Suomalainen progressiivinen rock täytti viime vuonna monella tapaa 60-vuotta, joten juhlan kunniaksi oli aiheellista koota historiaa yksiin kansiin. Matti Pajuniemen Virtojen kiharat on kunnianhimoinen teos, joka pyrkii keräämään mahdollisimman paljon oleellista kuluneiden vuosikymmenten matkalta. Wigwam, Tasavallan Presidentti ja muut jätit ovat tietysti edustettuina, mutta osansa saavat myös viime vuosien tulokkaat ja uudet progen aallot.
Aviador
Alussa käydään lävitse mitä progressiivinen rock varsinaisesti on, ja kuinka se tällä erää määritellään. Pajuniemi tarjoaa kirjan alussa oman tulkintansa ja näkemyksensä propgressiivisen rockin olemuksesta, tosin kirja ei pysyttele tiukkalinjaisesti vain sen puolella. Veteen piirrettyjä viivojahan ’riittävän progressiivisuuden’ määritelmät ja pohdinnat ovat, mutta yhtä kaikki pelikentän reunat määritellään.
Alussa kerrotaan avoimesti myös linjauksesta, että täysin digitaaliseen julkaisumaailmaan rajoittuvat tekijät jätetään pitkälti teoksen ulkopuolelle. Rajaus on tietysti ankara, joidenkin mielestä taatusti myös epäreilu. Samalla kuitenkin ne fyysiseen maailmaan ja tallenteisiin uskovaiset, jotka ovat pahimmillaan valmiita pistämään kirjaimellisesti kaiken peliin, saavat paremmin äänensä ja tekonsa esiin. Onko tuo todella epäreilua? Ei minun mielestäni, ja kirjoittaja päättää nytkin säännöt.
Kirja on mittava ja nopeasti käy selväksi, että progressiivinen rock omaa huomattavasti pidemmät ja rikkaammat juuret, kuin mitä moni – allekirjoittanut mukaan luettuna – olisi uskonutkaan. Tunnen toki genren suuret ja kauniit, mutta ne olivatkin lopulta vain nippu jäävuorten huippuja progressiivisen rockin ja yleisemmin progen kirkkaissa merissä. Pajuniemi kartoittaa uutterasti historioita, sivuprojekteja ja liki viistäneitä tekijöitä, joista monet ovat kadonneet historian hämäriin.
Hyvin yleinen kohtalo niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin on sellainen, jossa yhtye tekee vain sinkun. Toisinaan saadaan jopa albumi julkaistua, mutta pillit pistetään pussiin menestyksen jäätyä haaveisiin. Musiikki on kova tapa ansaita elonsa, eikä pistesijoilla ja kehuilla juhlita, kun pitäisi tulla toimeen.
Proge on selvästi lähellä tekijän sydäntä, mutta mikään kehuautomaatti Pajuniemi ei ole. Jopa isojen tekijöiden tekemisiä uskalletaan kritisoida, tosin rakentavasti ja tarkkasilmäisesti. Aivan jokainen klassikkokaan ei ole kestänyt ajan hampaita, mikä todetaan myös reilusti ääneen. Kirjan tarkoitus ei ole vain kerrata tapahtuneita vanhoille jermuille, vaan esitellä klassikoita, konkareita ja historian unohtamia helmiä myös uusille, potentiaalisille kuulijoille.
Kaikki kunnia klassikoille, mutta minulle kirjan toinen osa Hi-Hat heilumaan, alamäki jyrkkenee! oli ehkä antoisin. Verkon saloista ei löydy läheskään kaikkia menneiden helmiä, mutta 70-luvun puolivälissä toimineen Hi-Hat Recordsin rohkeus välittyy kyllä sanoista. Maailma muuttui, progesta tuli epämuodikasta ja noista päivistä lähtien progediggarit taisivat saada jonkinlaisen alemmuuskompleksin.
Kirjan puoliväli meneekin vakuuttaessa, että proge on ihan kelpo musiikkia, kunnes uudet ajat ja progen uudet aallot viimein virkistävät taajuudet. En voi kyllin korostaa sitä, kuinka erilaista ja moninaista materiaalia Pajuniemi nostaa sivuilla esiin. Tätä lukiessa verkon soittopalveluista oli ilo tehdä löytöjä ja videopalvelut ovat toinen portti, josta kannattaa käydä rohkeasti.
Hakuteoksena Virtojen kiharat onkin oiva teos ennakkoluulottoman musadiggarin hyllyssä. Onko tylsä perjantai? Otapa kirja esiin, lue siitä osia ja anna musiikin samalla soida. Niin minä ainakin olen tehnyt jo muutamaan otteeseen, enkä voi kuin suositella.
Kokkareisen kasarin jälkeen 90-luvun uusi aika näyttäytyy mahdollisuuksien maailmana. Kingston Wallin rokkaava kukkoilu ja Absoluuttisen Nollapisteen nörtimpi loveprogerokkailu kunnioittivat kumpikin menneitä, kuten myös YUP kohkaamisellaan teki. YUP:n Toppatakkeja ja Toledon terästä oli myös ensimmäisiä julkaisuja, jotka todella tekivät progesta kuuman ja elinvoimaisen uudelle sukupolvelle. Pajuniemi kirjaa ylös kaiken, tuo sivuista esiin aina vain lisää lyhytikäisiä yhtyeitä ja karikoille kolahtaneita projekteja, antaen toisinaan rakentavaa kritiikkiä.
Uuden vuosituhannen myötä maailma muuttui jälleen kerran, kun suuret levy-yhtiöt menettivät hiljalleen valtansa. Hiljainen vallankumous on jatkunut näihin päiviin asti ja samalla progenkin tarjonta on kasvanut huimasti. Rajaus fyysisiä julkaisuja tekeviin tekijöihin puraisee etenkin nyt kovin, mutta esiin nostetaan silti huima määrä erilaisia taitureita.
Pajuniemi pohtii halki kirjan progen asemaa, merkitystä, roolia ja tulevaisuutta kuin huomaamatta. Jokainen aika on tavallaan peilien talo, jossa heijastukset hitaasti vaihtuvat toisiin. Ja jotta totuus ei unohtuisi, nostetaan vanhoja konkareita aina tasaisesti esiin.
20-luvulla moni merkittävä tekijä on siirtynyt yläkerran suureen orkesteriin, mutta monet heistä tekivät työtä musiikin parissa aivan loppuun asti. Rakkaudesta lajiin ja uskosta musiikkiin. Ja täsmälleen niistä samoista syistä myös tämä ansiokas kirja on olemassa. Lopussa on vielä muutama haastattelu ja kotimaisten progemyönteisempien yhtiöiden läpikäynti. Ajat muuttuvat, mutta niin ne ovat toisaalta aina tehneet, ja proge suuntaa jo hyvää vauhtia kohti 30-lukua.
Suomalainen progressiivinen rock täytti viime vuonna monella tapaa 60-vuotta, joten juhlan kunniaksi oli aiheellista koota historiaa yksiin kansiin. Matti Pajuniemen Virtojen kiharat on kunnianhimoinen teos, joka pyrkii keräämään mahdollisimman paljon oleellista kuluneiden vuosikymmenten matkalta. Wigwam, Tasavallan Presidentti ja muut jätit ovat tietysti edustettuina, mutta osansa saavat myös viime vuosien tulokkaat ja uudet progen aallot.
