan liiton progeilijoita kohtaan alkoi reilut parisenkymment� vuotta sitten virit�. En silti koskaan t�ysin hurahtanut Procoliin, vaikka sen musiikilliset ansiot toki tunnustinkin kiistattomiksi � etenkin kuultuani yhtyeen esikoislevyn yst�v�ni kotibileiss� viimein ensimm�ist� kertaa kokonaan. My�hemmin, k��penhaminalaisessa levydivarissa piipahtaessani, satuin tarttumaan edulliseen Something Magic -vinyyliin ja kiikuttamaan sen kotimaan kamaralle hyllyyni p�lyttym��n. Albumiin, joka sai 70-luvun lopulla ajan nousevaa punk-henke� mukailleen ja osin ep�oikeudenmukaisenkin kohtelun kriitikkoilta, mutta joka kiistatta edusti my�s b�ndin keskinkertaisinta tuotantoa. Liven� olen n�hnyt yhtyeen kerran.

Musiikki- ja taidedokumenttien tuottajana p�iv�ty�t��n tekev� Henry Scott-Irvine sen sijaan vaikuttaa totaalisesti hurahtaneen Procol Harumiin. Melkoisen kritiikitt�m�n teoksen kirjailija on nimitt�in kohteestaan saanut aikaiseksi. Hyv� kysymys on, kuinka paljon tietokirja-nimikkeen alle l�yh�sti luettavan teoksen t�ytyy kirjoittajansa henkil�kohtaisia n�kemyksi� julki tuoda, tai mink� verran musiikkiteoksen on varsinaisen taiteen sijasta aiheellista porautua taiteilijakuvien taakse, mutta ainakin t�llaisessa muodossaan teos melkoisen et��nnytt�v� ja tunteita her�tt�m�t�n on.

Tekstillisesti parasta antia ovat yll�tt�en elokuvaohjaaja Martin Scorsesen lyhyt esipuhe, kera kollegansa Sir Alan Parkerin johdannon, sek� kirjan loppup��n erilliset luvut A Whiter Shade of Palen perinn�st� ja kappaleen ymp�rille muodostuneesta oikeustaistelusta. Muilta osin kirja onkin melkoista luettelonomaista l�pik�ynti�, jossa kyll� kahlataan melko perusteellisesti yhteen ura levytyksineen, miehist�nvaihdoksineen ja t�rkeimpine live-esiintymisineen, mutta mink��nlaista tunnekokemusta tai kutsua dialogiin teksti ei her�t�. Ja miksi ihmeess� l�hes jokainen yhtyeeseen tavalla tai toisella liittyv� henkil� pit�� esitell� syntym�paikka- ja -aikatietoineen? Eik� t�llaista informaatiota olisi voinut yksinkertaisesti ker�t� muiden liitetietojen yhteyteen kirjan loppuun tai vaihtoehtoisesti esitell� luontevana osana kerrontaa? Pikku juttu, mutta tekee lukukokemuksesta pidemm�n p��lle melkoisen rasittavan.

En tied� mink� verran keskustelua kotimaisen kustannustoimituksen ja k��nt�j�n kesken on matkan varrella suomenkielisen laitoksen sis�ll�st� k�yty, mutta v�lill� tekstist� tulee vaikutelma, ett� k��nn�sy� etenkin lainausten kohdalla, on tehty �suoraan� englannista suomeksi. Pienet omavaltaiset vapaudet joidenkin ilmaisutapojen mukauttamiseksi omaan kielelliseen kulttuuriimme luonnollisemmin istuviksi tuskin suurta vahinkoa tai siteerausk�yt�nn�ist� lipsumista olisivat aiheuttaneet � etenkin, jos teoksen imuvoimaa olisi onnistuttu n�in kasvattamaan. Samaan hengenvetoon on tietysti todettava, ettei ole k��nn�ksen vika, jos teksti ei muuten tempaise mukaansa. My�s j�lkieditointiin oikolukuineen oli j��nyt muutamia pieni�, mutta edell� mainittujen seikkojen realisoituessa harmillisesti silmille hypp��vi� virheit�. Pelastavana oljenkortena niin Scott-Irvinen kerronta, k��nn�ksen luontevuus kuin editoinnin tasokin paranevat kirjan loppua kohti edett�ess�.

Scott-Irvinen kunniaksi on edell� mainituista huolimatta sanottava, ett� materiaalina k�ytettyjen kirjallisten l�hteiden ohella, on h�nelle tarjoutunut mahdollisuus haastatella niin yhtyeen j�seni� l�hipiireineen kuin Jimmy Pagen kaltaisia rock-ikoneita. Jos Scott-Irvinen teosta tarkastelee puhtaasti rock-historiallisena dokumenttina, tarjoaa se my�s mielenkiintoisia yksityiskohtia esimerkiksi Procol Harumin edelt�j�n� toimineen The Paramountsin vaikutuspiirist� sek� perustellun n�k�kulman Procol Harumin kiistattomasta merkityksest� rock-muusikin historiankirjoituksessa. Moniko tiesi esimerkiksi, ett� suureen soolomenestykseen yhtyeest� ponnistanut kitaristi Robin Trower antoi soittotunteja King Crimsonin Robert Frippille, tai ett� Jimmy Page suunnitteli sittemmin edesmenneen B.J. Wilsonin palkkaamista Led Zeppelinin alkuper�iseksi rumpaliksi?

Procol Harumia entuudestaan tuntemattomalle teos toimii johdatuksena yhtyeen keskeisimpiin levytyksiin ja kuvaa ainakin l�yh�sti j�sentens� s�vellys- ja sanoitusty�n metodiikkaa � erityisesti Gary Brookerin ja Keith Reedin n�k�kulmista. Samalla se paljastaa idealisoidun kuvansa takaa sen tosiasian, ett� yhtyeen urakehitys on n�enn�isest� ja herrasmiesm�isest� demokratiastaan huolimatta rakentunut enemm�n tai v�hemm�n kyseisen kaksikon ja etenkin Brookerin ambitioiden ymp�rille.

Rami Turtiainen